Rakas poikani

Äiti silittää Mikaelin pukua. Seinien vaimentama virsilaulu kuuluu pojan huoneesta. Mikael on harjoitellut ahkerasti koko iltapäivän. Kaupungin poikakuoro esiintyy tänä iltana kirkolla ja Mikael on solistina. Äiti on ylpeä lapsensa saavutuksesta, ajatella nyt, että hänen pojastaan on tullut tähti jo kaksitoistavuotiaana!
Naisen onnea varjostaa vain se, ettei hänen miehensä voi olla todistamassa tätä suurta hetkeä. Mies on Taivaassa nyt, oli ajanut sillalta alas kun Mikael oli vasta kohdussa. Itsemurhaksi väitettiin, mutta onnettomuus se oli ollut - nainen tietää, ettei hänen miehensä olisi voinut jättää häntä. Auto oli lähtenyt luisuun sateesta liukkaalla kadulla ja törmännyt päin kaidetta, joka oli jo vanha ja hatara, eikä auton nokka ollut edes lytistynyt pahasti. Mies oli kuitenkin lyönyt päänsä rattiin ja ollut tajuton auton syöksyessä alas ja iskeytyessä kylmään veteen. Poliisit sanoivat kuoleman olleen kivuton. Se lohduttaa aina hieman muistellessa.
Mikaelissa on kasvaessa ilmennyt paljon isänsä piirteitä. Sieltä hän on perinyt siniset silmänsä, kauniin hymynsä ja musikaalisen lahjakkuutensa. Niin, ja joka suuntaan sojottavan hiuspehkonsa, jota äiti sai aiemmin olla yhtenään setvimässä. Nyt Mikael on jo iso poika ja osaa pitää huolta itsestään.
Äiti nostaa puvun housut silityslaudalta ja tarkastelee niitä arvioivasti. Rypyt ovat nyt tiessään. Hän asettaa housut tuolin karmille ja aloittaa takin silittämisen. Työ käy tottuneesti ja nopeasti. Kohta onkin jo aika lähteä valmistamaan päivällistä. Hän vetää raudan pistokkeen pois seinästä ja asettelee takin siististi housujen päälle.

