Aamulla Billin mieleen oli ilmestynyt jonkun miehen kuva, lyhyen, tummahiuksisen miehen, jolla oli tuuheat kulmakarvat. Hän kertoi siitä Lillylle.
- Hän saattaa liittyä jotenkin hirviöön. Muistatko miehen nimen? Lilly kysyi.
- Herb.
- Ja sukunimi?
- Meidät kyllä esiteltiin... Se oli joku venäläisen kuuloinen.
- Jokusky? Joitaineff?
- Ei, ei. Kyllä minä sen vielä muistan, Bill sanoi. - Hän oli sellaisen punapäisen jätkän kanssa. John O'Malley. Kukaan ei tuntenut heitä, mutta Herb lupasi tehdä minulle jonkun ihmepaukun, jos päästäisin sisään.
- Ja hän myös teki sen?
- Joo, hyvä paukku olikin. Tosin sammuin sen jälkeen melkein heti.
- No, siinä taisi olla hirviön aika tulla sisään, Lilly totesi.
- Ei välttämättä... Bill aloitti, mutta alkoi itsekin uskoa Herbin syyllisyyteen.
- Herbert Sergejev, hän sanoi hetken kuluttua. - Niin se taisi olla.
Lilly haki puhelinluettelon. Hän lehteili sitä hetken, kunnes löysi oikean kohdan. - Ei yhtään Sergejeviä.
Hän selasi taaksepäin. - Mutta täällä on yksi J. O'Malley.
- Eikö muita? Bill kysyi.
- Ei. On Ben & Ellen O'Malley, Michael O'Malley, Nina, Quentin, Ray, Rebecca, Sean, Tom & Tina, mutta ei Johnia. Sen täytyy olla tuo J.
- No, mitä tehdään? Bill kysyi.
- Miten niin?
- Soitetaanko sinne, vai onko siinä osoite?
- Vain puhelinnumero. Mutta mitä hänelle sanoisit? "Kerro Herbertin osoite tai syön sinut"?
- Hyvä idea, Bill sanoi.
- Keksi nyt jotain parempaa.
- "Tiedän osoitteenne, jos et kerro Herbin osoitetta, tulen ja hakkaan."
- Ei sen parempi.
- No, yritetään joka tapauksessa. Ei tässä ole mitään menetettävää.
He menivät keittiöön, jossa Lillyn puhelin sijaitsi. Lilly näppäili numeron. Puhelin sai soida pitkään, ennen kuin toisessa päässä vastattiin.
- Haloo?
Sitä seurasi haukotus. Lilly antoi luurin Billille.
- Muistatko eiliset bailut? Bill kysyi matalalla äänellä. - Kerropa minulle jotain siitä kaveristasi Herbistä, tai sinun käy huonosti.
Toisessa päässä oli hiljaista.
- Vastaa! Muistatko Herbert Sergejevin? Kerro hänen osoitteensa, niin en häiritse enää.
Yhteys katkesi.
- Hitto, se ei mennyt lankaan! Bill puuskahti.
- Osoitteen voi saada selville tiedustelusta, Lilly sanoi.
- No nyt sen sanoit, Bill huokasi.
- Syödään nyt jotain ja lähdetään sitten sairaalaan.
Puhelin soi.
- Entä jos se on poliisit? Bill kuiskasi.
- Mistä ne tänne keksisivät soittaa? Lilly kuiskasi takaisin.
Puhelin soi uudelleen. Lilly vastasi. Hetken hän kuunteli ja laski sitten kuulokkeen alas.
- Se oli O'Malley. Kertoi osoitteensa. Mennään sinne, kun päästään sairaalasta, Lilly kertoi raapustaen samalla osoitteen paperilapulle.
- Mistäköhän moinen mielenmuutos? Bill ihmetteli.
- En tiedä, mutta saamme ehkä nyt jotain selvyyttä asiaan.
He söivät voileivät ja lähtivät sitten autoon. Kello oli 8.55. Liikennettä ei ollut paljon - olihan nyt sunnuntai - ja he pääsivät perille jo kymmentä yli.
- Viinaa, Bill mutisi.
- Et voi juoda alkoholia, sehän... Bill, alkaako se taas?
