Bill röyhtäisi äänekkäästi.
- Hups, hän sanoi.
Hän kömpi pystyyn ja ähkäisi säryn iskiessä pääkoppaan. Aivan kuin tuhannen veistä olisi pistänyt... Seuraavaksi vatsaa kouraisi oikein mojovasti. Se oli tuttu tunne.
- Missä on vessa? hän mutisi ja tihruili ympärilleen tajuten, että oli omassa kämpässään. Hän oli nukahtanut kenkähyllylle. Lenkkarien hikinen lemu viipyi vieläkin nenässä. Vai hänkö siinä haisi?
Vatsa muistutti uudelleen halusta tyhjentyä. Se murisi voimakkaasti.
- Okei, okei, minä menen, Bill sanoi vatsalleen. Hän hoippui kohti vessan ovea ja liukastui tyhjään perunalastupussiin. Tärähdys päähän ei parantanut oloa ollenkaan. Ylös pääseminen ei ollut koskaan tuntenut niin hankalalta. Bill sekosi omiin jalkoihinsa monta kertaa, ennen kuin viimein pääsi pystyyn. Hän poimi pussin ja laski sen puhelinpöydälle.
- Onko minulla todella siis näin isot kädet? hän kysyi itseltään ja jäi pariksi sekunniksi tuijottelemaan kouriaan. Sitten vatsa uhkasi taas kääntyä ympäri ja hän tempaisi WC:n oven auki - vain huomatakseen, että paikka oli jo varattu. Pöntön kannella röhnötti Bob, umpiunessa ja vain kalsarit päällään. Tosiaan, Bobhan oli yrittänyt houkutella Cherryä sänkyyn esittelemällä täydellistä kroppaansa, mutta oli saanut vain nyrkin silmäänsä. Mustelma loistikin selvästi Bobin kalpeista kasvoista.
Bill ei ollut aivan varma siitä, mitä seuraavaksi tapahtui. Se alkoi valtavalla röyhtäyksellä, sitten hänen silmänsä meinasivat yllättäen pulpahtaa ulos kuopistaan. Hänen ruumiinsa alkoi kasvaa ja hän löi pian päänsä kattoon. Vatsa murisi mahtavalla äänellä ja yhtäkkiä se sanoi selvästi: - NÄLKÄ!
- Häh, Bill vinkaisi ja hänen silmänsä meinasivat toistamiseen pudota päästä. Hän veti t-paitansa helman ylös ja tuijotti vatsaansa, joka näytti epäilyttävän pullealta.
Yhtäkkiä hänen napaansa pisti ja siitä alkoi suihkuta verta. Hän kiljaisi pelosta ja kivusta. Kuului rutisevaa ääntä ja yhtäkkiä hänen vatsastaan tunki esiin piikkipäinen, ruskea lonkero, sitten toinen. Hänen mahansa repesi ja hän löi päänsä kattoon toistamiseen, kun hänen selkänsä taipui kaarelle taaksepäin. Se oli oikeastaan hyvä, sillä hän ei voinut nyt nähdä, mitä edessä tapahtui.
Tuntemaan hän kuitenkin pystyi. Aukko vatsassa laajeni entisestään ja lohkerot liikkuivat eteenpäin. Nopeasti ne vetäisivät jotain sisään. Se jokin iskeytyi Billin selkärankaa vasten sellaisella voimalla, että hänen ruumiinsa taipui taas eteenpäin. Hän ehti nähdä pullean, karvaisen jalan katoavan sisäänsä lonkeron vetämänä. Sitten repeämä alkoi pienentyä nopeasti.
- Bob! Oletko kunnossa? Kuuletko minua? Bill huusi.
Vastaukseksi vatsa alkoi rouskutella. Bill oli kuulevinaan vaimeaa ulinaa, mutta se loppui heti alkuunsa. Hän katsoi seinälle nähdäkseen jotain miellyttävämpää ja hänen katseensa osui peiliin. Seuraavassa hetkessä hän kiljaisi ja pyörtyi.

