Lapsuudeystävä

Kun mä olin lapsi, me muutettiin aika usein kaupungista toiseen, isän työn takia. Niin mulla ehti olla monia kavereta ja muutama hyväkin ystävä siinä matkan varrella. Jotkut ovat jo häipyneet mielestä, toisia en koskaan unohda, mutta parhaiten muistan Katrin.
Mä en nyt kerro kaupunkia tai hänen sukunimeään siltä varalta, että hänelle koituisi siitä jotain haittaa. Hän nimittäin oli aika outo tyyppi ja jotkut ihmisen tuppaavat sellaisia nälvimään. Ei hänessä mitään ulkoista vikaa ollut, hän vain käyttäytyi oudosti ja oli niitä muitakin juttuja, mistä kerron myöhemmin.
Kun näin Katrin ensimmäistä kertaa, hän oli kiivennyt suureen pihlajaan ja kiikkui siellä ylhäällä. Mä huusin että "Mitä sä siellä teet?" koska mun vanhemmat on aina tolkuttaneet, kuinka vaarallista on kiivetä minnekään ja tämä varovaisuus oli tietysti tarttunut. Kuka tahansa muu olisi varmaan haukkunut mua joksikin mammariksi, mutta ei Katri. Hän vastasi heti suoraan kysymykseeni. "Lähdin tontun perään."
"Tontun?" mä ihmettelin ja luulin, että hän pilaili.
"Se on oikeastaan dryadi, puuhenki, mutta mä sanon niitä kaikkia tontuiksi", Katri tarkensi. "Siis onko siellä todella tonttu? Missä?" mä ihmettelin.
"Se ehti jo kadota", Katri selitti rauhallisesti. "Ne eivät tahdo tulla nähdyiksi."
"Miksi?" mä kysyin. Se pisti Katrin miettimään. "No ehkä ne pelkää meitä ihmisiä, tai jos ne näyttäytyy vain niille jotka uskoo niihin", hän arveli kohta.
"Uskotko sä?"
"Enpä täällä muuten istuisi", hän vastasi. Silloin tiesin, etten puhunut ihan minkään tavanomaisen tytön kanssa.
"Mäkin tahtoisin nähdä puuhengen", sanoin puolipiloillani.
"Kiipeä tänne vaan", Katri vastasi. "Mutta varovasti, älä satuta puuta."
Muistan ajatelleeni silloin, että saisi olla enemmän huolissaan minun puolestani, kuin puun. Voisin vaikka pudota! Mä en ollut koskaan ennen kiivennyt niin korkeelle! Vähän kyllä huimasi, mutten paljon katsellut alas ja pääsin kunnialla Katrin luo. Hän veti minut istumaan yhteen oksanhaarukkaan.
"Katso, tuolla on linnunpesä", mä huomasin yhtäkkiä.
"Se on jo vanha", Katri selitti. "Mä oon kyllä käynyt katsomassa."
"No missä se sun tonttusi viipyy?" kysyin hetken istuskelun jälkeen.
"Mähän sanoin, ettei sitä näe, jos siihen ei usko", Katri sanoi ja osoitti ensimmäistä kertaa merkkejä ärtymyksestä.
Istuimme hiljaa vielä hetken. Sitten hän osoitti jonnekin alas. "Tuolla! Näetkö?" Katsoin tietysti hänen osoittavan sormensa suuntaan ja näin oksien liikahtavan. Koska tuulta ei ollut yhtään, sen täytyi olla jokin elävä. Ajattelin heti tonttua, eikä mieleeni juolahtanut, että siellä saattoi olla kentien vaikka vain joku eläin. Onneksi en ajatellut niin, sillä silloin en olisi nähnyt sitä, enkä kenties olisi ystävystynyt Katrin kanssa.
Puuhenki näytti aluksi ihan vain ihmiseltä, mutta hän oli tosi pieni ja hänen hiuksensa olivat kirkkaan keltaiset. Dryadin iho vivahti vihreään ja pystyin vähän näkemään hänen lävitseen. Siis kirjaimellisesti, takana olevat oksat piirtyivät läpi, kuin hän olisi ollut himmeästä lasista tehty. Ilmiö johtui kai siitä, etten uskonut häneen täysin, tai sitten hän oli hyvin henkimäinen. Puuhengellä oli ohut, vihreä mekko ja sekin oli melko läpinäkyvä. Huomasin siis selvästi, että hän oli nainen. Vasta myöhemmin Katri selitti, että kaikki dryadit ovat tyttöjä. Mä vain toljotin suu auki ja puuhenki heilautti meille kättään. Sitten hän katosi. "Minne se meni?" mä kysyin.
Katri osoitti kaukaisempia oksea, jotka heiluivat kepeästi, sitten niidenkin liike lakkasi.
"Vau", mä vain sanoin.
"Älä putoa oksalta!" Katri varoitti.
"Mikä sun nimi on?" mä kysyin.
"Katri", hän vastasi. "Entä sun?"
"Niina."
Sitten me tulimme alas puusta ja aloimme leikkiä jotain, en muista mitä. Meistä tuli siten kaverit. Sitten minun piti mennä pesemään ikkunoita, koska oli perjantai. Katri lupasi tulla huomenna hakemaan.