Lilly näytti huolestuneelta. Hän kosketti nytkin Billin otsaa. - Kuumettakin on vähän.
- Kaljaa...
- Taistele sitä vastaan, Lilly pamautti.
Hän nousi autosta ja kävi avaamassa Billille oven. Mies tuli ulos, mutta hänen käyntinsä oli hidasta ja hoippuvaa. Lilly sai palata tukemaan häntä.
He menivät sisään. "AJANVARAUS JA ILMOITTAUTUMINEN"-kyltillä varustettu koppi oli heti oven suussa. Lilly suunnisti sitä kohti, mutta jätti Billin penkille ennen ilmoittautumista. Vastaanottovirkailija lopetti hetkeksi kynsiensä lakkaamisen ja kohotti katseensa.
- Meillä on aika vartin yliksi, Jonesin nimellä.
- Selvä, Ms Jones, istukaa tuonne odottamaan. Tri Little tulee kohta.
- Öh, oikeastaan me emme ole naimissa, aika on hänelle, Lilly oikaisi ja osoitti penkillä nyhjöttävää Billiä.
- Jaa, virkailija sanoi.
Lilly tunsi olonsa aika hölmöksi ja meni Billin viereen istumaan.
Vähän ajan kuluttua Chuck astui ulos eräästä huoneesta ja kuulutti: - Jones!
Lilly tönäisi Billiä ja he nousivat. Chuckia ei kunnolla edes tunnistanut lääkärin vaatteissa, mutta hän se oli. Hän viittasi heitä astumaan sisään ja sulki oven perässään. Sisällä Billiä odotti tutkimuspöytä, joka näytti hänestä uhkaavalta.
- Käy vain siihen makaamaan, Chuck kehotti.
Bill nousi pöydälle kömpelön oloisesti.
- Hirviö taitaa taas olla heräämässä, Lilly kuiskasi Chuckille. - Hän vaatii vähän väliä alkoholia.
Bill voihkaisi. Hän pystyi kuulemaan sen. Hänellä oli jo hirviön korvat.
- Sattuuko sinuun? Lilly kysyi.
- Äänet ovat kovia, Bill sanoi.
Chuck tuli hänen luokseen.
- Nosta taas vähän paitaa, niin kuin eilen.
Bill totteli ja alkoi yllättäen ajatella äitiään. Hänkin puhui niin kiltisti...
- Hyvä. Tämä tuntuu nyt vähän kylmältä.
Chuck levitti voidetta Billin vatsanahkalle. Se aiheutti vaimeaa murinaa mahassa. Lääkäri ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen huomiota. Ehkä vain Bill pystyi kuulemaan sen.
Chuck liikutteli ultraäänen anturia Billin mahan pinnalla. Kuva piirtyi monitoriin.
- Että on ruma epeli, Chuck totesi.
- Viinaa, Bill mutisi.
Lilly ei sanonut mitään.
Olennon lonkerot liikkuivat hiljaa edestakaisin. Muuten se oli pelkkä tumma möykky, jonka keskivaiheilla saattoi erottaa sydämen sykkeen.
- Näettekö nuo säteen kaltaiset viivat? Chuck kysyi.
Lily nyökkäsi. Bill ei nyt vastannut mitenkään.
- Niistä se on kiinnittynyt. Jos yrittäisimme poistaa sen, se repisi luultavasti sisälmykset mukanaan.
Bill yökkäsi.
- Mutta jos alkoholi on kerran sille noin tärkeää, voimme toivoa, että hirviö kuolee sen puutteeseen.
- Viinaa, Bill mutisi.
- Sinun täytyy nyt alkaa täysin raittiiksi, Chuck totesi.
- Ei enää hauskuutta, Bill valitti.
Chuck pesi voiteen pois ja antoi Billin nousta.
- Yrittäkää tappaa se alkoholin puutteeseen. Lilly, pidäthän huolta asiasta?
Lilly nyökkäsi ja talutti Billin ulos huoneesta.
- Kaljaa, Bill valitti.
- Ei kaljaa, Lilly sanoi tiukasti ja vei hänet autolle. - Nyt mennään tapaamaan Johnia.

O'Malleyn talo oli kaupungin toisella laidalla, ja sinne ajaminen vei noin puoli tuntia. Bill hinkui koko ajan kaljaa ja viinaa, eikä kuume laskenut. Lilly pysäköi auton kadulle ränsistyneen, viisikerroksisen talon eteen.