- Hirviö! Bill huusi herätessään. Hän tasasi hengitystään hetken ajan.
- Huh, hän huokasi, ja toistamiseen: - Huh, se oli vain unta.
Ovikello soi. Bill nousi ylös ja näki kauempana lattialla sen saman pussin, johon oli unessa kompastunut. Hän oli vieläkin kenkähyllyllä. WC:n ovi oli kiinni.
Ovikello soi toistamiseen. - Tullaan, hän huudahti vaimeasti. Hän ojensi kätensä ovenkahvalle - normaalin kokoiset kädet - ja avasi lukon. Porraskäytävässä seisoi Lilly, hänen tyttöystävänsä.
- Tulin muistuttamaan sinua...
Lillyn puhe päättyi hengähdykseen; pelästyneeseen, hämmästyneeseen? Bill ei tunnistanut sitä. Hän muisti heti painajaisensa. Ehkei se ollutkaan uni. Ehkä hän oli todella hirviöitynyt ja syönyt Bobin. Ehkä hänen vatsassaan aukeni toinen suu, jota Lilly nyt tuijotti kauhun vallassa.
Bill katsoi alas niin nopeasti, että hänen niskansa niksahti. Napa oli normaalin kokoinen. Hän tajusi kuitenkin Lillyn hämmästyksen aiheen; Hän oli alasti.
- Hups, Bill sanoi ja peitti salaiset alueensa. Oli Lilly ne nähnyt jo kerran, mutta heti aamusta - se saattoi olla liian traumaattista.
- Niin, krökhöm, Lilly ryki, - Tulin muistuttamaan, että sovit treffit täksi päiväksi, mutta et sanonut aikaa. Bill rypisti otsaansa. Oliko heillä pitänyt olla treffit?
- Öö, hän aloitti.
- Jos sinulla on muuta tekemistä, niin sovitaan uudet vaikka huomiseksi, Lilly sanoi.
- Ei, ei, tule tänne uudestaan vaikka ymmh... seitsemältä niin kokkaan jotain.
- O-okei, Lilly nyökytteli.
- Täällä. Seitsemältä.
- Selvä. Muista siivota, Lilly sanoi ja väläytti ihanan hymyn.
- Joo, okei, Bill sanoi ja vilkaisi taakseen olohuoneeseen. Mikä sotku!
- Hei-hei, Lilly sanoi ja painoi oven kiinni.
Bill kuunteli etääntyviä askeleita ja syöksyi sitten kaapilleen etsimään vaatteita. Hän ei ollut käynyt pesulassa viikkoon, mutta jotain oli vielä jäljellä. Toisaalta, kannattaisi ehkä käydä suihkussa ennen sitä.
Bill otti vaatekerran mukaansa ja meni vessaan. Bobia ei näkynyt. Se oli todella ollut unta, Bob oli lähtenyt kotiin samalla kun kaikki muutkin. Hän pisti vaatteet tuolille ja astui ammeeseen. Suihkun alla hän tarkisti vielä kerran napansa, mutta se näytti yhä normaalilta. Peseytymisen loppuvaiheilla hän uskaltautui jopa lauleskelemaan.

Oli lauantai, eikä hänen tarvinnut mennä töihin ollenkaan, joten siivoamiselle jäi paljon aikaa. Olohuoneesta löytyi kymmeniä tyhjiä pulloja ja tölkkejä, mutta sotkua oli muuten yllättävän vähän. Kaikki oli paikallaan jo ennen puolta yhtä, jolloin maha alkoi taas murista. Bill hätkähti, mutta tajusi olevansa vain nälkäinen, ei muuttumassa hirviöksi.
- Unta se vain oli, hän sanoi taas kerran.
Jääkaapista löytyi vain tölkki kaljaa, ketsuppia ja vanhentunutta majoneesia. Billin täytyi lähteä ulos syömään. Samalla voisi ostaa illaksi jotain helposti laitettavaa, mutta siistin näköistä. Kiinalaista, kenties.