Lauantaina Katri ehdotti jo, että lähtisimme yöllä kirkkoon. Mä olin tietysti vastaan, koska olin jo ollut siellä viime sunnuntaiaamuna äidin kanssa (isällä oli paperitöitä) ja tylsää oli ollut. Katri joutui tarkentamaan, että menisimme tapaamaan kirkonhaltijaa. "Mikä se on?" mä kysyin, vaikka puuhengen jälkeen en olisi hämmästynyt enää mistään.
"Henki joka pitää kirkon kasassa. Hänet haudattiin ensimmäisenä sinne, joten hän sai paikan", Katri kertoi.
"Siis kuollut?" mä henkäisin.
"Ei hän silti tahdo pahaa meille, kunhan pidämme säännöt mielessä", Katri sanoi.
"Mitkä säännöt?"
"Selitän jos tulet mukaan."
Niin mun oli pakko lupautua.
"Tavataan täällä noin yhdeltätoista", Katri sanoi.
"Otanko pyörän?" mä kysyin, sillä kirkkoon oli varmaan kolmen kilometrin matka. Tosin tästä en ole varma, pienenä kaikki matkat tuntui pitemmiltä.
Jotenkin oletin, että Katri käskisi jättää pyörän kotiin, koska lentäisimme sinne luudalla, mutta ei hän sanonutkaan. "Ota vaan, sinne on pitkä matka", hän sanoi.

Illalla aloin miettiä, miten pääsisin ulos talosta, koska isä oli päättänyt saada jonkun työnsä valmiiksi ja jäädä olohuoneeseen työskentelemään. Sitten näin sellaisen kahvan, millä saa avattua ikkunat (sitähän oli käytetty eilen, kun täytyi pestä ikkunat myös sisäpuolelta). Väänsin ikkunan auki. Se kolisi ja natisi vähän, mutta isä ei kuullut. Sellainen hän oli, keskittyi työhönsä niin tiukasti, ettei nähnyt eikä kuullut mitään. Pääsin siis kiipeämään ikkunasta rauhassa. En kuitenkaan voinut sulkea sitä, joten toivoin, ettei kukaan tulisi huoneeseeni. Olin laittanut päiväpeittoni peiton alle mytyksi, mutta se ei hämäisi ketään jos vanhemmat näkisivät ikkunan olevan auki.
Meidän pihalla oli sellainen iso pensas ja ryömin sen alle, ettei isä tai joku naapureista näkisi mua. Silloin kuulin, kun meidän ikkuna avattiin. (Tarkoitan sellaista tuuletusikkunaa, jossa on hyttysverkko, muut olivat niitä isoja jotka täytyi avata kahvalla.) En uskaltanut liikkua, ettei isä näkisi mua.
Sitten äiti tuli paikalle.
"Tulisit jo nukkumaan", hän sanoi isälle.
"Tämä on vielä kesken", isä huokasi. "Tulin vain vähän haukkaamaan happea."
"Miksi sinun täytyisi saada työsi valmiiksi juuri tänään?" äiti kysyi katkerana. Isä alkoi selittää jotain, mutta äiti keskeytti. "Miksi?"
"Minä vain tahdon saada tämän nyt valmiiksi, tarvitseeko sillä olla syytä?" isä urahti.
"Vältteletkö minua?" äiti kysyi tiukasti. Isä änkytti jotain.
"Jos et, niin miksemme sitten *? Tyttökin nukkuu", äiti sanoi.
En voi kertoa, mitä hän kysyi, mutta arvaat sen varmaan. Yhdeksän kuukautta siitä eteenpäin syntyi mulle pikkuveli Niilo.

