Tämä on lyhyt tarina väkivallan ketjusta, joka ei katso yhteiskuntaluokkaa.

Perhesalaisuuksia

Martta kaatoi sivistyneesti itselleen lasiin punaviiniä ja siemaisi tilkan hitaasti. Sitten hän vilkaisi olan yli ikivanhaa lankapuhelinta ja kumosi vielä toisenkin lasillisen ennen kuin kohottautui tuolistaan ja suoristi selkänsä. Puhelin näytti hänelle vihaista naamaa, mulkoili kuulokkeen alta.
"Pirut sulle", sanoi Martta ja marssi määrätietoisesti vaaleanharmaan rumiluksen luokse. Täytyihän sitä ainoaan jälkeläiseensä pitää yhteyttä. Hän kohotti luurin korvalleen ja pyöritti reuman runtelemalla etusormellaan poikansa numeron. Ellei tämä vastaisi niin voisipa sitä aina sanoa yrittäneensä. Tapaaminen oli vuosittain liukunut aina vain myöhemmäksi kohti joulua, nyt oli jo marraskuu. He eivät olleet ikinä olleet kovin läheisiä, mutta muodon vuoksi täytyi pitää yhteyttä, etteivät sukulaiset alkaisi puhua heistä ilkeitä asioita seläntakana.
Tuuttaus vaihtui kolinaan kun kuuloke nostettiin toisessa päässä.
"'Aloo, Marko Immonen", kireä ääni täräytti pitämättä juuri hengähdystaukoa sanojen välissä.
Martta nuolaisi kuivia huuliaan ja vastasi rauhallisesti: "Äiti tässä hei. Herätinkö?" Hän tiesi varsin hyvin, ettei poika mennyt ennen kymmentä petiin ainakaan nukkumisen vuoksi. Saattoi kyllä arvata mistä syystä se siellä viihtyisi, vaimo kun oli mitä lie viisitoista vuotta nuorempi ja kaunis kuin kuva, mitä nyt joitakin hermostusryppyjä oli Martta huomannut aiemmilla visiiteillään.
"Et, et", poika kielteli muuttaen heti bisnesäänensä astetta lempeämmäksi. Kuuli kyllä, että hän sai tehdä työtä sen eteen. Eihän sitä voinut rähjätä omalle äidilleen niin kuin kapinoivana nuorena, olihan pojalla ikää jo neljäkymmentä vuotta. Hiljaista vihaa oli vanha nainen erottavinaan tuossa äänessä, kuten aina, vaikka niin lempeällä kädellä hän oli yrittänyt poikansa kasvattaa, ei vitsalla niin kuin oma äitinsä. Oli sitä toki joskus pitänyt läpsäistä avokämmenellä ja näin jälkeenpäin ajatellen olisi sitä saanut ehkä vähän useamminkin...
"Noh, oletko ajatellut tulla käymään?" Marko kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
"Niinhän tässä oli ajatus..." kuten me molemmat tiedämme, senkin idiootti, Martta lisäsi mielessään.
"Jospa mä katson kalenterista milloin sopisi...", poika mutisi mietteliäästi. Niin, täytyi oikein etsiä tilaa omalla äidilleen kaiken maailman kokousten ja golfinpeluun joukosta... Tai ei ehkä sentään golfin, olihan siellä jo vähän liian kylmä pelaamiseen. Puutkin kuurassa aina aamuisin.
"Tuossa en-sii perjantaina olisi, aikaisintaan. Lähtisit sitten lauantaina tai sunnuntaina, maanantaina on heti kokous, joten en ehtisi heittää sua asemalle."
Siis viikon päästä. Pojan äänensävystä päätellen asia oli jo loppuunkäsitelty.
"Hyvä on", sanoi Martta.
"Kiva kun tulet käymään", Marko muisti sanoa, ja äiti hymyili sarkastisesti: niinpä varmaan.
"No, mitäs sinne päin kuuluu?" nainen tiedusteli kohteliaasti.