Pari tuntia myöhemmin hän palasi mukanaan pussillinen jonkinnäköistä riisisörsseliä ja vähän "pientä kurkunkostuketta". Eihän Lillylle voisi tarjota kaljaa romanttisen illallisen päätteeksi. Se olisi ihan mautonta.
Asunnossa leijui vieläkin tupakan haju - Bill ei ollut uskaltanut jättää ikkunaa auki kauppareissun ajaksi pakokaasujen ja muiden ilmansaasteiden takia. Hän tuuletti nyt kunnolla, mutta haju ei siitä paljon hälvennyt. Hän ei itse polttanut, joten se oli sitä voimakkaampi.
Enää ei ollut mitään tekemistä, joten Bill avasi telkkarin. Sen ääressä hän onnistui viettämään yli kolme tuntia, vaikkei mitään erikoista tullutkaan.

Tasan seitsemältä soi ovikello. Ruokakin oli melkein valmista. Kaikki oli niin täydellistä!
He söivät ateriansa puhuen kaikkea tyhjänpäiväistä, kunnes tuli "jälkiruoan" aika. Drinkin jälkeen he tulivat vielä iloisemmiksi ja puheliaammiksi. Bill rohkaistui suutelemaan Lillyä. Ehkä tästä tulisi jotain. Nainen vastasi suudelmaan! Hetken kuluttua he olivat jo riisumassa vaatteita toistensa päältä.
Rakastelu oli täydellinen kokemus. He lepäsivät vielä pitkään vierekkäin sen jälkeen. Oli jo hämärää, miltei pimeää. Billin maha murisi. Lilly nauroi sille. Billkin hymähti.
Billiä pisti mahaan. "Vain ilmavaiva, älä nyt hätäänny", hän komensi itseään. Kuului kumea murahdus: - NÄLKÄ! Lilly kikatti. - Vastahan me söimme. Hyvä ateria olikin.
- Kiitos, Bill sanoi puhuen hätääntyneen nopeasti. - Se oli kyllä oikeastaan valmisateria.
Taas maha mourusi.
- Kuule, ehkä sinun pitäisi lähteä.
Lilly yhähti jotain. Billin maha murisi taas. Hän tunsi navan työntyvän ylöspäin.
- Minä en voi hyvin, hän sanoi nopeasti. - Oikeastaan, en ollenkaan hyvin. Sinun on parasta nyt mennä.
- No jos niin tahdot, Lilly sanoi.
Bill pystyi arvaamaan tämän ilmeen.
- Anteeksi, että ilta meni näin piel-een, Bill vinkaisi lonkeron iskiessä hänen napansa läpi.
- Sattuuko sinuun kovasti? Lilly kysyi huolestuneena ja yritti koskettaa Billin vatsaa. Mies kääntyi pois.
- Älä, hän kielsi.
Lilly alkoi pukeutua. Bill työnsi kätensä vatsaa vasten ja yritti estellä lonkeroa. Sen sarvikärki pisti häntä kämmeneen. Hän tunsi alkavansa kasvaa.
- Olen _ oikeastaan saamassa _ kohtauksen. _ En tiedä mitä _ se on, _ mutta _ pelkään, _ että ehkä _ satuttaisin sinua, joten _ pakene _ pian! hän selitti.
- Kuulostaa pahalta, Lilly sanoi entistä huolestuneempana. Hän oli nyt melkein pukeutunut. Hän kurotti koettamaan Billin otsaa.
- Sinähän ihan hehkut!
- Mene _ nyt!
Bill työnsi naisen pois vapaalla kädellään. Hän ei jaksaisi pidätellä lonkeroa enää kauan.
- Billy! Sinun kätesi! Se on valtava!
Bill vilkaisi kättään. Samalla lonkero pääsi livahtamaan hänen otteestaan ja se iskeytyi peiton läpi. Lilly kiljaisi.
- Juokse vessaan tai jotain, NOPEASTI! Bill karjaisi.
Hän nousi sängystä vasten tahtoaan ja hänen päänsä kolahti kattoon. Lilly kiljui taas, mutta tajusi sitten juosta. Joku hakkasi lattiaan yläkerran kämpässä. - Mitä siellä melutaan?