- G 96. Se on toisessa kerroksessa.
Bill hoippui ulos autosta.
- Muista sulkea ovi, Lilly muistutti.
Hän lähti talon ovelle ja Bill laahusti perässä kuin zombie. Talossa ei ollut hissiä ja portaiden kiipeäminen kävi Billille kamalan raskaaksi. Hänen röyhtäyksensä kaikui rapussa.
Lilly soitti ovikelloa. Hän joutui soittamaan toisenkin kerran, ennen kuin O'Malley tuli avaamaan. Hänen punaiset kiharansa sojottivat takkuisena pörrönä ja hänen veltto ilmeensä sai Lillyn luulemaan ensin, että siinä oli toinen hirviön uhri. Sitten hän näki pistojäljet miehen käsivarsissa.
- Päivää, O'Malley sanoi.
- Terve, Lilly sanoi hämmentyneenä.
- Tulkaa sisään.
Lilly astui huoneeseen ja Bill tuli kohta perässä.
- Vierotusoireita? O'Malley kysyi.
- Hän ei saa juoda alkoholia. Tiedätkö siitä jotain? Lilly kysyi.
- Ööeen.
- Missä Sergejev-on? Bill kysyi hallitsematta ääntään.
- H 80, hän ei ole kotona, O'Malley sanoi nopeasti.
- Mitä siinä paukussa oli, jonka hän juotti Billille? Lilly kysyi.
- Lisko, pikku lisko, O'Malley sanoi hymyillen. Hän hihitti.
- Kuinka pieni? Lilly kuiskasi.
- Se muuttaa muotoaan, O'Malley kuiskasi.
- Mistä tiedät? Bill kysyi.
- Olen nähnyt sen, O'Malley kuiskasi.
- Eiköhän tässä ollut jo tarpeeksi, Lilly sanoi ja suoristautui. Hän oli huomaamattaan kumartunut lähemmäs itseään lyhyempää miestä.
- Milloin tulee... Herb? Bill kysyi.
- En tiedä. Toinen kerros, 80. Odottakaa häntä.
Lilly ja Bill lähtivät talosta.
- Uskotko häntä? Lilly kysyi.
- Häh? Bill mölähti ja suunnisti kohti viereistä taloa. He löysivät toisesta kerroksesta oven, jossa luki Sergejev, tosin yksi E oli jo pudonnut. Lilly soitti ovikelloa, mutta ketään ei todella ollut kotona. He istuivat tasanteelle odottamaan.
- Kaljaa... Bill mumisi.
Sergejevin tulon kuuli jo ennen, kuin häntä näki. Hän kompasteli koko ajan rappuihin ja kiroili. Lilly tönäisi Billin hereille.
- Onko se hän?
Sergejev kohotti heti katseensa ylös. He näkivät toisensa selvästi.
- On, Bill vastasi. - Syntymämerkki _ otsassa.
- Kuinka voit nähdä sen täältä asti? Lilly ihmetteli.
- Hirviön _ silmät, Bill kuiskasi.
Sergejev jatkoi kiipeämistään, nyt varovaisemmin. Hän heilautti veltosti kättään nähdessään heidät kasvoista kasvoihin. Bill vastasi.
- Et ole tainnut antaa sille aamiaista?
Lilly luuli hetken, että hänelle puhuttiin, mutta se oli selvästi tarkoitettu Billille. Kohteena oli hirviö.
- Ei siitä voi noin vain päästä eroon. Tulet vain huonommaksi, Sergejev sanoi ja avasi asuntonsa oveen. - Tuletteko?
Bill nousi. Lilly näki parhaaksi seurata.
- Minäkin yritin tuota näännytystä silloin alkuaikoina, Sergejev sanoi ja ripusti takkinsa naulaan. Lilly taas ei uskaltanut vähentää vaatteita siltä varalta, että täytyisi lähteä juosten. Hän oli jo ymmärtänyt, että Sergejevillä oli samanlainen loinen kehossaan, kuin Billillä. Ja hän ei taistellut sitä vastaan.
- Yksi illalla, yksi aamulla, se parantaa oloa, Sergejev sanoi.