- Laitoin lempiruokaasi, silakkarullia, äiti julistaa ja pistää poikansa eteen täyden lautasen. Samalla hän suutelee lastaan kevyesti poskelle.
- Älä, Mikael sanoo. Hän ottaa haarukan käteensä ja alkaa syödä, mutta ruokahalu näyttää kadonneen. Äiti ymmärtää hänen hermostuneisuutensa, eikä pakota syömään.
Päivällisen jälkeen Mikael lähtee linja-autolla kirkkoon harjoittelemaan muun kuoron kanssa. Äiti menee tunnin päästä perässä ja menee eturiviin istumaan. Kirkossa vilisee väkeä, niin paljon ei muuten nähdä kuin jouluna ja pääsiäisenä. Koko kaupunki on saapunut kuulemaan poikiensa konserttia. Kuoro on jo asettunut paikalleen alttarin viereen, mutta järjestyksestä ei ole vielä tietoa. Pojat pyörivät ympäri hermostuneen näköisinä, etsien sukulaisiaan saapujien joukostamuutamat jutustelevat vielä tuttaviensa kanssa tai keskenään. Mikael poistuu paikaltaan huomattuaan äitinsä ja saapuu vaivihkaa tämän luokse.
- Minulla on päänsärkyä, poika kuiskaa.
- Se on vain ramppikuumetta, äiti supattaa. - Mene nyt eteen muiden kanssa!
Hän pyyhkäisee vielä kerran poikansa hiustupsua ja Mikael vetäytyy hermostuneena kauemmas, peläten kaveriensa näkevän. Poika ottaa paikkansa rivin keskeltä ja suoristaa kaulustaan. Hän näyttää niin komealta puvussaan!
Juontaja astuu esiin ja toivottaa kaikki tervetulleiksi. Hän esittelee ohjelmiston alkupuolen. Mikaelilla on soolo ensimmäisessä laulussa. Ensimmäisen säkeistön laulaa kuitenkin joku pienempi poika. Sitten koko kuoro kajauttaa kertosäkeen. Ja nyt on Mikaelin vuoro! Poika astuu askeleen eteen päin, hieman kalpeana, mutta ryhdikkäänä. Hänen äänensä on kirkas ja sointuva, äänenmurroksesta ei ole vielä tietoakaan. Äiti pyyhkii nenäliinalla silmäkulmaansa.
Sitten Mikael hiljenee kesken säkeen, jääden suu auki tuijottamaan jonnekin kauas. Mikä hetki unohtaa sanat! Äiti ihmettelee sitä, sillä poika on aina vaikuttanut uskomattoman hyvämuistiselta.
Aivan yhtäkkiä poika lysähtää kasaan kun jalat pettävät. Vieressä seisonut poika kyykistyy ja yrittää ravistella toveriaan hereille, mutta tuloksetta. Urut soittavat vielä pari säveltä ennen vaikenemistaan. Sali tulee täyteen puheensorinaa, josta erottuu huudahduksia:
- Hän pyörtyi!
- Poika parka!
- ...jännityksestä...
Äiti nousee ja kiiruhtaa lapsensa luo. Sinne on jo ehtinyt muutamia etupenkkiläisiä ja lisää väkeä nousee vaeltamaan kaatuneen luo. Äiti tunkeutuu joukon läpi ja polvistuu poikansa viereen. Heijaten tämän päätä sylissään hän kuiskaa:
- Herää nyt, kaikki katsovat!
- Antakaa hänelle ilmaa! joku huutaa ja väkijoukko perääntyy.
- Tehkää tietä, olen lääkäri! kuuluu kauempaa.
Nelikymppinen mies kumartuu lapsen puoleen ja ottaa velton ranteen sormiensa väliin.
- Pulssia ei tunnu. Soittakaa joku ambulanssi! lääkäri huudahtaa ja kääntyy sitten äidin puoleen. - Meidän on elvytettävä, laskekaa hänen päänsä lattialle.
Äiti ei tahtoisi päästää irti, mutta ruumis valuu pois hänen sylistään. Lääkäri alkaa elvyttää ja äiti tietäisi, että hänen pitäisi auttaa, mutta hän on jähmettynyt aloilleen. Joku mies ilmestyy paikalle ja lääkäri käskee tätä hoitamaan tekohengityksen. Nainen katselee vierestä, hänen ajatuksensa ovat jossain kaukana.
Mikael oli ollut kiltti vauva, iloinen ja energinen. Leikki-ikäisenä luonne oli muuttunut hiljaisemmaksi, mutta aina poika oli suonut äidilleen kauniin hymyn, kun oli huomannut tämän tarkkailevan häntä parvekkeelta. Kaikki naapurit kehuivat häntä reippaaksi ja mukavaksi tenavaksi. Mikael sairasti vesirokon ja pari mahatautia silloin kun niitä oli liikkeellä leikkikoulupiirissä, mutta muuten hän oli uskomattoman terve lapsi. Ei ollut saanut edes korvatulehdusta, vaikka melkein kaikki muut talon lapset olivat kärsineet siitä vuorollaan ja useita kertoja. Miten on mahdollista, että terveen lapsen sydän pettää noin, aivan yhtäkkiä?
Pihalta kuuluva ambulanssin ulina herättää hänet. Sairaankuljettavat ryntäävät sisään kirkkoon. Mikael ei ole vieläkään vironnut ja hänet siirretään paareille. Elvytystä jatketaan samalla kun hänet kärrätään ulos. Äiti seuraa perässä kuin unissakävelijä.
- Tämä nainen on hänen äitinsä, joku selittää ja ambulanssimies auttaa äidin autoon käsivarresta tukien. Ovet paiskataan kiinni ja ambulanssi kaartaa päätielle pillit vonkuen.

Mikael on kuollut. Äiti ymmärtää sen jo ennen kuin vakavan näköinen lääkäri ilmestyy hänen luokseen käytävällä ja pyytää tulemaan mukanaan sivummalle. Aivoverenvuoto... elintärkeässä lohkossa... kivuton äkkikuolema. Onko sukulaisia tai ystäviä...?
- Selviän kyllä. Eihän tämä ole ensimmäinen kerta, äiti vastaa tunteettomalla äänellä päätään pudistaen.

Hän makaa valveilla sen yön. Seinän takaa kuuluvista äänistä huolimatta talo on liian tyhjä ja hiljainen. Hän ei itke vielä. Kyyneleet tulevat ulos vasta hautajaisissa, monen päivän kuluttua. Sittenkin niitä on vain vähän ja kun hän nousee lausumaan muistorunon rakkaan poikansa valkean arkun vierellä, ovat silmät jo kuivat mustan harson takana.

KuoletarKohtalo2

Jonkun runon lainaaminen tuohon loppuun olisi vaikuttanut sopivalta, mutta ei kerta kaikkiaan ollut aikaa alkaa tutkimaan kuolinilmoituksia tai runokirjoja. Henkilöt ovat hemmetin kliseisiä: ylihuolehtivainen hihhuliäiti, tämän rajoittama ujo poika ja kuollut isä, joka ei ehkä kuitenkaan jaksanut perhe-elämää.

Palaa Tarinat-sivulle
Palaa pääsivulle