- NÄLKÄ! vatsa mylvi.
- No ei sitä varten tarvitse koko taloa hajottaa, naapuri sanoi vaimeammalla äänellä.
Bill-hirviö lähti Lillyn perään, tosin hitaasti, johtuen osittain Billin vastustuksesta ja osittain köyrystä asennosta. Nainen oli jo ehtinyt WC:seen. Hirviö alkoi järjestelmällisesti hakata ovea. Bill pystyi kuulemaan Lillyn kiihtyneen hengityksen oven takaa, niin tarkat olivat hirviön korvat.
Ovikello soi. Hirviö pysähtyi ja kuunteli.
- Avatkaa nyt, Mr Johnson, tiedän, että olette siellä, vuokraemäntä huusi nalkuttavalla äänellään. Ovikello soi taas.
Hirviö lopetti oven hakkaamisen ja lähti lampsimaan kohti ovea. "Voi ei, nyt sitä mennään", Bill ajatteli pystymättä hallitsemaan ruumistaan.
- Koko talo joutuu kärsimään teidän metelöinnistänne. Kuuletteko?
Bill toivoi, ettei hirviö osaisi avata lukkoa. Siinä kun oli se niksi, että täytyi vääntää kahvasta ylöspäin samalla kun käänsi lukosta.
Hänellä ei ollut onnea. Vuokraemäntä sai yllättäen eteensä alastoman miehen, jonka vatsasta tunki esiin kaksi lonkeroa. Hän kiljaisi kimeästi.
- Mitä siellä tapahtuu? Lilly huudahti.
- RUOKAA! vatsa murahti ja aukeni enemmän.
- Lilly! Bill kiljaisi. - Pysy _ siel...
Lonkerot väänsivät niskat nurin kiljuvalta vuokraemännältä ja lopettivat hänen kärsimyksensä. Sitten Bill alkoi tahdottomasti, mutta järjestelmällisesti riisua vanhaa naista. Tämän tumma nahka oli ryppyinen ja roikkuva, mutta hirviötä se ei ällöttänyt. Se hotkaisi ruumiin yhtenä suupalana niin kuin oli tehnyt Bobillekin, ja alkoi taas rouskuttaa sitä. Samalla Billin ruumis poimi vaatteet maasta ja kiikutti ne roskikseen. Siellä näkyi Billin vanhat, veriset vaatteet. Oli ihme, ettei hän ollut nähnyt niitä pistäessään bileistä jääneitä roskia sinne.
Puhelin alkoi soida. Kun kukaan ei kuitenkaan vastannut.
- Tässä Bill Johnson, olen jossain muualla, joten jätä viesti merkin jälkeen, puhelinvastaaja ilmoitti.
*Piip!* Bill toivoi todella olevansa jossain muualla sillä hetkellä. Vatsa jatkoi mässytyistään.
- No joo, täss' on Pete, en tiedä muistatko. Ollaan oltu aika huolissaan siitä Bobista, kun se ei tullu kotiin, et jos näet sitä, niin sano sille, että tulee kotiin. Moi.
Maha röyhtäisi kuvottavasti ja heilutteli hetken aikaa lonkeroitaan, kunnes veti ne sisään; *Slluuuuurrp!* Aukko vatsassa kutistui, kohta napa umpeutui kokonaan. Maha alkoi kutistua ja samalla muukin ruumis. Kohta hän istui lattialla alastomana ja järkyttyneenä. "Minä söin Ms Masonin."
- Bill? Lilly huhuili.
- Siellä on aika... hiljaista.
- Voinko tulla nyt ulos?
- Onko se ohi nyt?
- Vastaa minulle!
- Joo, taitaa se olla ohi, tältä erää, Bill sanoi.
Hän kuuli kuinka vessan lukko rapisi.
- Bill! Oletko kunnossa? Onko se varmasti mennyt? Lilly kysyi hänen selkänsä takaa.
- Se on minun sisälläni. Mutta nyt se on vaihteeksi kylläinen, Bill vastasi.
