Tämä tarina perustuu suurimmilta osin yksin pelaamiini Linnaseikkailuihin (jotka eivät kutenkaan sijoitu itse Linnaan vaan johonkin epämääräiseen kaupunkiin ja sitä ympäröivään metsään). Jonkun kanssa pelattua tekstiä oli itseasiassa niin vähän, että olen muuttanut sen kerronnaksi. (Ilman lupaa tietysti.) Kirjallista asua on täytynyt muokata jälkikäteen, mutta itse tarinaa ei ole muutettu.
Lizardin kuvaus löytyy Henkilötiedoista kohdasta Pelihahmot, joten en käy esittelemään häntä tässä.

Lizardin juoni

(11. 8. 2002 (?) - Kaupunkiin)
Intuitio oli alkanut ohjailla hänen toimintaansa yhä enemmän viime kuukausien aikana, ja nyt vaisto sanoi hänelle, että jokin tuossa kaupungissa odotti häntä. Nainen ei tiennyt, oliko se hyvästä vai pahasta, mutta hän oli valmis ottamaan riskin. Jos kyseessä olisi vihollinen, olisi parempi etsiä tämä käsiinsä kuin antaa tämän seurata häntä.
Sisälle pääseminen osoittautui ongelmalliseksi, kuten arvata saattoi, sillä muurit olivat hänelle aivan liian korkeat ylitettäväksi. Teleportin käyttö taas oli aina liian epävarmaa, ellei tuntenut kohdetta - siinä olisi voinut päätyä minne tahansa lähes kilometrin säteellä. Lizzie päätti kokeilla onneaan kaupunginportilla, mutta vartijat tarttuivat aseisiinsa heti erottaessaan lähestyjän tumman ihonvärin ja tämä joutui poistumaan paikalta pikaisesti.
Hän tarvitsisi valepuvun, mutta pelkkä hupun silmille vetäminen ei olisi tarpeeksi. Se luultavasti vain herättäisi vartijoiden huomion. Hän harmitteli sitä, ettei tuntenut muita naamiointiloitsuja kuin sen yhden, joka hänellä oli lapsena opetettu, etteivät hänen ruhjoutuneet kasvonsa kuvottaisi muita. Hän voisi luultavasti tutkia loitsun rakennetta ja muuttaa sitä niin, että se saisi hänet näyttämään ihmiseltä, mutta siihen kuluisi pitkä aika, kenties jopa kuukausia. Siinä vaiheessa hänen etsimänsä henkilö olisi jo kadonnut.
Hän vetäytyi syvemmälle metsään yrittäen löytää käytännöllisempää suunnitelmaa. Tuntikausien vaeltelun ja mietiskelyn jälkeen hän lähestyi tietä ja huomasi sinne pysähtyneet vaunut. Lähempää kävi ilmi, että vaunuista oli hajonnut pyörä ja vartijat yrittivät korjata sitä matkustajana olleen aatelisnaisen seistessä tien laidassa heitä sättimässä. Heitä tarkkaillessaan Lizzie keksi mitä tehokkaimman suunnitelman: Portinvartijat eivät varmasti estäisi sisäänpääsyä hienolta aateliselta, joten hänen täytyisi vain varastaa hieman vaatteita ja kasvomaaleja naamioitumista varten. Mutta entä jos nämä ihmiset ilmestyisivät varkaan perässä kaupunkiin? Oli yksinkertaisesti pidettävä huoli siitä, etteivät he koskaan saapuisi sinne.
Lizard valitsi tilanteeseen parhaiten sopivan taisteluloitsun ja astui esiin puiden takaa.
"Drow!" yksi miehistä karjaisi, varoittaen muita juuri ennen kuolemaa. Ilman maagista puolustusta he olivat tuomittuja ensi hetkestä alkaen, mutta pari yritti silti hyökätä miekkoineen. Se teki osumisen paljon helpommaksi. Teurastettuaan pakoon pyrkineet vartijat velho kääntyi kauhusta jähmettyneen aatelisnaisen puoleen.
"Onko sinulla muita vaatteita mukanasi?" drow kysyi yllättäen kuolemaan valmistautuneen ihmisen täysin.
"Kyllä... vaunuissa...", nainen kuiskasi tuijotettuaan häntä tovin.
"Hyvä. En tahtoisi käyttää jotain ihmisen hiessä uitettua", Lizard totesi ja ryhtyi taas loitsimaan. Ihminen ymmärsi, ettei sittenkään ollut säästynyt ja kääntyi kirkuen pakoon, mutta kaatui hetkessä maahan veri tulvien läpi ihohuokosista.
Velho käänsi selkänsä kuolevalle ja meni sisään vaunuihin. Toisella seinällä oli pehmustettu penkki ja sitä vastapäätä suuri matka-arkku, jonka kannen hän avasi. Sisällä oli useita vaatekappaleita ja niiden alla kasvomaalirasia sekä pieni peili, jonka kehyksessä oli jalokiviupotuksia. Tanssiaispukujen seasta hän löysi yksinkertaisemman, paremmin matkustusvaatteeksi sopivan mekon, jossa oli kaiken lisäksi korkea kaulus. Hän ei kuitenkaan pistänyt sitä vielä päälleen, sillä ruumiit oli parempi siirtää pois tieltä ensin.