- Kauanko _ sinulla on ollut? Bill kysyi.
- Kaksi vuotta.
Lilly henkäisi hämmästyneesti.
- Sen kauempaa ei minun tarvitse enää paljon pitää. Se ei ole ikuinen.
- Tarkoittaa _ se elää vain kaksi vuotta? Kaksi vuotta ja kaikki _ ohi? Bill kysyi.
- Niin, mutta silloin minunkin elämäni on ohi, Sergejev totesi. - Sellaista se on. Olen hyväksynyt asian jo kauan sitten. Pari kuukautta vielä ja kaikki loppuu.
- Miksi tartutit sen minuun? Bill syytti.
- Minun täytyi. Muuten olisi tullut huono olo, paljon kipua. Opettele nyt elämään sen kanssa, totut kyllä. Kaksi vuotta ei ole pitkä aika.
- Kaksi vuotta, humalassa joka ilta, joka aamu, kuollut ystävä joka ilta ja aamu?
- Ei välttämättä ystävä. Nauti tästä. Nyt sinulla on mahdollisuus päästä eroon kaikista ärsyttävistä tyypeistä. Jos et tahdo loukata ketään, voit alkaa ostaa sille sianruhoja, tai puolikas nautakin käy hyvin. Sinulla on valinnanvaraa.
- Tahdon päästä siitä eroon, Bill sanoi.
- Emme voi puhua tästä, Sergejev sanoin kovalla äänellä.
- Tiedät varmasti jonkin keinon.
Sergejev palasi eteiseen ja viittasi heitä seuraamaan.
- Hän tietää keinon, Bill sanoi Lillylle innostuneesti, mutta väsyneesti.
He kävelivät Sergejevin perässä kadun päähän asti. Kulmassa oli pieni ravintola, "Kännihärkä". He menivät ovesta sisään.
Sisällä oli hämärää. Pöytien ääressä istui muutamia seurueita, vaikka olikin sunnuntaiaamu. Tiskin takana seisova lihava mies vilkaisi heitä vain kerran ja jatkoi sitten taas drinkin sekoittamista.
- Seuratkaa, Sergejev sanoi.
Lilly vilkuili taakseen ja ihmetteli, eivätkö asiakkaat yhtään ihmetelleet sitä, että he menivät keittiön puolelle, mutta näköjään kaikki huolehtivat vain omista asioistaan. Bill taas oli liian väsynyt kiinnittääkseen huomiota mihinkään. Hänellä oli varmaan kipuja. Lilly otti häntä kädestä ja tunsi sen kuumotuksen.
Sergejev avasi keittiön perällä olevan paksun metallioven ja sisältä purkautui höyryä. Se oli kylmiö.
- Neidin ei tarvitse tulla, Sergejev sanoi.
- Mutta jos tulen? Lilly kysyi.
- Niin sitten tulet. Saattaa vaan tulla vähän kylmä.
He astuivat sisään yhdessä. Lilly näki miesten ilmeiden muuttuvan vapautuneimmiksi, Billin vähän yllättyneeksi.
- Ei satu enää, hän sanoi.
- Liskot ovat vaihtolämpöisiä. Ne menevät horrokseen kylmässä, Sergejev selitti, eikä kuulostanut enää niin salaperäiseltä.
- Ei se kyllä liskolta näyttänyt, Bill sanoi.
- Oletko nähnyt sen? Sergejev hämmästeli.
- Ultraäänellä, Bill vastasi.
- Eikö lääkäri ihmetellyt? Vai oletko kenties itse lääkäri?
- En. Lilly tuntee yhden lääkärin, en tiedä mistä, mutta hän tuntui uskovan kaiken heti.
- Tarvitsetkin lääkäriä, jos aiot saada sen ulos.
- Tiedätkö miten?
- Tiedän. Kantajat ovat halki vuosien tienneet sen ja kertoneet tietoa aina eteenpäin. Se täytyy poistaa, kun se kurottaa kohti uhriaan ja vatsa on täysin auki. Silloin se keskittyy vain ruokaan. Muulloin sen refleksit ovat hyvin nopeat ja se ehtii tiukentaa otettaan sisälmyksistä. Haluatko tietää lisää?
