Näin hänet sattumalta kaupungilla, enkä voinut enää irrottaa katsettani hänestä. Hän oli niin kaunis ja pehmeän näköinen, että tahdoin rutistaa hänet syliini ja pitää siinä ikuisesti. Se oli rakkautta, niin ajattelin. Enkelini vaaleat hiukset säteilivät katulampun alla kun hän käänteli päätään puolelta toiselle kuunnellen kavereidensa juttuja. Typerä vitsi sai hänet kikattamaan ja hänen naurunsa oli kuin, kuin... pienten lintujen kuoro auringon noustessa. Pysähdyin heidän kohdalleen pyytäen verukkeeksi tupakkaa. Näin läheltä näin hyvin tytön kasvot, niin ihanan sileät. Luonnollisen punaisten huulien välistä tuli vastaus: "Sori, ei oo." Hän hymyili päälle ja hymy ylsi silmiin asti, soikeisiin, kirkkaisiin silmiin, joita tummat ripset varjostivat. Yhdellä pojista riitti heittää röökiä minulle asti ja sitä polttelin vähän matkan päässä pienin henkäyksin. Hetkeksikään en irrottanut katsettani enkelini kasvoista. Hän ei kiinnittänyt minuun enää mitään huomiota.
Alkoi tihkuttaa hiljalleen. Nysä alkoi jo polttaa sormissani, kun tyttö vilkaisi kelloonsa ja kiroili: "Paskat, gotta go, mä oon jo myöhässä. Vittu porukat räpättää taas tietty puoleen yöhön asti."
Joku pyysi häntä jäämään vielä hetkeksi, mutta hän kieltäytyi. Heitin tumpin maahan, tallasin sen sammuksiin ja lähdin seuraamaan enkeliä. Hän suuntasi keskustasta poispäin ja rukoilin, ettei matkan päässä olisi bussipysäkki, sillä minulla ei ollut rahaa mukana ja se olisi meidät erottanut. Hän kulki kuitenkin pysäkin ohi, jatkoi jalkakäytävää pitkin eteenpäin. Seurasin häntä kuin pässi narussa melkein kilometrin. Sitten hän lähti oikaisemaan pienen metsikön läpi, jonka takana tiesin olevan asuintaloja. Hän tiesi varmasti, että seurasin. Hän tahtoi myös löytää rauhallisen paikan, jossa voisimme kohdata. Tämä oli viimeinen tilaisuus.
Aloin juosta. Hän kuuli askeleeni ja alkoi kävellä nopeammin, mutta kun pääsin lähemmäs, hänkin juoksi. Hän väisteli melko ketterästi puunjuuria ja vesilätäköitä - tämä metsä oli hänelle tuttu. Olin kuitenkin nopeampi, armeijan jälkeen olin pitänyt kuntoani yllä juoksemalla pienen lenkin joka aamu. "Pysähdy!" minä huudahdin ja tartuin hänen käsivarteensa. Hän kiljahti, yritti vetäytyä minusta poispäin. En päästänyt irti, vedin häntä lähemmäs. "Me kuulumme yhteen, sinäkin varmasti tunnet sen." En muista, sanoinko sen ääneen, mutta hän näytti olevan eri mieltä. En tahtonut vahingoittaa häntä, ainoastaan osoittaa rakkauteni, mutta hän rimpuili pois sylistäni ja pääsi melkein pakoon. Jokin maasta esiin pistävä pysäytti hänet ja hän kaatui rähmälleen märkään maahan. "Oletko kunnossa?" kysyin ja yritin auttaa häntä pystyyn, mutta kosketukseni sai hänet kauhun valtaan ja hän potki minua kiljuen apua. Sen olisi pitänyt karkoittaa minut, mutta olin niin hänen lumoissaan, etten voinut perääntyä. Hän kutsui puoleensa samalla kun työsi minua pois. Hän tahtoi minut luokseen.
Yritin suudella häntä. Hänen henkensä maistui kaljalle. Hän puri huultani ja alkoi ryömiä poispäin. Kaadoin hänet painollani. Kun olin saanut hänen vyönsä auki sidoin sillä hänen kätensä, ettei hän enää löisi minua. Se oli vain itsepuolustusta. Hän rauhoittui pian ja nyyhkytti vain hiljaa, kun vedin alas hänen farkkunsa. Vielä kerran hän kiljahti, kun työnnyin hänen sisäänsä takaapäin, mutta painoin hänen päänsä mutaan. Tahdoin vain hänen olevan hiljaa - joku voisi kuulla ja keskeyttää salaisen hetkemme. Tunsin hänen ruumiinsa rentoutuvan allani. Ajattelin, että hän oli viimein ymmärtänyt pitävänsä minusta sittenkin.
Lauettuani käänsin hänet kohta ympäri ja pyyhin kasvot puhtaaksi mudasta. Niiden loisto oli nyt himmennyt: Meikit olivat liuenneet lätäkköön paljastaen arkiset, tuntemattomat kasvot. Hänellä oli muutama finni otsassa ja poskella. Koko naamio oli särkynyt. Hänen hiuksensakaan eivät olleet aidon värisen, vaan blondatut, huomasin nyt. Tähtisilmät tuijottivat taivaaseen. Tajusin, ettei hän ollut enää läsnä ja vetäydyin pelästyneenä kauemmas. En muista, kuinka pääsin kotiin, mutta sepalukseni oli auki vielä silloinkin.
Sain odottaa pitkään, ennen kuin poliisit löysivät minut. Tytön kaverit olivat kuivailleet minun näköiseni miehen lähteneen seuraamaan Katariinaa. Niin, se on hänen nimensä. En ollut kuullut sitä koskaan aiemmin. Joku oli tunnistanut minut kuvauksen perusteelta ja kertonut tietoni poliisille. Tunnustin tekoni kun sain tietää hänen olleen vasta neljäntoista. Vannon, etten tiennyt sitä! Hän näytti silloin paljon vanhemmalta. Enkä koskaan aikonut vahingoittaa häntä, niin vain tapahtui.
Nyt olen jonossa mielentilatutkimuksiin. He pitävät minua hulluna. Ehkä sitä olenkin, enpä tiedä. En tiedä enää mitään varmasti.