Ulkona Lizard keksi lavastaa tapahtuneen tavalliseksi rosvojen hyökkäykseksi - Silloin ainoastaan naisen ruumis pitäisi kätkeä, ja jos hän käyttäisi näkymättömyysloitsua, ei piilopaikan tarvitsisi olla viereistä pensaanjuurta kauempana. Hänen täytyi kantaa ruumista selässään, sillä laahauksesta jäävät jäljet olisivat paljastaneet kätköpaikan tyhmemmällekin etsijälle. Työ oli raskas ja hän muistutti itseään olemaan käyttämättä Verenpurkausta enää toistamiseen tällaisessa tilanteessa.
Kun homma oli hoidettu, hän tarttui yhden vartijoista pudottamaan miekkaan ja vahingoitti sillä miesten ruumiita sellaisiin kohtiin, joihin yleensä tuli osumia taisteluissa. Tulos tarjosi järkevän selityksen heidän elämänsä päättymiselle.
Nyt piti miettiä miten hän peittäisi korvansa. Vaunuissa ei ollut näkynyt minkäänlaista huivia tai muuta tarkoitukseen sopivaa. Vankina ollessaan häneltä oli kynitty hiukset häpeän merkiksi, eivätkä ne olleet vielä ehtineet kasvaa tarpeeksi siihen tehtävään, eikä nuorilla ihmisillä sitä paitsi ollut valkeita hiuksia. Ne oli ehdottomasti peitettävä. Hän tiesi joidenkin ihmisten käyttivät peruukkia ja kävi tutkimassa ruumiin, vaikkei uskonutkaan tämän naisen kuuluvan sellaisiin. Hiukset olivat todella aidot. Mutta... niistä saattaisi silti olla hyötyä. Lizard tarttui veitsensä ja nylki ruumiin päänahan irti. Se kävisi peruukista kunnes alkaisi mädäntyä, ja siinä vaiheessa hän olisi jo päässyt ohi portinvartijoista. Hän loitsi taas ruumiin näkymättömäksi ja palasi vaunuihin. Hiuksissa oli pahoja veritahroja, joita hän yritti pestä pois, mutta ne vain levisivät. Noh, taistelussa saattoi aatelinenkin loukkaantua.
Pestyään veritahrat käsistään hän vaihtoi vaatteita ja maalasi naamansa. Tarvittiin monta kerrosta meikkiä piilottamaan hänen todellinen ihonvärinsä ja kuvaan sopimattomat arvet, jotka olivat onneksi saaneet vaihteeksi parantua rauhassa melko pitkään, eivätkä enää näyttäneet niin räikeiltä kuin pahimpina aikoina. Lopputulos oli kaikkea muuta kuin luonnollinen, mutta tarkoituksenmukainen.
Kun peruukki oli viimein kuivunut, hän kiinnitti sen paikoilleen hiusneuloilla ja veti käteensä hienosta langasta kudotut käsineet. Valepuvun täydensivät sievät tossut, jotka tuntuivat kamalan hatarilta tukeviin saappaisiin tottuneissa jaloissa, mutta olivat kokonaisuuden kannalta tärkeät.
Hän ei voisi ottaa mitään kantamusta, sillä väijytyksestä paennut tuskin ehtisi ottaa mitään mukaansa, eikä puvussa ollut taskujakaan. Veistään hän ei kuitenkaan uskaltanut jättää, vaan sitoi sen reiteensä kangassuikaleella. Kumartuessaan hän huomasi pienen raon penkin laidan ja kannen välissä ja tajusi istuimen olevan ontto. Piilotettu salpa löytyi nopeasti ja avattuaan kannen hän löysi korurasian sekä pussillisen rahaa, jotka oli pistetty sinne turvaan mahdollisilta maantierosvoilta. Taitaa olla onnenpäiväni, hän ajatteli tunkiessaan arvoesineet turvaan toiseen saappaistaan. Perässä seurasivat meikkirasia ja peili, jotka olivat luultavasti pelkkää rihkamaa, mutta kenties jokusen kolikon arvoisia. Hän kääri vanhat vaatteensa saappaiden ympärille nyytiksi, jonka työnsi piiloon kivenkoloon vähän matkan päässä.
Hän juoksi koko matkan kaupungin porteille.
"Ryövärit hyökkäsivät vaunujeni kimppuun... Vartijat käskivät minun paeta ja jäivät puolustamaan selustaa. Teidän täytyy mennä auttamaan heitä!" Lizard kiljui, kuten hysteerisen ihmisnaisen olisi voinut olettaa tekevän.
"Rauhoitukaa", vartija sanoi ja yritti koskettaa häntä tyynnyttävästi. "Oletteko loukkaantunut? Hiuksenne ovat veressä..."
Nainen vetäytyi kauemmas peläten korviensa paljastuvan tai peruukin putoavan, jos mies alkaisi etsiä haavaa. "Älkää minusta välittäkö! Pyydän, auttakaa heitä! He eivät kestä enää kauan!"
Vartijat kutsuivat lisää sotilaita portille ja partio lähetettiin kohta metsän suuntaan. Yksi porttivahdeista lähti saattamaan Lizardia kaupungin parhaimpaan majataloon.
"Levätkää sillä aikaa kun noudan parantajan", mies sanoi ennen kuin jätti naisen yksin huoneeseen.
Nähdessään hienon vuoteen Lizardin teki todella mieli levätä, mutta hän tiesi ettei voinut jäädä tänne. Hän poistui talosta näkymättömyysloitsun suojaamana ja vaelsi laitakaupungille, missä hän saattoi taas palata näkyviin varastettuaan sitä ennen yksinkertaisen viitan hienojen vaatteidensa peitoksi. Nyt oli aika etsiä Se Joku.