Bill nyökkäsi. Lilly oli jo ottanut kynän ja lehtiön esiin ja alkanut kirjoittaa, vaikka kylmyys sai hänen sormensa muuttumaan punaisiksi.
- Kun se kurottaa kohti uhriaan, täytyy vatsan lämpötilaa laskea nopeasti. Muutama aste riittää, sitten täytyy siirtyä säilyttämään lämpötilaa alhaisena. Nytkin muuten ne pitävät meistä tiukasti kiinni, mutta jos vatsa olisi ollut auki tänne tullessa, se olisi irti.
- Irtoaako se sitten itsestään? Bill kysyi.
- Ei. Kiinnikkeet täytyy leikata poikki ja ne vatsakalvon osat, joihin kiinnikkeet olivat tarttuneina, täytyy polttaa. Jos pienikin osa jää, se kasvaa uudelleen. Olento itse täytyy myös hävittää polttamalla.
- Siinä kaikki? Bill kysyi.
- Siinä kaikki.
- Miksi et sitten ole itse leikannut sitä ulos? Lilly kysyi Sergejeviltä ja pisti lehtiön takaisin taskuun.
- Se maksaisi, tarvitsisin luotettavan lääkärin ja lisää rohkeutta. Olen tullut siihen tulokseen, että on helpompi elää sen kanssa.
Bill tarttui ovenkahvaan.
- Huomauttaisin ensin, että se ei pidä jäädytetyksi tulemisesta ja rankaisee sinua kun sulaa, Sergejev sanoi.
Bill jähmemettyi paikalleen.
- Kestät kyllä sen, Lilly kuiskasi.
- Ehkäpä neiti menisi ensiksi varoittamaan Jackiä, Sergejev ehdotti.
Tällä kertaa Lilly ei väittänyt vastaan. Hän ei edes kysynyt, kuka on Jack. Hän vain meni asiakaspuolelle ja sanoi lihavalle miehelle: - Sergejev on nyt tulossa ulos.
- Jaahas, Kännihärkä suljetaan hetkeksi! ravintolanpitäjä kuulutti ja väki siirtyi ulos, vaikkakin kärttyisästi mutisten.
- Mennään mekin, Jack sanoi ja Lilly seurasi häntä. Sisältä ei kuulunut mitään, ei huutoja, murinaa tai edes röyhtäilyä. Lilly odotti jännittyneenä. Hän seisoi siinä mielestään ainakin kymmenen minuuttia, ennen kuin Bill ja Sergejev tulivat ulos. He näyttivät taas väsyneiltä.
- Mennään kotiin, Bill sanoi.

Bill kävi sohvalle torkkumaan ja Lilly soitti Chuckille sairaalaan. Bill pystyi kuulemaan heidän keskustelunsa selvästi, vaika yritti olla kuuntelematta.
- Minä en ole mikään kirurgi, Chuck sanoi kuulostaen pahastuneelta.
- Voit varmasti löytää jonkun, Lilly sanoi.
- Eliza Darkwood saattaisi uskoa, olemme ystävät, mutta tämä on aika uskomaton juttu.
- Niin on, mutta nyt kun tiedämme...
Bill painoi nopeasti tyynyn korvilleen. Hirviö saattaisi kuulla suunnitelmasta.
- Olisi parasta tehdä leikkaus sairaalan kylmiössä.
- Minä ajattelin ruumishuonetta.
- Siellä ei pysty leikkaamaan samalla kun on kylmässä, lokerot ovat niin pieniä.
- Minä voin toimia syöttinä, Lilly lupautui.
- Sinun täytyy varoa sitten, ettei se käännä sinulta niskoja nurin.
- Ei se tee niin, jos en pane vastaan. Mutta lupaa, että teette leikkauksen, vaikka se tekisikin niin. Lupaa.
- Okei, minä lupaan, Chuck huokasi. - Tosin en ole varma siitä, suostuuko Eliza.
- Suostuttele häntä kunnolla.
- Soitan sitten aamulla, kunhan olen saanut miettiä. Taidan nyt etsiä sen Elizan.
- Hei-hei, Lilly sanoi ja lopetti.
Bill vikisi tyynynsä alla, mutta nainen ei kiinnittänyt siihen huomiota. Ei enää.