Pääsin kentälle ja Katri oli jo siellä odottamassa. "Tulit siis sittenkin. Kauan kesti", hän sanoi.
Sitten muistin unohtaneeni pyörän kotiin.
"Se saa nyt jäädä, ei tähän voi koko yötä tuhlata", Katri kärttyili.
Niin jouduimme kävelemään sen koko kolme kilometriä. Mä en sen ikäisenä ollut vielä tottunut kävelemään pitkiä matkoja, koska menin kouluunkin pyörällä ja sinnekin oli vain joitain puoli kilometriä. Koko matkan häiritsin Katria kyselemällä "Paljon matkaa on vielä jäljellä?'' ja "Oletko varma, että tämä on oikea tie?" Kirkkoon pääsi melkein kävelemällä vain suoraan, joten eksymisestä ei oikeastaan ollut pelkoa.

Saavuimme kirkon pihalle pitkän ajan kuluttua. Kello oli vähän yli kaksitoista. Katri alkoi selittää, mitä piti tehdä ja mitä ei missään nimessä pitänyt tehdä. En enää muista niitä kaikkia.
"Mistä sä nuo opit?" mä kysyin.
"Täällä asuu sellainen mummo, Jokinen. Kaikki sanoo sitä noidaksi, mutta se on ihan kiva. Hän on opettanut minulle paljon asioita", Katri selitti.
"Osaatko sä taikoa?" mä kysyin jännittyneenä.
"En, vielä", Katri sanoi kuulostaen pettyneeltä.
Kiersimme kirkon kolmeen kertaan. Katri avasi lukon jollain taikasanalla ja puhaltamalla. Uskoin silloin, että ovi oli varmaan valmiiksi auki, mutta nyt en ole siitä niin varma. Menimme sisään. Näin alttarilla odottavan laihan miehen, vanhuksen, joka korotti kättään meitä kohti. Menimme eteen, muttemme tietenkään koskeneet häneen, tai tulleet alttarille, koska se olisi tietänyt kuolemaa.
"Kysykää, mitä kysytte. Jos aiheetta minut herätitte, niin tuhon kohtaatte", kirkonhaltija sanoi.
Pelästyin sitä, koska Katri ei ollut kertonut, mitä aikoi kysyä ja en ollut edes varma siitä, että hän aikoi kysyä mitään. Olisi saattanut tulla vain katsomaan kirkonhaltijaa.
"Mistä voin löytää voiman lähteen?" Katri kysyi.
"Sisältäsi. Opiskele löytääksesi sen."
Sitten kirkonhaltija kohotti kätensä kuin siunatakseen ja näin Katrin vapisevan. Mäkin taisin vapista, kuolleen kohtaaminen oli sentään aika rajua. Ei se näyttänyt mitenkään kuolleelta, oli vain pukeutunut oudosti valkoiseen paitaan, joka oli aika kömpelön näköinen. Sellaisia pistettiin kai ennen kuolleiden päälle hautaan.
En puhunut mitään, koska Katri oli ennen sisäänmenoa kieltänyt. En tiennyt, mitä mä siellä tein, vasta myöhemmin sain selville, että tähän kirkkoon vaadittiin hiljainen todistaja mukaan. Katrikaan ei sanonut mitään kysymyksensä jälkeen.
Kirkonhaltija laski kätensä. "Lähtekää nyt, älkääkä katsoko taaksenne. Hypätkää kynnuksen yli yhtä aikaa, tasajalkaa. Älkääkä sanaakaan sanoko, tai kielenne jäävät kirkkoon", hän varoitti. Tuon kaiken oli Katri jo aiemmin selittänyt.