"Mitäs tässä, kiirettä on pidellyt töissä, kun on niitä kauppaneuvotteluja uusien yhteistyökumppaneiden kanssa." Poika piti pitkän tauon odottaen ilmeisesti äitinsä kyllästyvän ja siirtyvän hyvästelyihin. Nainen pysyi kiusallaan hiljaa pakottaen Markon kysymään puolestaan kuulumisia ja vastasi sitten jaaritellen kertoen yksityiskohtaisesti jokaisen käsityöpiirissä kuulemansa juorun. Vasta kun miehen tekohaukotukset alkoivat käydä äänekkäiksi, äiti päätti päästää hänet piinasta.
"Soitan sitten lähempänä kun saan tietää tarkempaa aikaa."
"Okei, selvä. Jutellaan sitten enemmän."
Martta tiesi, ettei keskustelu koskaan kävisi tuon pitemmäksi. "Vaikkapa niin, hyvää yötä nyt sitten."
"Joo moro", mies murahti ja laski luurin. Joko hän katsoi urheilukanavaa sillä hienolla satelliittitelevisiollaan tai sitten oli kiireellä menossa lempimään vaimoaan. Martta ei valehdellut itselleen kieltämällä poikansa seksuaalista aktiivisuutta. Olihan hän saanut siitä muistutuksen jo varhaisessa vaiheessa, kun oli yllättänyt kuusitoistavuotiaan pienokaisensa täydessä touhussa naapurin tytön kanssa. Siinä olivat harhat karisseet. Kymmenen vuotta myöhemmin, kun nuorukainen asui ikiomassa kerrostalokaksiossaan, äidillä oli ollut kunnia omistaa vara-avain tuohon asuntoon ja etuoikeus tulla kylään kun siltä tuntui, mutta vain kerran hän oli tehnyt sen virheen, että oli saapunut ilman ennakkovaroitusta. Asialliseen aikaan hän oli saapunut, yhdentoista maissa aamupäivällä, ja mitä hän näkikään pöydän ääressä juomassa kahvia säädyttömässä satiinitakissa, jonkun säkkärätukkaisen naikkosen ja vastapäätä pikku Markonsa pelkissä kalsareissa. Poika oli tuijottanut häntä kuin pelästynyt hirvi kiväärin tähtäimessä, mutta rauhoittunut nopeasti ja kutsunut Martan seuraksi kahvipöytään. Kulkiessaan makuuhuoneen ohi äiti oli nähnyt hutsumaisia vaatteita siroteltuna ympäri nurkkia kuin pyörremyrskyn jäljiltä, mutta jatkanut pysähtymättä matkaansa, hakenut itselleen keittiöstä kupin ja lorottanut siihen kahvia. Hän istui sen naikkosen vieressä puoli tuntia päällystakki yllään pystymättä nauttimaan kahvin aromista huumaavan parfyymintuoksun takia. Saatuaan viimein hyvästeltyä hän kompuroi ulos asunnosta vannoen itselleen, että jatkossa soittaisi ensin. Eikä ollut yllätys, että kun Marko seuraavan kerran muutti, ei uuden talon avainta enää äidille suotu.
Nykyään poika asui varsinaisessa kartanossa, oli ansainnut pienen omaisuuden osakekaupoilla. Martta eleli eläkkeensä turvin yksin rivitalossa. Hetken aikaa hänellä oli ollut seuraa, kun hän vähän ennen viisikymmenvuotispäiväänsä oli tavannut sangen hurmaavan herrasmiehen, Joukon, ja vajaa pari vuotta sen jälkeen mennyt naimisiin toista kertaa elämässään. Sitä ennen oli pitkään jatkunut yksinäisyys, Markon isästä hän oli onnistunut eroamaan, kun poika oli ollut kymmenen. Hirveä mies se Väinö, kaappijuoppo ja räyhäri. Typeränä tytönhupakkona Martta oli mennyt rakastumaan päätä pahkaa ja tottakai tullut raskaaksi hädin tuskin kaksikymppisenä. Väinö ei ollut mikään kunnian mies, mutta tämän isä kyllä oli, ja ilmeisesti melko vakuuttava. Silmä turvoksissa poika oli tullut tyttöä kosimaan, ja vaikka Martta sisimmässään olikin tiennyt, ettei nuorukainen häntä oikeasti rakastanut, oli hän silti suostunut ilomielin. Siitä alkoi melkoinen helvetti, jota hän ei tahtonut ajatella, mutta muistot tulvivat nyt mieleen kuin vesi alas koskea, sitä ei käynyt pidätteleminen. Hän palasi pöydän ääreen ja tyhjensi vielä kolmannen lasillisen.