Kohta Lilly tuli siihen tulokseen, että mies oli unessa. Hän otti takkinsa ja ajoi lähimpään kirkkoon. Siellä hän rukoili pitkään poikaystävänsä puolesta.

Maanantaiaamuna oli kaunis, mutta kolea sää. Lilly oli saanut tummat renkaat silmiensä alle, sillä hän ei ollut paljon nukkunut viime yönä. Bill oli jopa unissaan hokenut "kaljaa, viinaa" ja pyörinyt ympäri sohvaa. Kerran kun Lilly oli käynyt häntä katsomassa, miehen ylävartalo oli ollut lattialla ja vain jalat sohvalla. Nainen oli suurin ponnistuksin saanut hänet nostettua takaisin ylös.
Bill valitti vähän väliä matkalla sairaalaan. Kun he pääsivät sisään, vastaanottovirkailija - sama, joka oli aiemmin niin välinpitämättömästi käsitellyt Lillyä - tuli heti huolissaan kysymään, etsivätkö he ensiapua.
- Meillä on tapaaminen Chu... tri Littlen kanssa, Lilly sanoi.
Chuck ilmestyikin heti paikalle ja virkailija tyytyi heilauttamaan kättään häneen päin: "Tuossahan se on".
Chuck ohjasi heidät varastoon heti kulman takana.
- Keittiöön on pääsy kielletty ei-henkilökuntaan-kuuluvilta, joten pukeudutte näihin lääkärintakkeihin, hän selitti.
- Miten voimme olla keittiössä? Kaikki _ ruoanlaittajat... Bill aloitti.
- Järjestin asian. Tietäkää nyt kuitenkin, että saatan saada potkut, jos jäämme kiinni tästä.
- Jäämme palveluksen velkaa, Lilly sanoi.
He pistivät valkoiset takit päälleen ja lähtivät komerosta. Käytävä oli sillä hetkellä melkein tyhjä ja vastaanottovirkailija puhui puhelimessa. He pääsivät keittiöön huomaamatta, sivuoven kautta.
- Paikka on tyhjennetty. Sanoin tätä katastrofiharjoitukseksi, Chuck kertoi.
Niinpä Lilly hämmästyikin huomatessaan, että paikalla oli joku nainen. Bill oli varmaan liian tokkurassa tajutakseen hänen läsnäoloaan.
- Tämä on Eliza, Chuck esitteli nopeasti. - Potilas, Bill ja tässä on Lilly.
- Kiva tavata, Eliza sanoi hermostuneen kuuloisesti ja kätteli Lillyä.
Lilly oli olettanut hänen olevan nuori, mutta naisen täytyi olla vähintään 35-vuotias. Hän ei tietenkään ruvennut asiasta tiedustelemaan.
- Hän näyttää pahalta, Eliza sanoi ja osoitti Billiä. - En vieläkään pidä tätä leikkausta järkevänä.
- Näit sentään ultrakuvan, Chuck muistutti.
- Ja uskon kyllä siihen, vaikka rankkaa tämä on. No, aloitetaan. Nouse pöydälle, Bill.
Lilly tajusi siinä vaiheessa, ettei nainen ollut lainkaan hermostunut. Hän puhui vain normaalisti nopeasti. Bill kiipesi leikkauspöytänä toimiville paareille ja kävi makaamaan. Eliza ja Chuck riisuivat hänen paitansa ja sitoivat hänet remmeillä paikalleen.
- Entä kun alan kasvaa? Bill hätääntyi.
Eliza löysäsi vähän siteitä. - Kyllä nämä kestävät.
- Ovatko kaikki valmiina? Kaikki valmista? Chuck kyseli.
Eliza kääntyi kerran ympäri ja tarkisti, että täällä keittiössä tarvittavat tavarat olivat paikoillaan. Sitten hän nyökkäsi. - Pistän alkoholin suoraan suoneen, niin se toimii nopeammin, Chuck ilmoitti.
- Kaljaa, Bill huudahti hymyillen ja hänen silmänsä rävähtivät auki.
- Muista pysyä paikallasi, Lilly, Chuck sanoi ja tuikkasi neulan Billin kyynärtaipeeseen. Sitten hän perääntyi kauemmas.