(12. 8. 2002 - Tietoja hankkimassa)
Hän palasi portille myöhään iltapäivällä kuunnellakseen vartiossa olevien sotilaiden juoruja. Valitettavasti kukaan ei maininnut sanallakaan hänen etsimäänsä muukalaista (tai muukalaisia, paikalla saattoi hyvinkin olla useampia), vaan aiheena olivat hänen aiemmin suorittamansa surmatyöt. Juttuja kuunnellessa kävi kuitenkin ilmi, että vartijat kuvittelivat hyökkäyksen kohteena olleissa vaunuissa matkustaneen aatelisnaisen todella paenneen kaupunkiin ja sitten kadonneen, kenties sieppauksen uhrina. Nämä idiootit tulisivat tuskin koskaan saamaan selville joutuneensa huijatuiksi.
Erään nuoren vartijan vuoro päättyi aiemmin kuin muilla. Lizard seurasi miestä toivoen tämän kääntyvän jollekin hämärälle sivukujalle, missä hän voisi rauhassa nyhtää tältä tietoja viimeaikoina näkyneistä kulkijoista, mutta vartija pysytteli pääkadulla muiden ihmisten joukossa. Lopulta nuorukainen vilahti sisään erääseen kapakkaan. Sinne nainen ei viitsinyt seurata, sillä hänen naamiointinsa olisi tuskin kestänyt lähempää tarkastelua enää tähän aikaan illasta. Hän odotti... ja odotti. Mies ei ollut näyttänyt miltään juopolta, mutta tämä näytti viihtyvän kapakassa iäisyyden. Lizard epäili hetken, että mies oli nähnyt hänen seuraavan ja livahtanut takaovesta karkuun, mutta ajatus tuntui epätodennäköiseltä. Jos näin olisi tapahtunut, paikalle olisi jo ilmestynyt koko hemmetin kaupunginkaarti tiedustelemaan syytä pojan vakoilemiseen.
Hänen oikeaa olkapäätään alkoi jomottaa tavalla, jonka hän oli oppinut tulkitsemaan sateen merkiksi. Ainakin tällä hetkellä hän toivoi tervettä kättä tällaisen varoitusmerkin sijaan, sillä hän joutuisi pysymään ulkona joka tapauksessa, säästä huolimatta.
Vihdoinkin. Tutun näköinen sotilas astui ulos kapakasta lievästi huojuen ja savipulloa puristaen. Nainen livahti aiemmin valitsemalleen lyhyelle kujalle, jonka perällä lojui unohdettuja puulaatikoita. Hän istui alas ja odotti kunnes vartija oli ohittamassa kujan suuta ja kutsui tätä sitten, pitäen kuitenkin äänensä niin hiljaisena, ettei kukaan kauempana oleva voinut sitä kuulla. Mies pysähtyi katselemaan ympärilleen, ihmetellen mistä ääni oli tullut.
"Tulkaa auttamaan, nilkkani taitaa olla murtunut!" nainen huusi kujan varjoista.
Mies saapui juosten paikalle. "Anna kun katson... Kuinka te muuten tänne jouduitte?" vartija kysyi kumartuessaan tutkimaan ryvettyneen sukan ja ulkokäyttöön täysin soveltumattuman tossun verhoamaan jalkaa.
Lizard ei vastannut. Hän kietoi vasemman käsivartensa vartijan kaulan ympärille ja veti miehen lähemmäs. Oikea käsi tarttui veitseen ja painoi sen tämän kurkulle.
"Hiljaa tai kuolet", hän sanoi vaimealla äänellä. "Kädet pois sen miekan luota!"
Humalatilastaan huolimatta vartijalla oli vielä sen verran järkeä jäljellä, ettei hän yrittänyt vapautua.
Varmistettuaan, että portinvartija on tilanteeseen nähden rauhallinen nainen keplotteli varovasti tämän miekan pois huotrasta ja heitti sen kujan perälle. Ase kilahti seinää vasten ja putosi turvallisen etäisyyden päähän.
"Minulla olisi kysymys vailla vastausta ja sinä saattaisit tietää tuon vastauksen..." hän sanoi hiljaa miehen korvaan.
Nuori vartija nyökkäsi tuskin huomattavasti, terää varoen.
"Portilla näet varmasti paljon mielenkiintoista väkeä..." nainen aloitti.
"Ei. Vain vähän ihmisiä saapuu nykyään", mies kuiskasi.
"Sitten olet varmasti kiinnittänyt enemmän huomiota niihin vähiin tulijoihin?" Lizard päätteli.
"Ehkä", mies vastasi hengitys kiihtyen. Hän valehteli selvästi. Tämä poika välitti vain siitä, että sai palkkapussinsa ja pääsi piristämään iltaansa kapakassa, mutta kun oli päästy näin pitkälle, ei Lizard voinut jättää tilaisuutta käyttämättä.
"Onko tänne saapunut palkkasotureita, jotka kantavat ylösalaisen ketunkallon merkkiä, tai miehiä, joilla on käärmeen muotoinen pieni polttomerkki käsivarressaan?" hän kysyi.
"E-ehkä.. en muista..." mies takelteli.
"Et ole pitänyt silmiäsi auki! Minkälainen portinvartija sinäkin olet olevinasi?" Lizard kysyi ääntään korottaen ja painoi veitsen terän miehen ihoa vasten. Toinen vinkaisi säälittävästi. Naisen teki kovasti mieli tappaa tuo surkimus, mutta päivälle oli kertynyt jo tarpeeksi ruumiita, ja kuolleesta tai kadonneesta vartijasta olisi noussut enemmän meteliä kuin yhdestä pelotellusta juoposta.
"Saat oppia olemaan tarkkaavaisempi", Lizard sähähti. "Annan sinulle tehtävän etsiä jompaakumpaa tuntomerkkiä kantavan henkilön."