- Mitä se kiljunta oli? Mitä sinulle oikein tapahtui?
- Minä söin Ms Masonin, Bill mutisi.
- Mitä? Lilly ihmetteli otsaansa rypistäen, uskoen kuulleensa väärin.
Bill nousi nopeasti seisomaan ja ryntäsi vessaan oksentamaan. Ylös tuli vain riisiä, ei lihaa. Niin tietysti, Ms Mason oli hirviössä.
- Kyllähän hän oli... kamala harakka, mutta en minä silti tahtonut häntä tappaa, Bill sanoi pyyhkien välillä suunsa.
- Sinä tapoit hänet? Missä ruumis on? Lilly kysyi järkyttyneenä.
- Minä söin... Tai oikeastaan vatsani söi sen, minähän sanoin, Bill vastasi.
Lilly tuijotti häntä.
- Tämä kuulostaa järkyttävältä... Ja onkin sitä, mutta sinun täytyy uskoa! Bill huokasi.
Vastausta ei kuulunut.
- Tai oikeastaan - älä usko. Minäkään en tahtoisi uskoa! Siksihän luulin, että se oli vain unta, mutta tämä ei ainakaan ollut. Ja Bob on kadonnut. Söin varmasti hänetkin. Se ei ollut mikään painajainen.
- Bill, olet hullu! Minä lähden nyt! Lilly puuskahti.
- Kunpa olisinkin! Bill valitti ja istui vessanpöntön kannelle. Samaan paikkaan, jossa Bob oli viettänyt viimeiset hetkensä.
Lilly ei kuitenkaan lähtenyt. Hän palasi kohta Billin luo. - Tähän on varmasti jokin ratkaisu, hän sanoi. Billistä tuntui, että nainen puhui enemmän itselleen kuin hänelle.
- Kuinka monta ihmistä olet syönyt? Lilly kysyi.
- Vain kaksi. Ei tätä esiintynyt ennen tätä aamua, tosin en kyllä ole varma kellonajasta, milloin söin Bobin.
- Onko näillä hetkillä jotain yhteistä? Lilly kysyi kuin paraskin salapoliisi.
- Nooh, olin kännissä kummallakin kerralla, ainakin vähän, tai no oikeastaan se alkoi jo mennä ohi, Bill vastasi.
- Okei, krapula siis aiheuttaa hirviömäisyyttä, Lilly totesi.
- En kyllä ole kuullut kenestäkään, jolle olisi käynyt näin. Hirviömäisiä päänsärkyjä on ollut...
- Mennään sairaalaan, tunnen siellä yhden lääkärin, joka voi varmaan auttaa, Lilly sanoi.
- Tutkiiko hän hirviöitä? Bill hymähti.
- Hän opiskelee psykologiaa, joten tavallaan. Pue nyt päällesi.

Kohta he olivat Lillyn autossa matkalla kohti sairaalaa. "Hän suhtautuu tähän harvinaisen hyvin", Bill ajatteli.
Heidän etsimänsä lääkäri ei ollut paikalla, mutta Lilly tiesi hänen kotiosoitteensa. "Miksiköhän?" Bill mietti. No, naisen entiset suhteet eivät kuuluneet hänelle.
He parkkeerasivat korkean kerrostalon eteen. Hissi oli rikki, mutta asunto sijaitsi kolmannessa kerroksessa, joten sinne pääsi helposti. Billille kulku oli tavallista raskaampaa. Hän huomasi jo puolivälissä huohottavansa, pitelevänsä vatsaansa ja olevansa viisi porrasta Lillyä jäljessä.
- Tässä se on, Lilly huikkasi.
Ovessa luki sukunimi "Little". Oven avannut mies ei kuitenkaan ollut pieni, hän oli vähintään 180 cm pitkä. - Päivää, Bill tervehti ja jatkoi huohotustaan.
- Tämä on Bill, Lilly esitteli. - Hänen vatsassaan asuu hirviö.