He odottivat hetken. Sitten Billin maha alkoi murista. - RUOKAA! se mölisi kumeasti. Navasta purskahti verta. Bill alkoi kasvaa ja hänen päänsä ja jalkansa roikkuivat kohta paarien ulkopuolella.
Hirviö ei ollut saanut ruokaa pitkään aikaan, joten sillä oli kova nälkä ja kiire. Se tökkäsi lonkeronkärjet navan läpi ja alkoi nopeasti levittää sitä. Bill huusi tuskasta. Elizakin kiljaisi. Lilly oli varma siitä, ettei hän ollut kuitenkaan uskonut. Nyt hirviö oli saanut mahan kokonaan avattua. Lonkerot suhahtivat ilman halki ja tarttuivat Lillyn käsivarsiin. Hän ei voinut estää kiljaisua pääsemästä esille.
- Nyt! Chuck huusi ja jäävesiryöppy iski Billin vatsaan. Se sai hänet haukkomaan henkeä. Lonkerot valahtivat maahan ja vapauttivat Lillyn. Ne olivat repäisseet hänen puseronsa halki, mutteivät olleet tehneet muuta. Eivät olleet ehtineet.
Eliza laski tyhjän kulhon käsistään. - Wow, hän sanoi. Sitten hän palasi todellisuuteen ja syöksyi Chuckin avuksi paareja työntämään. Bill alkoi nyt kutistua, kun hirviö oli hetkeksi poissa pelistä ja helpotti näin työntämistä. Hankalinta oli saada paarit kynnyksen yli, mutta se onnistui. Lilly tuli perässä ja sulki oven.
- Nukutamme sinut nyt, Eliza selitti Billille. - Se käy hetkessä ja herätessäsi kaikki on taas kunnossa.
"Jos hyvin käy", Lilly ajatteli.
Eliza pisti ruiskeen Billin toiseen kyynärtaipeeseen. Kauniit värit välähtivät miehen näkökentässä ja sitten hänelle tuli hetkeksi lämmin olo. Sitten hänen tajuntansa sammui.
- Nyt ei ole hetkeen kiirettä, Chuck sanoi. Hän pisti keltaisen pipon Billin päähän. - Aivoja ei sovi jäädyttää.
Hän ja Eliza pukeutuivat leikkaussalivaatteisiin.
- Hän saattaa saada kyllä jonkun tulehduksen. Tällaisesta paikasta ei saa koskaan täysin puhdasta, Eliza valitti.
- Tärkeintä on saada hirviö ulos, Lilly sanoi.
- Oletko sinä kunnossa? Chuck kysyi.
Nainen nyökkäsi ja kääri repeytyneen puseron tiukemmin ympärilleen.
- Täällä on sinullekin leikkaussalikaapu, Chuck sanoi ja osoitti kylmiön hyllylle. Lilly kävi pukemassa kaavun päälleen. Se ei paljoa lämmittänyt.
Koko ajan Billin vatsaontelo oli ollut avoin. - En ymmärrä, kuinka tuo on mahdollista, Eliza totesi sitä osoittaen. - No, käydäänpä töihin.
Toisin sanoen hän kävi töihin ja muut katselivat sopivan välimatkan päästä.
- Yhhyh, tämä koko liha on oliota, Eliza selitti kohta. Hän otti pienen veitsen ja leikkaisi katki ensimmäiset kiinnityssäikeet.
- Nehän piti polttaa, Lilly huomautti.
- Ole huoleti, tyttö, nämä ovat ihan ruskeita ja oikein loistavat silmään täältä, Eliza sanoi.
Olion irrottamiseen ei mennyt kovin pitkää aikaa. - Olen melkein valmis, Eliza sanoi ja kumartui leikkaamaan hirviön pohjimmaisia säikeitä. Silloin Lilly näki toisen lonkeroista kohoavan hieman, ja värähtävän.
- Se liikkui! hän kiljaisi.
Eliza vetäytyi heti kauemmas.
- Sammuta lamppu, sehän lämmittää sitä! Chuck huudahti ja hyppäsi samalla tekemään työn itse.
Hirviö värähti vielä toistamiseen, mutta lopetti sitten liikkumisen. Eliza palasi työnsä ääreen. Leikkauslamppu pidettiin nyt sammutettuna ja hän yritti tulla toimeen kattovalon kanssa.