Mies veti syvään henkeä ymmärtäen, ettei voisi kuolleena suorittaa tuota tehtävää.
"Minun on kuitenkin varmistettava ettet lavertele", nainen lisäsi uhkaavalla äänellä.
"E-en minä...", mies aloitti ja yritti vetäytyä kauemmas, saaden pyristelyllään aikaan verta vuotavan naarmun kaulaansa. Hitaasti hänen vangitsijansa lausui loitsun ja vaikkei mies magiasta mitään tajunnutkaan, nuo sanat saivat hänet tuntemaan kylmiä väreitä. Viimeisen sanan kohdalla velhotar tarttui miestä olkavarresta vapauttaen tuhoavan energian. Mies jäykistyi ihmetellen missä kipu viipyy. He seisoivat pitkän tovin paikoilleen jähmettyneinä. Lopulta nainen irrotti otteensa.
"Katso sitä", hän käski.
Mies veti hihansa syrjään aikaillen ja alkoi hengittää raskaasti nähdessään ihonsa muuttuneen kalmankalpeaksi tarttumakohdasta.
"Se ei katoa ajan myötä, jos sitä mietit", nainen sanoi matalalla äänellä. "Vähitellen kätesi alkaa mustua. Alat tuntea yhä voimakkaampaa kipua ja kuolema leviää lihassasi... Lopulta kuolet, ellet ole saavuttanut haluamiani tuloksia. Onko selvä? Äläkä näytä tuota kenellekään, sillä parantajat eivät voi sinua auttaa. Sinut vain karkoitettaisiin."
Hän päästi miehen nyt vapaaksi. Nuori hölmö horjahti seinää vasten ja oksensi rajusti ennen kuin rojahti maahan pyörtyneenä. Lizard käveli pois paikalta miettien, missä viettäisi tämän yön. Kuinka hän kaipasikaan kunnon vuodetta... mutta majatalossa ei ollut paikkaa hänen kaltaisilleen.

(17. 8. 2002 - Ikävä aamu)
Aamu valkeni. Suurin osa kaupungin asukkaista kuorsasi vielä tyytyväisinä pehmeissä vuoteissaan. Kaduilla liikkui vain kaupungin palkkaamia puhdistuspartioita, jotka lapioivat hevosenlantaa ja muuta jätettä kottikärryihinsä. Tässä kauniissa ja sivistyneessä kaupungissa ei ollut tilaa saastalle, tai siltä ainakin päällisin puolin näytti. Portin lähistö, pääkatu ja tori ovat alituisen huolenpidon kohteena, mutta laitaosat olivat avun ulottumattomissa. Sinne työnnettiin pois näkyvistä epäedustavat asukkaat, jotka olivat vielä tarpeeksi varoissaan maksamaan veroja, mutta muuten täysin katukuvaan sopimattomia. Laitakaupungilla nukkuivat köyhät hökkeleissään asemaansa tyytyneinä. Hekään eivät piitanneet niistä onnettomista, joilla ei ollut edes kotia - juopoista, kerjäläisistä ja rikollisista. Pohjasakka nukkui levottomasti katujen varsilla, osa toinen silmä auki valmiina huomaamaan ne, jotka voisivat nähdä heillä jotain ryöstämisen arvoista, mutta jotkut eivät jaksaneet edes välittää heräisivätkö he enää ollenkaan kyseisenä aamuna.
Rapistuneen kivitalon seinään nojaten istui uuteen viittaan verhoutunut hahmo. Nuo vaatteet eivät näyttäneet sopivan tälle alueelle. Joku vasta herännyt rähjäinen varas tuijotti muukalaista hetken ahneesti viereiseltä kujalta, mutta katosi, kun huomasi naisen olevan kaikkea muuta kuin unessa. Lizard työnsi veitsensä takaisin piiloon miettien oliko jo aika lähteä liikkeelle vai levätä vielä hetki. Yö oli ollut epämiellyttävä. Sade oli alkanut pian puolen yön jälkeen ja loppunut vasta päivän alkaessa sarastaa. Näin syrjässä katuja ei ole kivetty ja aina sateen sattuessa ne tulevat täyteen mutavelliä. Räystäästä ei ollut ollut paljon suojaa, eikä kyllä viitastakaan sen jälkeen, kun se oli imenyt itsensä täyteen kosteutta. Hänen varpaitaan paleli vuodenajasta huolimatta. Hienot tossut ovat likomärät, mudan värjäämät ja toisessa on jo reikä pohjassa. Miksei hän ollut ajatellut käytännöllisyyttä ja ottanut omia kunnon saappaita noiden surkeiden kapistusten sijaan? Kuka nyt jalkoja olisi tuijottanut?
Joku tyhjensi yöastiansa ulos ikkunasta vähän matkan päästä. Jätteet sekoittuvat mutaan ja alkoivat valua alas katua naisen suuntaan. Selvä, nyt oli kyllä jo aika nousta! Lizard kömpi pystyyn ja pyyhki likaa takamuksestaan, vaikkakin tuloksena oli vain käden tahriintuminen. Hän lähti kävelemään hitaasti pääkadulle päin.
Hän näki kuvajaisensa heijastuvan lammikosta. Vaikka kuva onkin hämärä, oli selvää että maali oli suurimmilta osin huuhtoutunut pois ja nyt vain huppu saattoi salata hänen rotunsa vastaantulijoilta. Hän kiskoi huppuaan vielä syvemmäs silmille ja kirosi sitä ettei tajunnut ottaa maalirasiaa mukaansa vaunuista. Ennen niin täydelliseltä vaikuttaneeseen suunnitelmaan oli nyt ilmestynyt lukuisia aukkoja. Pahin ongelma tällä hetkellä oli, miten hän löytäisi uudelleen vakoojansa. Entä jos mies olikin sattunut pelästymään liikaa ja vetäytynyt turvaan johokin pieneen koloon? Hän ei ollut edes kysynyt sen surkimuksen nimeä!