Lähdimme käännyimme yhtä aikaa ja lähdimme kävelemään pitkin käytävää. Pystyin selvästi kuulemaan askeleemme ja hengityksemme, koska kirkossa kaikui. Olin jopa aika varma siitä, että kuulin sydämmenlyöntimme. Mutta kuolleen hengitystä en tietenkään kuullut.
Jostain syystä en voinut olla katsomatta taakseni. Halusin ehkä nähdä, tekikö haltija jotain salaista kun emme katselleet sitä. Mutta samalla hetkellä kun käännyin, jalkani tuntuivat takertuvan lattiaan ja pysähdyin sillä sekunnilla voimatta liikkua milliäkään. En kuitenkaan tupsahtanut nurin. Katrille kävi samoin. Päättelin niin hänen päästämästään hämmästyneestä ähkäisystä.
Näin kirkonhaltijan hyppäävän yli alttarikaiteen ja liihottavan - niin, hän lensi - meitä kohti. Hänen jalkansa viistivät lattiaa liian pitkien säkkikankaisten housunlahkeiden laahatessa repaleisina perässä. Sitten näin, että hänellä oli vain yksi jalka ja tyngästä valui verta. Kiljaisin. Seuraavaksi minun täytyi kokeilla, että kieleni oli vielä tallella, mutta näköjään se ei lähtenytkään irti, koska olin jo rikkonut yhtä sääntöä.
"Tyttökurja, olet tuominnut teidät molemmat!" haltija huudahti, eikä kuulostanut enää yhtään ystävälliseltä. Mä taisin jopa itkeä siinä vaiheessa.
"Hän ei ole tottunut tällaisiin", Katri huomautti silloin. "Älä rankaise meitä." Hän ei kuulostanut yhtään pelokkaalta, mutta sanoi myöhemmin pelänneensä kamalasti. Me nimittäin selvisimme siitä.
"Olkoon, saatte pitää henkenne", haltija sanoi, "mutta ilman maksua ette tästä pääse. Kammatkaa partani ja jättäkää jokin esine tänne, niin pääsette lähtemään."
"Entä jos ei ole?" mä uskaltauduin kysymään.
"Pikkusormi kädestäsi silloin", haltija sanoi.
Kaivoin nopeasti taskustani jonkun pikkuesineen, en enää muista mikä se oli. Katri taas antoi nenäliinan. Kirkonhaltija antoi meille luiset kammat ja suorimme hänen partansa ja hiuksensa. Ne olivat takussa ja selvittelyyn meni kauan aikaa. Vihdoin hän antoi meidän mennä. Ovi aukeni itsestään edessämme. Otin Katria kädestä ja hyppäsimme yhtä aikaa kynnyksen yli. Ovi pamahti takanamme kiinni.
"Huh!" Katri huokasi. "Kiitä onneasi, että tämä oli niin armollinen."
"Oletko tavannut pahempiakin?" mä kysyin ääni vapisten.
"En mä, mutta Jokisen akka oli kerran Rantapaaden kirkossa ja vihainen haltija vei hänen todistajansa. Hän itse pääsi jotenkin pakoon, mutta pikkusormi jäi."
"Sattuiko häneen?" mä kysyin.
"Jo varmasti! Verta ei kyllä kuulemma tullut, mutta tynkä mustui päästään, eikä mikään lääkäri tajunnut, miten se oli mahdollista. Siinä kun oli mätää."
Mua puistatti.
"Tahtoisitko nähdä sen tyngän?" Katri kysyi. Mä puistelin päätäni niin rajusti, että niskat naksui. Sitten katsoin taivaalle.
"Aurinkohan nousee jo", mä näin.
"Haltija taisi ottaa pari tuntia elämästämme. Mennään pian kotiin", Katri sanoi.