- Jaahas, verta vuotaa, hän huomasi. Imuri alkoi kohta surista.
- Viilsin ilmeisesti naarmun, kun kiljuit. Kiitos varoituksesta, mutta olkaa muuten hiljaa.
Hetkeen kukaan ei sanonutkaan mitään.
- Hitto, tämä pirulainen on kasvattanut uusia säikeitä, Eliza mumisi maskinsa takaa.
Hän sai ne leikattua hetkessä.
- Pistäkää joku tämä rumilus säilöön, hän sanoi ja roikutti otusta lonkerosta. Chuck otti sen huostaansa ja pisti muovipussiin.
Sitten alkoi säikeenpäiden polttaminen. Se täytyi tehdä hitaasti, sillä muut hirviönkappaleet olisivat saattaneet herätä liian pitkästä käytöstä. Aikaa kului kokonaista tunti, ennen kuin työ oli päättelyä vaille loppuun saatettu.
- Bill ei kyllä tule pitämään ulkonäöstään tämän jälkeen, Eliza totesi.
- Häh? Lilly ihmetteli.
- Vatsanahka jäi tällaiseksi. Voin kursia sen kasaan, mutta hänen täytyy käydä plastiikkakirurgilla vielä moneen kertaan.
Eliza leikkasi venyneen nahan kolmeksi läpäksi ja ompeli niiden reunat yhteen. - Tikit täytyy sitten käydä poistamassa, kun haavat ovat kunnolla arpeutuneet. Ja myöhemmin täytyy tehdä kiinteyttäviä harjoituksia joka ilta.
Hän peitti Billin ruumiin ja heitti irtonahan roskiin.
- Hyvinhän tässä kävi.
Kaikki huokasivat helpotuksesta. Chuck pisti hirviön sellaiseen astiaan, jossa yleensä säilytettiin siirrettäviä elimiä kuljetuksen aikana ja lupasi huolehtia sen tuhoamisesta. He kärräsivät Billin heräämöön.
- Olen hankkinut hänelle väärät paperit, Chuck selitti. - Tämä on kiireinen sairaala, joten tuskin kukaan niitä tarkastaa.
- Jonesin nimellä? Lilly kysyi.
- Mistä arvasit? Chuck kysyi hymyillen.
Eliza ei näyttänyt ymmärtävän vitsiä.

Bill ei saanut leikkauksesta muuta vaivaa, kuin korvatulehduksen. Hän sai maata osastolla siihen asti, että tikit poistettiin. Poliisit eivät käyneet kertaakaan, joten he olivat ilmeisesti eksyneet jäljiltä, mutta Lilly piti silti parhaana, että he muuttaisivat toiseen kaupunkiin ja hankkisivat uudet henkilöllisyyden. Niin sitten tapahtuikin, kun Bill vihdoinkin pääsi pois sairaalasta. Siitä lähtien he olivat nimiltään Anna ja Thomas Jones, vihitty pariskunta.
He tapasivat Herbert Sergejevin vielä myöhemminkin ja mies oli alkanut nyt taistella hirviötä vastaan. Hän ei juonut enää alkoholia, mutta oli lopun elämäänsä huonovointinen ja väsynyt. Loppuelämä kesti kolme kuukautta, sillä hän ei uskaltautunut leikkaukseen. Hirviö ilmeisesti pakeni hänen ruumiistaan, sillä siitä ei kuultu mitään. John O'Malley taas paljastui myöhemmin HIV:n kantajaksi ja teki itsemurhan jo ennen Sergejevin kuolemaa.
Chuck Little katosi myöhemmin salaperäisesti, olisikohan joutunut kahnaukseen hirviön kanssa tai sitten vain päättänyt vaihtaa maisemaa. Eliza taas pysyi vieraana "Joneseille", hänestä kuultiin jotain vain silloin kerran, kun hän oli voittanut jonkin lääketieteellisen palkinnon ja siitä oli lehdessä.
Kaupungissa tapahtuneiden katoamisten määrä väheni huomattavasti, kun sekä Bill että Herb olivat kadonneet maisemista. Tietäkää kuitenkin, että jos jossain alkaa yllättäen kadota ihmisiä, joka ilta, joka aamu, saattaa hirviö olla silloin työssä.