Niin monta mustelmaa ja pikku murtumaa hän oli kärsinyt suojellakseen pikku kullannuppuaan, ainokaistaan, ja sitten poika oli kylmästi jättänyt hänet yksin, lähtenyt opiskelemaan muualle yhdeksäntoistavuotiaana. Seuraavat viisi vuotta Martta oli kallistellut ahkerasti pulloa, vaikka oli Väinön aikana vannonut itselleen, ettei tulisi samanlaiseksi kuin tämä. Sitten hän oli ottanut itseään niskasta kiinni ja ottanut jälleen yhteyttä poikaansa. Välimatka oli vain fyysisesti niin pitkä, eikä Martta voinut hylätä työpaikkaansa leipomossa, joten vierailut rajoittuivat pariin kertaan vuodessa. Kun tuo yllätysvierailu oli sattunut, hänellä oli ollut ylimääräinen vapaapäivä ja nainen oli tahtonut vain ilahduttaa poikaansa... mutta niin pieleen kaikki oli mennyt.
Onneksi Jouko oli saanut hetken kirkastaa hänen elämäänsä. Mies oli lohduttanut Marttaa, kun tämä oli saanut potkut henkilöstövähennyksen takia, hyvinhän tässä eletään valtion tuilla... ja sitten se äijänkutale oli mennyt saamaan sydänkohtauksen vain kaksi vuotta sitten. Oi miksi täytyi vanhan miehen niin repiä itseään lenkkipolulla? Martta otti silmälasit pois ja pyyhkäisi nopeasti silmännurkkaansa, vaikkei kukaan ollut näkemässä. Yksinäisyys oli niin kuluttavaa. Monet kuusikymppiset näyttivät niin nuorilta värjättyine hiuksineen ja pakkeloituine naamatauluineen, mutta Martta ei jaksanut välittää ulkonäöstään. Hiukset olivat nopeasti haalenneet epämääräisen vaaleanruskeiksi ja hän oli sortunut ottamaan permanentin, kun ei enää jaksanut letittää tukkaansa joka aamu niin kuin joskus muinoin. Sormet eivät enää toimineet niin kuin ennen, olivat pahkuraiset ja kivuliaat kuin satavuotiaalla. Tjaa tjaa... Mutta vanha nainen huomasi nyt pinnan pullossa laskeneen melkoisesti ja päätti sulkea korkin, ennen kuin tilanne menisi pahemmaksi. Vähän hoippuen hän kiikutti viinipullon jääkaappiin ja painui nopeasti nukkumaan.
Seuraavana aamuna hän meni bussilla keskustaan asemalle ja osti junalipun ennakkoon.

Martta tunnisti poikansa väkijoukon keskeltä ja vilkutti. Taas sillä on uusi auto, punainen kuin veri. Marko kohotti kättään takaisin, jäi odottamaan äitiään paikalleen, eikä tullut vastaan, vaikka naisella oli kaksi kassia. Johtui kai siitä, kun Martta oli viime vuonna tiuskaissut, ettei hän mikään invalidi ollut, kun poika oli yrittänyt häntä taluttaa. Nyt pidettiin etäisyyttä, vaihdettiin kohteliaat tervehdykset ja Marko nakkasi pakaasit takakonttiin kuin pari heinäpaalia. Onneksi siellä ei ollut mitään särkyvää.
Automatkalla puhuttiin vain vähäsen. Markon talo sijaitsi kaukana taajamassa, puoli tuntia kesti ajaa sinne asemalta. Lopulta mies parkkeerasi autotallin eteen ja loikki ulos kuin olisi ollut kovakin kiire. Nyt hän sentään kantoi kassit, mutta kovasti harppoen, vihaa askelissaan. Martta mietti hiljaa, mikä oli mahtanut tuohduttaa pojan noin. Hän ei millään pysynyt perässä ja päätti kävellä ovelle rauhallisesti ja arvokkaasti. Marko ohjasi hänet tuttuun vierashuoneeseen, joka oli hyvin siivottu ja tuuletettu vastikään.
"Haluutko jotain välipalaa? Jenni alkaa kohta laittamaan lounasta, mutta siinä menee vielä tunti."
"Ei tarvitse, söin junassa banaanin", Martta vastasi.