- Minä olen Chuck, Mr Little vastasi ja ojensi Billille kätensä, mutta mies oli liian keskittynyt nojaamaan polviinsa.
- Tulkaa sisään, Chuck sanoi ja siirtyi pois oven edestä paljastaen kodikkaan, keltaiseksi sisustetun asunnon. Lilly veti Billin sisään.
- Hiljempaa siellä! joku havahtui huutamaan ylhäällä.
- Tällaista täällä on, Chuck sanoi väläyttäen hymyn ja heilauttaen kättään. Bill ei tiennyt, tarkoittiko hän kämppää vai koko taloa.
He menivät olohuoneeseen ja Chuck istui nojatuoliin. Lilly ja Bill valtasivat sohvan.
- Kerro nyt hänelle, Lilly sanoi.
Ja Bill kertoi Chuckille koko jutun alkaen painajaisesta ja toistaen myös melko selvästi hänen ja Lillyn välisen keskustelun. Chuckin ilme ei muuttunut kertaakaan jutun aikana, mutta hän nojautui koko ajan lähemmäs.
- No, katsotaanpas sitä, Chuck sanoi ja suoristautui, kun selostus oli ohi. Hän nousi ja kävi hakemassa jostain stetoskoopin.
- Pitäisisikö minun... ottaa vaatteet pois? Bill kysyi ja punastui.
- Käy vaikka makaamaan siihen sohvalle ja vedä vähän paitaa ylös, niin kuunnellaan sitä hirviötä, Chuck sanoi asiallisesti.
Lilly siistyi pois tieltä ja Bill kääntyi selälleen. Vetäessään t-paidan mahan päältä, hän näki sen pullistuneen taas vähän.
- Se on kasvanut, Lilly kuiskasi ilmaisten hänen mietteensä.
Chuck painoi kylmän stetoskoopin vasten Billin vatsaa. Maha maukaisi heti. Kaikki hätkähtivät.
- Se kuulostaa yleensä ihan ruumiintoiminnoilta, Bill sanoi.
- Hiljaa nyt, kaikki, Chuck sanoi.
Hetken oli ihan hiljaista. Chuck siirteli stetoskooppia paikasta toiseen. Lopulta hän suoristautui.
- Kaksi sydänääntä, uskoisin, hän sanoi. - Se kyllä tuntuu jäljittelevän isännän sydämen tahtia, mutta siinä on ylimääräinen lyönti vähän väliä.
- Se on siis niin älykäs, että pystyy säätelemään omia elintoimintojaan, ja hänen? Lilly kysyi.
- En sanoisi älykäs, vaikka se osaakin puhua, sanoittehan niin?
Bill nyökkäsi.
- Sen perusteella, mitä se on sanonut olettaisin, että se on lapsi, Chuck sanoi.
- Lapsi? Lilly ihmetteli.
- Olenko minä raskaana? Bill kysyi.
Chuck hymyili tilanteesta huolimatta. - En sanoisi niin. Raskaus tarkoittaisi lapsen kasvamista kohdussa, mitä sinulla ei tietenkään ole. Tämä on loiseläjä, tai ehkä symbiootti.
- Lapsi? Lilly toisti.
- En ole ollut uskoton, vannon sen! Bill pilaili ja onnistui hymyilemään vatsan pingotuksesta huolimatta.
- Hirviölapsi, Chuck sanoi. - Ja nyt meidän täytyy miettiä, kuka voisi olla sen äiti.
- En minä ainakaan! Lilly pilaili.
- Tämä ei taida olla oikea aika vitsailulle, Chuck sanoi ja kaikkien ilmeet palasivat peruslukemille.
- Okei, koska se asuu mahalaukun ulkopuolella, se olisi täytynyt pistää sisään navan kautta, tai sitten se on tullut sisään niin pienenä, että on mahtunut neulanpiston kokoisesta haavasta sisään.
- En epäilisi, vaikka sanoisit sen olevan avaruusolento, Bill sanoi.
- Sekin mahdollisuus on olemassa, Chuck myönsi.
- Voi hyvä jumala, Lilly mutisi ja painoi kädellä otsaansa.