Hän lähti portille katsomaan, josko hänen pikku vasikkansa olisi ilmestynyt töihin, mutta vahdissa oli vain kaksi vanhempaa miestä. Portti oli suljettu tiukasti, tähän aikaan aamusta ei vielä käynyt liikennettä. Vartijat olivat liian väsyneitä jutellakseen. Toinen nojaili keihääseensä haukotellen ja toinen poltti piippua. He olivat ilmeisesti vasta heränneet.
Kun mieleen ei tullut parempaakaan suunnitelmaa, hän asettui seinän viereen odottamaan.

(1. 9. 2002 - Etsinnän tulos)
Yhä sama aamu, yhä samassa paikassa. Vain tovin hän oli siinä seissyt, mutta se oli tuntunut ikuisuusuudelta. Vartijat eivät olleet kiinnittäneet häneen huomiota, vaikka toimetonta kadulla roikkumista olisi voinut pitää epäilyttävältä ainakin tähän aikaan aamusta. Kunnon kansalaisten olisi olettanut olevan aloittelemassa työpäiväänsä tai vielä nukkumassa.
Odotus tuntui turhanpäiväiseltä, mutta minne muuallekaan hän olisi voinut mennä? Kaupunki oli melko suuri, ja tietolähteen löytäminen sieltä vaikutti kovin epätodennäköistä. Oli siis parasta pysyä portin lähellä, missä miehen työtoverit ja palkanlähde olivat. Hyvällä onnella tämä palaisi sinne.
Kauempaa kuului askeleita ja hän kääntyi katsomaan. Vihdoinkin. Hän tunnisti saapuvan miehen eilisiltaiseksi vartijaksi, vaikka tämä vaikutti nyt vähän sairaalta. Hän viittasi tämän luokseen (tosin vei hetken, ennen kuin toinen huomasi). Mies haisi pelolta ja kuolemalta. Toisessa kädessä oleva musta hanska herätti erityisesti huomiota. Loitsun aihetuttama tuho oli ilmeisesti levinnyt arveltua vikkelämmin.
"No?" Lizard kysyi.
Mies näytti hetken kysyvältä, ennen kuin tajusi.
"Näin erään miehen, jolla oli sellainen käärmemerkki", vartija mumisi.
"Näytä tietä", Lizard sanoo.
Mies loi kaipaavan katseen portille, mutta lähti sitten johdattamaan häntä kohteen luo. Oikea osoite sijaitsi alakaupungilla, ei kuitenkaan kaikkein surkeimmassa osassa. He menivät sisälle erääseen rähjäiseen majataloon ja vartija osoitti erästä epäsiistin näköistä miekkosta.
"Tuo mies tuolla", vartija kuiskasi.
"Mene nyt", Lizard vastasi.
"Mutta entä...?" vartija aloitti kättään osoittaen.
"Otan yhteyttä myöhemmin", Lizard vastasi tiukasti alkaen sitten lähestyä aamiaista syövää miestä taakseen katsomatta. Vartija kuului päästävän pienen huokauksen, mutta lähti sentään pois paikalta kun ei muutakaan voinut.
Pöydän ääressä istuva mies ei ollut ilmeisesti tunnistanut häntä, mutta Lizard oli varma siitä, että oli nähnyt tämän jossain aiemmin. Ja kohtapa asia varmistuisi.
"Huomenta", Lizard sanoi hiljaa ja istahti pöydän toiselle puolelle. Hän piti huppua päässä, mikä herätti epäluuloista mulkoilua lähimpien majatalon asiakkaiden suunnalta, mutta kukaan ei vaivautunut valittamaan asiasta.
Mies katsahti nopeasti ylös puurokulhostaan, murahti jotain ja jatkoi kohta lusikoimista. Hänen eleissään oli nähtävissä pientä jännitystä, joka kertoi valmiudesta hyökätä ensimmäisestä uhkaavasta eleestä.
Mies pyyhkäisi vaivihkaan pitkät hiuksensa korvan taakse ilmeisesti estääkseen niitä valahtamasta puuroon. Lizard huomasi silvotun korvalehden vasta, kun mies käänsi päätään merkitsevästi sivulle. Valitettavasti nainen oli elämässään nähnyt niin monia rosvoja, joilta oli leikattu jotain rangaistukseksi, ettei osannut näin äkkiseltään yhdistää merkkiä mihinkään nimeen.
Hän loi katseensa miehen pöydällä lepäävään vasempaan käteen. Juuri sen kohdan alapuolella, johon venähtäneen tunikan hiha loppui, erottui käsivarressa pikkuinen käärmemäinen polttomerkki. Tuon muotoisia paloarpia tuskin syntyi sattumalta. Tämän miehen oli täytynyt kuulua joskus hänen joukkoihinsa. Jonkun alipäällikön värväämiä varmaan... Ellei kyseessä ollut Ketunkallon vakooja, jolle oli jäljennetty tunnus jälkeenpäin.
"Olemmeko tavanneet aiemmin?" hän kysyy varovasti.
Mies katseli häntä tutkivasti, turhankin pitkään - tuskin tuollainen tallukka oli törmännyt elämänsä aikana kovin moneen drowiin.