"Hyvä on. Asetu nyt taloksi ja ole kuin kotonasi", Marko sanoi. "Kuinka pitkään aiot muuten viipyä?"
"Sunnuntaiaamuksi on junalippu ostettu."
Poika nyökkäsi ja lähti takaisin alakertaan.
Hyvä taloudenpitäjä se Jenni, nainen ajatteli, vaikka niin nuori on, varmasti alle kolmenkymmenen. Ja arka ja harmaa kuin hiirulainen, miten lie Marko häneen silmänsä iskenyt. Nätti tyttö se kyllä oli, mutta niin huomaamaton. Neljä vuotta sitten olivat menneet naimisiin, ja vasta pari viikkoa ennen häitä oli suvaittu äidille ilmoittaa asiasta. Se oli ollut suuri yllätys - Sitä ennen Martta oli kuvitellut, ettei Marko varmaan koskaan sitoutuisi.
Eipä Jenni tullut taaskaan sanomaan päivää, vaan Martta näki hänet vasta ruokailun yhteydessä. Tyttö kantoi vuoan pöytään, oli perunalaatikkoa laittanut, ja istui sitten paikalleen pöydän päähän. Marko istui jo toisessa päässä. Se oli iso kahdeksan hengen pöytä, ja Martalle oli katettu paikka keskelle. Hän tunsi siinä olonsa kovin yksinäiseksi, muttei mennyt valittamaan. Jotain keskustelunpoikasta he saivat aikaiseksi ja Jenni hymyili kuin jakoavain, kun Martta kehui ruuan makua.
"Siinä on sitä uutta kasviscremeä", tyttö sopersi pitäen katseensa lautasessa.
"No jopas, menee ihan kermasta", Martta mutisi. Hän otti vähän lisää osoittaakseen, ettei vastustanut tuota nykyajan hömpötystä. Haarukoidessaan perunanviipaleita suuhunsa hän tähyili silmäkulmastaan Jenniä ja ajatteli: tuolla tytöllä on huolia. Näen sen hänen kasvoistaan. Marko ei ehkä huomaa, mutta minäpä otan selvää, mikä tyttöä oikein vaivaa.
Niin hän yritti jututtaa tätä aina välillä pitkin iltapäivää, mutta tyttö vastaili vain harvakseen ja piti katseensa lattiassa. Kauniit ja rohkeat he katsoivat kahdestaan, silloin Jenni tuntui rennommalta ja sanoja putoili tiheämmin, mutta illalla hän oli taas vaiti, tuijotti vain olohuoneen paksua mattoa, kun Marko ja Martta yrittivät pelata korttia niin kuin silloin muinoin. Matkasta väsyneenä vanha nainen vetäytyi huoneeseensa nukkumaan jo yhdeksältä.

Lauantaiaamuna hän heräsi seitsemältä kuten tavallista, sujautti jalkaansa aamutossut ja tallusteli alakertaan. Keittiö oli valtava ja hohtavan valkoinen, kaikki tavarat suljettuina kaapinovien taakse. Kovin monta kertaa Martta ei ollut päässyt siellä käymään, koska Jenni tahtoi itsepintaisesti hoitaa kaiken itse, mutta vanhus tiesi suunnilleen, mistä mikäkin löytyi. Sivutasolle ilmestyivät vuorollaan pannu, suodatin, kuppi, kahvipussi ja suodatinpaperi. Käännettyään levyn päälle hän käväisi hakemassa lehden postilaatikosta ja istui pöydän ääreen lukemaan otsikoita samalla kun odotti veden kiehuvan. Kun pannu alkoi höyrytä, hän mittasi suodattimeen kaksi mittaa kahvijauhetta ja lorotti vettä päälle.
Juuri kun hän oli saanut kupin kannettua pöytään, kuului ovelta ujo "Hei", ja Jenni kurkisti sisään mintunvihreässä aamutakissa.
"Kyllä tästä riittää vettä sinullekin", sanoi Martta ystävällisesti ja taputti pannun kahvaa. Tyttö kipitti sisälle, kaiveli kaappeja ja laatikoita etsien teetarvikkeet ennen kuin istui pöydän ääreen.
"Ei sun olisi tarvinnut, olisit vaan herättänyt mut", Jenni sanoi hiljaa ja kaatoi vettä kuppiin.