Chuck alkoi uudelleen tutkia Billin vatsaa. - Neulanpiston jälkiä ei ainakaan näy. Kertomasi perusteella se pystyy venyttämään vatsanahkaasi ilman että se repeää ja venymisestäkään ei ole mitään merkkejä. Se on teknisesti ottaen mahdotonta.
- Jos se laittaa siihen jotain liuotinta. Minuun aina pistää, kun aukeneminen alkaa, mutta sitten ei enää satu, Bill sanoi.
- Se saattaisi olla jonkinlainen puudutus, mutta jos vatsasi on kokonaan yhteydessä siihen, se saattaisi selittää elastisuuden, Chuck sanoi.
- Miten muka? Lilly puuttui keskusteluun. - Miten voitte edes yrittää selittää sitä hirviötä? Meidän pitäisi vain yrittää keksiä, miten saada se pois päiviltä syömästä ihmisiä.
- Tosiaan, Chuck sanoi ja Bill luuli hänen alkaneen vasta nyt ajatella asiaa.
- Sehän on syönyt jo kaksi ihmistä, Chuck sanoi. Väärä arvio siis.
- Koska se pystyi sulattamaan heidät niin nopeasti, sen joko sisältää happoa, on portti toiseen ulottuvuuteen tai pystyy säätelemään minkä tahansa kokoa.
Tuo oli jo liian monimutkaista.
- Minun täytyy ajatella tätä asiaa tarkemmin. Varaan sinulle ajan ultraääneen, niin tulette sitten huomenaamulla kaupunginsairaalaan. Ehkäpä saamme nähdä vilauksen siitä hirviöstä, Chuck sanoi.
- Minua ei kyllä haluttaisi, Lilly mutisi.
- Odottakaa sielä sen aikaa, että otan selvää, milloin siellä on vapaata, Chuck sanoi ja meni keittiöön puhelimeen.
Puhelun aikana Bill ja Lilly eivät sanoneet toisilleen mitään. Chuck palasi kohta takaisin.
- Oli onnea. Varauksia on pitkä lista, mutta yksi peruutettiin juuri äsken. Tulkaa vartin yli yhdeksän. Pistin varauksen nimellä Jones, siltä varalta, että joku juorulehti kiinnostuu tästä, Chuck sanoi ja iski silmää.
- Joko nyt pääsen kotiin nukkumaan? Bill kysyi ja haukotteli.
- Kyllä. Muista nyt miettiä, tapahtuiko eilen kenties jotain outoa, joka olisi saattanut pistää hirviön vatsaasi? Chuck muistutti.
- Okei, Bill sanoi ja nousi ylös.
- Tapaamme huomenna.
Lilly ajoi Billin kotiin. Mies astui ulos autosta ja katsoi ylös taloon. Oli jo yö, mutta muutamassa asunnossa paloi vielä valot.
- Sulkisitko oven? Lilly muistutti.
- Mehän sammutimme valot kun lähdimme? Bill muisteli.
- Joo, Lilly sanoi ja nyökkäsi. Hänkin katsoi ylös. Sitten: - Onko tuo sinun asuntosi, vasemmanpuoleisin viidennessä?
Vastausta ei tarvittu.
- Mennään katsomaan, kuka siellä on, Lilly sanoi ja nousi autosta. - Oletko antanut kenellekään avainta?
- Vanhemmille kyllä, mutta he asuvat Bostonissa, eivätkä olisi tulleet ilmoittamatta.
Lilly paiskasi auton oven kiinni. - No mennään.
He ajoivat hissillä kolmanteen kerrokseen, mutta jatkoivat siitä kävellen. Varovaisuus tuntui olevan tarpeen. Niin paljon outoja asioita oli tapahtunut, että Bill ei olisi ihmetellyt, vaikka paikalla olisi ollut marsilaisten lähetystö.
- Täss' on Pete, en tiedä muistatko. Ollaan oltu aika huolissaan siitä Bobista, kun se ei tullu kotiin, et jos näet sitä, niin sano sille, että tulee kotiin. Moi.