"Päällikkö?" tämä kysyi sitten hiljaa.
"Muistat siis? Minä en", Lizard sanoi. "Mikä on nimesi?"
"Steven", mies vastasi, "Fladin joukkueesta."
Komentajan nimen mainitseminen ei tehnyt vaikutusta, sillä Flad oli ollut yksi niistä, jotka olivat joutuneet vangituiksi yhtä aikaa Lizardin kanssa. Komentajalta oli varmasti kyselty kaikenlaista ennen teloitusta, ja teeskentelijä voisi käyttää tietoja hyväkseen.
"Tiedätkö, että Flad joutui hirteen?" Lizard kysyy vakavalla äänellä.
"En. Ne siis saivat hänet?" Steven kysyy.
Nyökkäys riitti vastaukseksi. "Kovin moni ei päässyt pakoon. Mutta entä sinä?"
Steven pysyi hiljaa näyttäen vähän nolostuneelta. Lopulta hän kertoi: "Jouduin eroon ryhmästäni, kun rähinä alkoi. Kiipesin puuhun väijyksiin... tai, noh, piiloon oikeastaan. Siellä alhaalla oli täysi verilöyly käynnissä. Mutta entä te? Kuinka selvisitte, jos saan kysyä?"
Nainen paljasti empimättä ranteensa, joissa näkyi yhä köyden kalvamat arvet. "Pahimman kautta. Ne jättivät minut kuolemaan, mutta eräs ohikulkija sattui auttamaan minua vähän. Selvisin hengissä, mutta lähtö oli lähellä. Ja vain siksi, että mieheni ovat pelkkä sakki pelkureita!" hän lopetti ääntään korottaen.
Mies tuijotti puuroaan. "Mitä muutakaan voisi odottaa laumalta palkkasotureita?" hän mutisi.
"Niinpä niin", Lizard myönsi ja huomasi nyt vasta toisen tavoitelleen miekkaansa hetki sitten. Tajuttuaan selvinneensä tilanteesta ilman rangaistusta mies rentoutui hieman.
"Oletko sattunut näkemään vihollisiamme viime aikoina?" nainen kysyi.
"En. Juoksin pois sieltä metsiköstä heti kun siellä tuli hiljaista, enkä katsonut taakseni. Varastin hevosen ja lähdin pohjoiseen. Olen ollut tien päällä kuukauden yhtä mittaa." Steven kertoi.
Lizard uskoi häntä. Jos tämä olisi ollut vakooja, mies olisi jo yrittänyt houkutella häntä jonnekin, missä olisi voinut hyökätä hänen kimppuunsa ilman yleisöä ja toimittaa hänet Metsästäjälle.
"Minne olet ajatellut suunnata nyt?" Lizard kysyi.
Mies kohautti olkapäitään. "Enpä tiedä. Olen pitänyt matalaa profiilia ja yrittänyt löytää jotain joukkoa, joka olisi värväämässä. Sattuisiko vanha paikka olemaan vielä auki?"
Lizard mietti hetken, tässä olisi ollut liittolainen tarjolla ja mahdollisuus aloittaa kaikki alusta, mutta -
"Ei, joukkoa ei ole enää olemassakaan. Kaikki muut ovat kuolleita."
Kuvitteliko hän vain, vai näyttikö mies helpottuneelta?
"Ai", Steven sanoi. "No, pitää kai sitten ryhtyä yksityisyrittäjäksi."
Lizard nousi ja työnsi tuolin siististi pöydän alle. "Tätä tapaamista ei sitten koskaan tapahtunut", hän muistutti ennen poistumistaan.

(2. 9. 2002 - Aika poistua)
Vasta poistuttuaan majatalosta hän tajusi, ettei ollut syönyt mitään sitten eilispäivän. Hänellä oli taas epämääräisen kuvottava olo, mutta mitään ei sentään tullut ylös. Hän etsi varhain putiikkinsa avaavan vihanneskauppiaan ja nappasi itselleen hieman aamiasta, kun myyjä kävi hakemassa sisältä jotain. Syönnin jälkeen pahoinvointi hellitti pian.
Hän kierteli pitkään päämäärättömästi, ennen kuin keksi ryhtyä painamaan mieleensä jotakin paikkaa, jonne voisi myöhemmin palata teleportin kautta tarpeen vaatiessa. Se kuja, jolla hän tapasi tietolähteensä ensimmäistä kertaa sopi tarkoitukseen hyvin.
Hän istuutui jälleen laatikolle ja keskittyi paikan olemukseen, kivisten seinien pikkuisiin halkeamiin, joita hän ei edes kyennyt silmin erottamaan, ainoastaan aistimaan niiden olemassaolon. Kokonaisuuteen. Kujan kaikkeus täytti ympäröivän tyhjyyden...
Hän tuli tietoiseksi ulkopuolisesta maailmasta seuraavan kerran vasta kuullessaan lähestyvät askeleet.
"Hei", paikalle tunkeutuva mies kuiskasi äänekkäästi.
Lizard tunnisti hänet tietyksi vartijanreppanaksi jo ennen kuin mies alkoi valittaa: "Milloin poistat sen kirouksen kädestäni?"
"Lupasinko joskus tehdä niin?" nainen kysyi ilkeästi virnistäen.
"Mutta... sinä... et voi tehdä tätä minulle!" mies soperteli järkyttyneenä temmaten hanskan kädestään. "Katso, se on levinnyt jo sormenpäihin asti! Käsivarsi näyttää aivan haudasta kaivetulta."