Kun saavuin takaisin meidän rivitalolle, joissain asunnoissa oli jo verhot auki. Onneksi ei meillä. Kiipesin ikkunasta sisään ja pistin sen kiinni. Sitten pistin yövaatteet päälle ja kävin sänkyyn, vaikka oli jo ihan valoisaa. Kello oli melkein kuusi!
Aloin ajatella kirkonhaltijan jalantynkää ja siitä valunutta verta. Mitäköhän suntio ajattelisi, kun tulisi töihin aamulla ja löytäisi ne veret lattialta? Siitä en kuitenkaan kuullut koskaan, joten kirkonhaltia oli tainnut siivota. Katrin nenäliina taas löytyi revittynä oven edestä, missä olimme tavarat antaneet. Kai minunkin esineeni oli siellä jossain.
Ehdin nukahtaa ja heräsin vasta lähellä puolta päivää.
"Et kai katsonut yöllä sitä vampyyrielokuvaa?" äiti kysyi tiukasti.
"En tietenkään", mä sanoin totuudenmukaisesti. Äiti ei tainnut uskoa, mua, muttei kuulustellut sen enempää.

En tavannut Katria kahteen päivään. Aluksi pelkäsin, että hänelle oli sattunut jotain sen jälkeen, kun me olimme eronneet, mutta koska hänen vanhempansa eivät häntä kyselleet, hänen täytyy varmasti olla sairaana, mä arvelin. Koska Katri asui meidän korttelissa, tiesin hänen talonsa ja lähdin käymään siellä. Hänen äitinsä tuli avaamaan.
"Onko Katri kotona?" mä kysyin.
"Oletko sinä Niina?" nainen kysyi ja minä nyökkäsin.
"Hän lähti juuri teille."
Palasin kotiin, mutta Katri ei ollut käynyt siellä. Seuraavana päivänä tapasin Katrin äidin hiekkalaatikolla, missä tämä oli vahtimassa kolmevuotiaita kaksospoikiaan, Katrin pikkuveikkoja ja kerroin hänelle, ettei Katri ollutkaan käynyt. Nainen tuli hyvin huolestuneen näköiseksi ja ehdotti, että lähtisimme keskustelemaan mun vanhempieni kanssa. En voinut väittää vastaan.
Kuuntelin oven läpi, kun Katrin äiti ja mun äiti keskustelivat. Siitä selvisi kaikille, että Katri oli sinä päivänä ja kahtena edellisenä väittänyt menevänsä "Niinan luo", mutta täällä hän ei ollut kertaakaan käynyt. Katrin äiti selitti matalammalla äänellä, että Katri oli ongelmalapsi, jolla oli ylivilkas mielikuvitus, eikä oikeastaan kannattanut suosia meidän tyttöjen ystävyyttä.
Kohta äiti tuli ja ilmoitti minulle, etten saisi enää tavata Katria.

Menin ulos ja istuin kivelle mököttämään. Silloin Katri huusi minulle yhden omakotitalon pihalta, että tulisin sinne. "En minä saa, kun meidän äiskät piti jonkun neuvottelun", mä huusin, mutta menin kuitenkin pensasaidan läpi.
Sain tavata Jokisen mummon, joka omisti talon. Hänellä oli isokokoinen koira ja mustunut pikkusormen tynkä. Pelkäsin vähän sitä koiraa, mutta en mummoa. Hän ei näyttänyt yhtään noidalta. Tai siis... ei sen enempää kuin vanhat naiset yleensä.
"Mun äiskä ei anna meidän tavata enää", mä valitin.
"Mutta eivät he voi koko ajan vahtia, voidaan me jossain tavata", Katri sanoi kuulostaen aika epätoivoiselta. Sitten hän kertoi, miksi oli valehdellut vanhemmilleen joka päivä: "Rouva Jokinen on alkanut opettaa minulle taikoja", hän sanoi silmät säihkyen.
"Mitä sitten osaat?" minä kysyin.
"No, en minä muista niitä ihan ulkomuistista vielä, aina jotain puuttuu", hän selitti.
"Sinä et usko ollenkaan!" hän syytti kohta.
"Uskoisin jos näkisin", mä väitin.
Silloin Katri taisi suutahtaa ja loitsi päällemme sadepilven, ihan oikein. Siinä kahden metrin korkeudessa leijui pikku harmaa pilvi, josta alkoi ryöpytä pisaroita niskaamme. Se tuntui vielä seuraavan meitä paikasta toiseen.
"Miten tämä karkoitetaan?" Katri kiljui Jokiselle.
Mummo hymyili meille ja tuhosi pilven yhdellä sanalla. "Harjoitusta, tyttöseni", hän sanoi Katrille.
Pyysin anteeksi Katrilta, että olin häntä epäillyt ja sitten keskustelimme vähän aikaa. Katrin äiti harppoi kohta paikalle ja repi tyttärensä pystyyn. Hän taisi vielä huutaa jotain hävytöntä Jokisen mummolle, mutta se saattoi olla mielikuvitukseni tuotetta.

Katri määrättiin kotiarestiin, mutta vielä kerran hän livahti pakoon ja tuli juttelemaan minulle tuuletusikkunan kautta. Isä valitettavasti kuuli sen ja vei hänet takaisin kotiin.
Odotin koko loppukesän, että pääsisin kouluun, jossa pakostikin tapaisin Katrin uudelleen. Siellä sain kuitenkin tietää, että Katri oli pistetty koulukotiin, kun hän ei oikein tullut toimeen vanhempiensa kanssa, tai koulussa.
Niin siis päättyi toveruutemme ja muutimme uuteen paikkaan jo seuraavana vuonna. Olen kuitenkin päättänyt, etten koskaan unohda Katria. Enkä unohdakaan.

Ja lopuksi: Loppu oli minusta vähän tökerö. Samoin mä-sanan käyttö repliikkien ulkopuolella taisi olla huono ratkaisu, mutta se käy, koska tämä oli minä-muodossa. Tietoja kirkonhaltijan tapaamisesta sain kirjasta "Myytillisiä tarinoita" ja käytin niitä soveltaen. Päähenkilöt ovat ala-asteikäisiä, mutta sen tarkemmin en selitä, jokainen saa kuvitella heidät sellaisina kuin haluaa.

Lue heti seuraava tarina eli Tuuli, rakastajani.
Palaa Tarinat-sivulle
Palaa pääsivulle