- Ottakaa selvä soittajasta, vieras ääni sanoi.
- Ne toiset vaatteet roskiksessa taitavat kuulua tälle Bobille.
- Täällä oli myös joku nainen, tutun kuuloinen ääni selitti. - Ne riitelivät vähän, mutta lähtivät sitten yhdessä.
- Hän ja murhaaja?
- Niin. Ja en mä yleensä tuppaa kuuntelemaan toisten asuntoja, mutta siellä oli kyllä aikamoinen mekkala, kattoa kolistivat. Viimeyönäkin pitivät ne bileet. Ei ihme, että Ms Mason hermostui.
- Okei, täällä tarvitaan lisäapua etsimään kahta ruumista, koirat eivät olisi pahitteeksi, joku puhui, ilmeisesti radioon.
- Poliisit, Lilly kuiskasi. Sen Bill oli jo tajunnut.
Bill osoitti alas portaisiin. Lilly nyökkäsi. He alkoivat hitaasti laskeutua.
- Kuka siellä? joku poliiseista huusi. Heidän askeleensa oli kuultu. Bill juoksi pari porrasta alaspäin, mutta Lilly tarttui häntä kädestä. *Älä*, hän muodosti sanan huulillaan.
- Me tota tultiin etsimään yhen... Jonesin kämppää, mutta tää taitaa olla väärä talo, Lilly sanoi.
- Siellä alhaallahan oli asukaslista, sama ääni huomautti.
- No ei me tajuttu kattoa, Lilly sanoi.
- Olisitteko sattumoisin luulleet Johnsonia Jonesiksi?
- Ei, Lilly sanoi ja pudisti päätään. - Saadaanko nyt mennä?
- No menkää.
He jatkoivat rauhallisti laskeutumista.
- Ne saattavat tajuta, ettei alaovesta pääse ilman avaimia tähän aikaan, Bill kuiskasi.
- Hitto! Lilly sähähti.
He kiihdyttivät askeleitaan.
- Odottakaapas! poliisi huusi ylhäältä.
- Juostaan! Bill huudahti.
He juoksivat portaat alas ja vieraat askeleet seurasivat perässä. Hissikin alkoi laskeutua. Onneksi se oli hidas ja vanha. Pihalla he piiloutuivat suureen pensaaseen, joka oli istutettu siihen vain koristukseksi, mutta toimi nyt hyvin suojana. Poliisit tulivat ulos hetken kuluttua, mutta he palasivat sisään aika pian.
- Odotetaan vielä hetki. He saattavat odottaa ovensuussa, Lilly kuiskasi.
Niin he makasivat vierekkäin pensaan alla vielä pari minuuttia. Bill naurahti.
- No mikä nyt naurattaa? Lilly kysyi.
- Me tässä suojelemme hirviötä koko ajan. Poliisit varmasti kaivaisivat sen ulos hyvin mielellään.
Lilly hymähti.
- Eivät he kyllä uskoisi.
- Paitsi sitten, kun hirviö hotkaisisi jonkun heistä.
- Niin, paitsi sitten, Lilly nyökytteli.
Kohta he lähtivät autolle, eikä kukaan juossut perään. He kohtasivat yhden poliisiauton matkalla, mutta se ei kiinnittänyt heihin mitään huomiota.
Lilly asui kolmikerroksisen talon ensimmäisessä kerroksessa, aika ahtaassa kaksiossa. Bill oli käynyt siellä vain kerran.
- Nuku sinä sohvalla, Lilly sanoi.
Bill ei moittinut häntä päätöksestä. Siihen ei ollut syytä. Hänellä ei ollut edes yövaatteita, joten hän sai nukkua kalsareissaan. Vatsan pyöreys puistatti häntä. Kun Lilly oli mennyt, hän teki muutaman vatsalihasliikkeen, mutta lopetti, kun hirviö alkoi murista. Sitä ei saisi suututtaa liikaa.
Hän pyöriskeli pitkään sohvallaan, ennen kuin sai vihdoin unen päästä kiinni.