Vartija kääri hihan vaurioituneen lihan päältä irvistäen kivuliaasti, kun kangas sattui hipaisemaan haavaumaa. Lizard tarkasteli sitä hetken kiinnostuneesti - hän ei ollut ennen päässytkään tutkimaan tämän loitsun hitaan version tuloksia: Käden väri vaihteli mielenkiintoisesti kalmankalpeasta sinipunaisen kautta mustaan. Kosketuskohdalla iho oli halkeillut kuin auringon polttama maanpinta. Hän olisi pystynyt parantamaan sen pienellä vaivalla, mutta miksi tuhlata voimiaan tällaiseen surkimukseen? Hän kääntyi pois sanaakaan sanomatta.
Vartija tarrasi hätääntyneesti kiinni hänen viittaansa. Nainen kääntyi vaistomaisesti ja läimäytti miestä korvalle. Isku ei ollut kovin voimakas, mutta vartija vajosi polvilleen alkaen itkeä ääneen kuin pikkulapsi.
"Et voi tehdä tätä! En tahdo kuolla! Pyydän, ota se pois... Ole niin kiltti..." mies ruikutti säälittävästi.
Lizard tunsi hallitsematonta vihaa tuota surkeaa olentoa kohtaan. Niin hyvin hän tiesi, ettei valituksesta ollut koskaan apua ja tuhon hetkellä oli vain säilytettävä arvokkuutensa. Hän suuntasi pidäkkeettömän potkun keskelle noita itkun epätoivon vääristämiä vauvamaisia kasvoja. Kuului inhottava rusahdus ja hän tunsi tossunpohjan läpi, kuinka kohteen nenä antoi periksi. Vartija kaatui selälleen päästäen kuvottavan kurahduksen vetäessään veren maustamaa ilmaa nenänsä murskautuneiden jäännösten läpi ja oli sitten hiljaa.
Lizard tajusi hetken kuluttua, että tämä mies ei tulisi enää koskaan nousemaan. Nenärusto oli työntynyt kallon läpi suoraan aivoihin. Jäännösten keskeltä valui verensekaista limaa.
Tällaisessa tilanteessa ei voinut sanoa muuta kuin "Ups".
Hän peitti hermostuksensa kiroiluun ja vilkaisi kadulle - todistajia ei näkynyt. Hyvä. Näkymättömyystaika piti huolen siitä, ettei kukaan kiinnittäisi mitään huomiota ruumiiseen ainakaan ennen kuin raadonsyöjät löytäisivät paikalle, ja sillä välin nainen olisi jo ehtinyt vaihtaa maisemaa. Oli turha enää viivytellä. Hän avasi portin metsään ja kulki läpi.

(14. 9. 2002 - Muistelua)
Oli pilvinen loppukesän päivä metsässä. Puiden keskellä vaelsi yksinäinen hahmo, jonka paikka ei ollut täällä. Jo vuosituhansia sitten olivat hänen kaltaisensa vetäytyneet maan alle pimeyteen, yhtä mustaan kuin sydämensä. Olento liikkui hitaasti, muttei luontoa kunniottaakseen vaan etsien. Turhan usein napsahti kuiva risu poikki jalan alla. Moista metelöintiä ei haltiarotuun kuuluvalta olisi osannut odottaa. Kuka tahansa, joka olisi sillä hetkellä katsonut hänen tummiin, hupun varjostamiin kasvoihinsa olisi nähnyt ilmeestä, ettei mieliala ollut nyt mitä parhain. Keskelle otsaa oli jähmettynyt syvä ryppy. Mistä se sitten kertookin, ärtymyksestä vaiko huolestuneisuudesta, jäi tulkinnan varaiseksi.
Päivä oli ollut niin huono, ettei hän jaksanut sitä muistella. Kaiken lisäksi hän taisi olla vähän eksyksissä - jo tunteja hän oli käyttänyt sen paikan etsimiseen, jonne oli eilen kätkenyt tavaransa, mutta tuloksetta. Jokainen puu näytti samanlaiselta hänen silmissään.
Harhailtuaan ympäriinsä vielä hetken hän istuutui lopulta kivelle selaamaan muistojaan. Aluksi hän oli muistavinaan kätkeneensä tavarat jonkun puun oksille, mutta muisti sitten hylänneensä sen idean, koska valepuku ei ollut soveltunut kiipeämiseen. Kätkö oli siis jossain alhaalla. Jonkun juurakon alla, kenties? Ei, se oli se edellinen kätkö... Minne ihmeeseen hän oli sen nyytin tunkenut? Mihin helvetin koloon..? Ja sitten yhtäkkiä nousi mieleen kuva kivestä, osin sammaloituneesta, kyyristyneen ihmisen kokoisesta kivestä, jonka alla oli juuri sopivasti tilaa pienelle nyytille. Hän nousi, lähtien etsimään tuota kiveä.
Vähän matkaa käveltyään hän pysähtyi yhtäkkiä. Kääntyi. Kiroili. Palasi takaisin kivelle ja kurkisti sen alaiseen koloon. Siellä näkyi jotain. Hän tarttui siihen ja veti esiin kadottamansa nyytin. Hän kääri sen auki huomaten kaiken olevan vielä tallella.

(20. 9. 2002 - Maanalainen maaorava?)