"Noh, noh, ei tässä niin raihnaisia olla, ettenkö itse osaisi kahvia keittää. Ja täytyyhän sinun saada kunnon unet", Martta väitti vastaan.
"Mä nukun kevyesti ja kuulin täältä jonkun kolahduksen. Ja ei mua haittaa palvella muita, olen tottunut..."
Tyttö nosti teepussin kupista ja hämmensi pikkulusikalla tuijottaen kellertävää nestettä tiiviisti. Silmät näyttivät surullisilta pitkien ripsien takana.
"Nyt kuule kerrot tyttö mikä sinua vaivaa", Martta pamautti yhtäkkiä. "Mitä sinä pelkäät?"
Jenni lopetti teen sekoittamisen ja päästi lusikan sormistaan. Se kilahti kupin reunaa vasten äänekkäästi. Tyttö pisti nopeasti kädet syliinsä, pudisti päätään ja mutisi: "Ei minua mikään vaivaa."
"Älä puhu palturia. Ei ongelma mene sillä minnekään, että salaat sen kaikilta."
Tytön poskelle vierähti kyynel. Hän peitti silmänsä nopeasti ja nyyhkäisi: "Anteeksi... Olen vain tällainen... surkea ruikuttaja. En tarpeeksi hyvä vaimo teidän pojalle."
Martta nousi tuolistaan ja kietoi kätensä neitokaisen laihan varren ympärille. "Älä nyt hulluja puhu, hyss, hyss. Sinähän olet täydellinen vaimo, paljon parempi kuin minä koskaan olin."
Tyttö tärisi itkusta, eikä pitkään pystynyt puhumaan, mutta hän vastasi halaukseen lujasti, kuin peläten lohduttajansa haihtuvan ilmaan.
"Hän ei ole koskaan tyytyväinen... vaikka minä teen ihan kaiken, kaiken!" hän nyyhkäisi lopulta.
"Marko on sellainen... mutta enempää hän ei voi sinulta vaatia. Sehän on hulluutta", Martta tokaisi vihaisesti.
"Minä niin haluisin, että hän rakastaisi mua niin kuin silloin alussa. Mä ihan totta yritän!" Jenni itki vasten anopin rintaa. Nainen hyväili häntä hiljakseen, tyynnyttelevästi.
"Satuttaako hän sinua", Martta kysyi lopulta. Hänen täytyi saada tietää.
Ääneti Jenni vetäytyi syleilystä.
"Ei... Ei pahasti. Mä teen aina mitä hän sanoo, joten hänen ei tartte rangaista."
"Typerä lapsi! Et sinä mitään rangaistusta ansaitse. Olet liian hyvä hänelle", Martta sanoi kiivaasti.
Jenni pyyhki taas silmiään ja hänen hihansa liukuivat samalla alaspäin paljastaen synkät mustelmat ranteissa. Martta tuijotti niitä silmä kovana ja rypyt hänen otsallaan syvenivät.
"Et saa antaa hänen pahoinpidellä itseäsi mistään syystä, koska se ei lopu, vaikka tekisit kaiken mitä hän käskee. Nyt näytetään kuule hänelle taivaan merkit."
"Ei, et saa paljastaa Markolle, että kerroin! Muuten hän suuttuu tosi pahasti ja..." Jenni sopotti kauhistuneena.
"Sinä menet turvakotiin. Kuulitko, se ei lopu millään, ei ennen kuin olet kuollut. Häpeän, että olen ikinä synnyttänyt tuollaisen lurjuksen."
"Älä sano noin. Minä rakastan häntä."
"Kuule, minäkin rakastin kerran erästä miestä ja hän hakkasi minua kymmenen vuotta sen vuoksi. Se ei saa tapahtua sinulle. Älä ole hölmö."
Jenni sortui taas itkemään ja painoi päänsä vasten pöytää.
"Ei, ei, ei, minä todella rakastan häntä ja hänkin rakastaa minua, eikä se ole varsinaisesti hakkaamista, hän vaan välillä tarttuu liian lujaa..."
Martta taputti tyttöä selkään. Näytti selvältä, ettei tämä suostuisi menemään turvakotiin. Jos hän nyt rähjäisi Markolle, tämä vain pahoinpitelisi vaimoaan entistä enemmän sitten kun hän olisi mennyt. Se ei käynyt laatuun.