Hän valmistautui vaihtamaan vaatteita, iloisena siitä että pääsisi viimein eroon valepuvustaan. Mekko oli kyllä hienompi ja paremmassa kunnossa kuin hänen edelliset vaatteensa, mutta niin epäkäytännöllinen! Tiukka yläosa ei soveltunut lainkaan aseiden kätkemiseen ja helma oli niin pitkä, että siihen sotkeutui ja kompastui ellei pitänyt varaansa. Viitan hän aikoi kuitenkin pitää, se oli enemmän hänen kokoaan kuin entinen. Häntä vain arvelutti jättää vanha viittansa lojumaan tänne metsän keskelle - viimeiset kolme kuukautta se oli ollut hänelle ainoan turvan symboli, vaikkei hän olisikaan halunnut myöntää asiaa itselleen. Hän olisi varmasti paleltunut kuoliaaksi Palavan erämaan jäisessä yössä ilman sitä. Mutta silti, se oli pelkkä vaate, eikä hänellä ollut yleensä tapana muodostaa tunnesiteitä esineisiin.
Hän ravisteli viittaa kevyesti irrottaakseen siihen tarttuneen mullan ja kuivat lehdet ja taitteli sen sitten siistiksi kääröksi, jonka palautti piiloonsa kiven alle. Sitten, vilkaistuaan pikaisesti ympärilleen vihollisten varalta, hän antoi uuden viittansa pudota harteiltaan ja alkoi avata puvun etumustan nappeja. Hän riisuutui nopeasti, peläten että joku voisi yhtäkkiä ilmestyä paikalle ja nähdä hänet alasti. Vielä vähän aikaa sitten se ei olisi haitannut häntä yhtään, mutta se, mitä hänelle oli tapahtunut Metsästäjän vankina oli loukannut ruumiin lisäksi hänen sieluaan. Tummaa ihoa vasten piirtyvät vaaleat arvet olivat hyvää vauhtia paranemassa, mutta näkymättömät haavat vuosivat yhä verta.
Hän veti nopeasti tunikan päälleen kylmiä väreitä tuntien ja pälyili taas ympärilleen. Aivan kuin puut olisivat tuijottaneet häntä pistävästi. Pian tunne kuitenkin meni ohi ja hän lakkasi tärisemästä. Kylmästä se vain johtui.
Hän tarkasteli mekkoa arvioivasti: Josko sen voisi myydä jollekulle? Sitten hän huomasi kaulukselle kuivuneet veripisarat, jotka ovat valuneet hänen aiemmin peruukkina käyttämästään skalpista (joka on lentänyt polunvarteen jo aikoja sitten). Hän potki mekon kiven alle, mahdollisimman syvälle. Joku voisi tunnistaa sen kadonneen aatelisnaisen vaatearkusta varastetuksi ja paljastaa hänen juonensa. Tosin, sillä ei oikeastaan olisi enää mitään väliä, hän oli jo asiansa toimittanut. Hänen viimeaikoina tappamiensa ihmisten omaiset tulisivat tuskin koskaan saamaan selville syyllistä.
Hän riisui hienot käsineensä ja heitti ne maahan. Sitten oli tossujen vuoro. Toisen niistä pohjaan oli jäänyt verinen laikku joka muistutti häntä sen alkuperästä ja sai hänet irvistämään inhosta. Tossu lensi sulavan heittoliikkeen seurauksena kauas pusikkoon.
Hän kuuli tömähdyksen. Se osui puuhun, hän sanoi itselleen. Ja vaikka siellä olisikin joku, ei pieni tossu voisi ketään vahingoittaa. Vai voisiko? Yksi vahingossa tapettu ihminen on jo tarpeeksi yhdelle päivälle.
Hän veti saappaat jalkaansa ja kävi tarkastamassa puskan takana, minne tossu laskeutui. Hän piti hyökkäysloitsun sanat valmiina kielen päällä siltä varalta, että oli saatunut ärsyttämään jotain isompaa.
Hän haistoi jotain eläimellistä ja seuraa vaistoaan se luo. Maassa lepäsi pikkuinen maaorava ja sen vieressä verinen kenkä. Olento oli viimeisellä kivuliaalla elinhetkellään tahrinut turkkinsa. Mikä tapa kuolla! Siitä tuli mieleen yksi Metsästäjän linnakkeessa hirtetyistä rosvoista, joka oli myös kuollut löysät housuissa. Tosin tällä eläimellä ei tietenkään ollut housuja.
Oi mikä tapa kuolla, alastomana ja turkki paskassa! Hämmästyksen rinnalle nousi suru: ihmisiä hän voi tappaa syyllisyyttä tuntematta, ne kun olivat niin tyhmiä ja rumia, mutta tämän söpön, viattoman olennon surmaaminen nosti palan kurkkuun.
Kunnianosoitukseksi maaoravalle hän kaivoi sille tikarillaan pikku hautakuopan ja tökkäsi sen sisään kepillä vähemmän kunnioittavasti. Hän loi haudan umpeen ja vietti hiljaisen hetken sen vierellä, kun ei sattunut tuntemaan oravien hautajaiskaavaa. Tai minkään muunkaan lajin, sen puoleen.

KuoletarKohtalo2
Jatkuu...

Kiitokset pelkän heittomerkin nimellä esiintyneelle tyypille, joka kehitti Stevenin sekavien kehystietojeni avulla (tai niistä huolimatta) ja esitti häntä jopa kokonaista neljän viestin ajan(!), sekä Wizun maaoravalle, joka torjui sen suuren pettymyksen joka olisi syntynyt, jos tossu olisi lentänyt täysin huti. On kai oravakin parempi kaato kuin ei mikään?
Herää kysymys miksei Lizard käyttänyt näkymättömyysloitsua päästäkseen sisään kaupunkiin. Noh, ehkä portti avattiin vain silloin, kun joku pyysi päästä sisään, tai sitten vartijat seisoivat liian tiukasti kulkutiellä.

Palaa Kirjoitelmat-sivulle
Palaa pääsivulle