"Onneksi teillä ei sentään ole lapsia", hän mutisi.
Jenni kohotti päätään ja katsoi anoppia lammasmaisesti. "Olen toisella kuulla raskaana. Aiemmin on mennyt kolmesti kesken. Nyt sen täytyy onnistua!"
"Jos hän heittää sinut alas portaita, niin menetät tuonkin lapsen. Vaikka ehkä olisi parempi, ettei lapsi koskaan syntyisi, koska Marko saattaisi hakata häntäkin."
"Ei, ei Marko ikinä satuttaisi lasta, eikä hän muakaan hakkaa, joskus vaan vähän suutahtaa..."
"Hys! Et ajattele järkevästi, rakkaus on sokaissut sinut. Kuule, ellet halua turvakotiin, niin tule minun luokseni vähäksi aikaa, saat selvittää pääsi."
Jenni nielaisi ja nyökkäsi sitten tuskin huomattavasti.
"Ole nyt kiltti tyttö ja juo teesi", Martta sanoi ja marssi ulos keittiön ovesta.
"Odota, minne sä menet? Et saa kertoa hänelle tai hän suuttuu!" Jenni huudahti paniikissa.
"Kultaseni, minä olen hänen äitinsä. Minä näytän sille kuka käskee."

Vanha nainen ravasi portaat ylös tarmolla ja syöksyi poikansa makuukamariin. Tämä löhösi kädet levällään, ylävartalo paljaana omalla puolellaan parisänkyä ja kuorsasi vaimeasti. Martta tökkäsi Markoa terävästi keskelle rintaa. Miehen silmät rävähtivät auki.
"Äiti? Mitä sinä..?"
"Eipä ole omena kauas puusta pudonnut. Tästä lähtien Jenni on minun suojeluksessani", Martta sanoi vakavasti.
Mies tuijotti häntä hämmentyneenä, kunnes sanoma löysi tiensä vasta heränneisiin aivoihin. Hän pomppasi istumaan kuin vieterinukke ja puristi kätensä nyrkkiin.
"Mitä se huora on sinulle..?" hän karjaisi kulmat kurtussa.
Martta katsoi poikaansa tyynesti silmiin pitkän tovin ja virkkoi sitten ivallisesti:
"Niin, lyö vain vanhaa äitiäsi, eipä yksi isku lisää tunnu miltään. Niin parkkiintunut tässä ollaan."
Marko pysähtyi kesken vuoteesta nousemisen ja laski katseensa. Hänen kätensä rentoutuivat. "En koskaan satuttaisi sinua, äiti", hän mutisi.
"Niinkö sanoit hänellekin? Niin sanoi isäsikin minulle joka kerta sen jälkeen, kun oli pahoinpidellyt minua. Ei koskaan enää. Lopulta tulin järkiini ja heitin hänet ulos. Muistat varmaan, olit jo sen ikäinen."
Marko kohotti katseensa hetkeksi ja hänen silmissään välähti raivo. "Minä en ole kuin Väinö."
"Kunpa voisit todistaa sen. Mutta en voi vaarantaa syntymättömän lapsesi henkeä. Niin monta sisarusta sinäkin menetit sellaisen typeryyden takia. Jenni tulee minun mukaani."
Markon otsa pysyi kurtussa ja hän nousi hitaasti vuoteesta.
"Mene pois. Anna mun pukeutua rauhassa."
Poika kiersi kaapin luo kääntäen äidille selkänsä ja veti hyllyltä puhtaan paidan. Hän ei ollut antanut lupaa viedä Jenniä, mutta Martta tiesi voittaneensa. Silti hän ei hymyillyt palatessaan alakertaan.

Lähtö tapahtui alkuperäisen suunnitelman mukaan sunnuntaiaamuna. Kukin tuijotti kylmästi ulos auton ikkunasta, eikä kukaan puhunut. Martta tiesi tehneensä oikein, mutta hänen sydämeensä sattui. Niin hän oli tahtonut kaikkea hyvää pienokaiselleen, mutta tästä oli silti varttunut samanlainen hirviö kuin isästään. Rakas jumala, anna Jennin lapsen olla tyttö, nainen rukoili mielessään katkerasti, vailla uskoa.

KuoletarKohtalo2