|
- Saako tähän istua? kysyi nuhruiseen pukuun sonnustautunut mies kahvilassa. Katsoin ympärilleni, huomasin kaikki muut pöydät varatuiksi ja nyökkäsin. Hän väläytti minulle hermostuneen hymyn ja laski pöydälle ostoksensa: kupin kahvia ja kinkkusämpylän. Jatkoin lehteni lukemista. Hän hörppäsi suullisen kahvia ja hölskäytti tilkan yli laidan. - Kuumaa, hän selitti kuivatessaan sormiaan persikanväriseen servettiin ja alkoi sitten pyyhkiä pöydälle läikkynyttä kahvia. Työnsin muina miehinä hänelle oman, käyttämättömän lautasliinani ja jatkoin lukemista. - Kiitos, hän mutisi ja kääri sämpylän esiin muovista, alkoi mutustella sitä ja kehaisi makua. Vilkaisin häneen ja katseeni toivoakseni kertoi hänelle, ettei joka asiaa tarvinut kommentoida. Ainakin hän vaikeni sen jälkeen. Keskityin taas sanomalehteen. Olin ehtinyt lukea pari artikkelia kun hän yhtäkkiä sukelsi pöydän alle. Ehdin pelästyä, millaisen pervon säärien tuijoittelijan olinkaan kohdannut, mutta sitten hänen äänensä, mukava mutta selvästi kauhistunut, sanoi: - Älä pelästy, minun täytyi vain mennä piiloon häneltä! Tunsin huvittuneisuutta pienen hetken: Ajatella, että aikuinen mies pelkäsi jotakuta niin paljon, että ryömi piiloon pöydän alle! Seuraavaksi pelko palasi, nyt uuden kohteen kanssa. Mikä tosiaan oli niin pelottavaa, että aikuisen miehen piti siltä piiloutua? Yritin vajota mahdollisimman huomaamattomasti alemmas ja kurkistin ruudullisen pöytäliinan alle. - Ei, ä-älä katso tänne! mies kuiskasi äänekkäästi. - Minua hän etsii, vain minua ja ehkä hän ei huomaa mitään jos käyttäydyt ihan luonnollisesti. Suoristin ryhtini ja otin sanomalehden hikisiin käsiini. Huomasin sivulla tumman läiskän, olin tainnut pudottaa lehden suoraan märän servetin päälle. - Missä hän on? sihahdin kätkien kasvoni lehden taakse. En uskaltanut tähyillä ympärilleni, sillä se olisi saattanut vaikuttaa epäilyttävältä. - Ikkunan takana. Se on takanasi, minusta katsoen vasemmalla, ääni alhaalta sanoi. Vilkaisin nopeasti oikean olkapääni yli ja sitten taas takaisin lehteen. - Näetkö häntä? - Miltä hän näyttää? - Nuori mies, musta takki ja farkut - haalistuneet. Lyhyet ruskeat hiukset, sojottavat pystyssä, hän kuvaili töksähtelevästi. Katsoin uudestaan. Ikkunan takana näkyi muutamia ihmisiä, mutta kukaan ei tarkkaillut meitä, eikä siellä ollut ketään kuvaukseen sopivaa. Muistin kyllä nähneeni jonkun sen näköisen tänä aamuna, mutta no... sellaisia miehiä oli kaupunki pullollaan. Sain pian pöydän alla kyyristelevän herran vakuuttuneeksi siitä, ettei hän ollut enää vaarassa. Hän nousi tuolilleen nolon näköisenä ja pyyhki kätensä housuihinsa. Sekoitti kahviaan. Katselin häntä tutkivasti. Keski-ikäinen, kamalan laiha. Puku roikkui päällä kuin säkki. - Haluat kai, että selitän? ...Tarkoitan, että miksi.., hän aloitti. Huokaisin äänekkäästi. Ei, tietenkään en tajua, mistä puhut, meinasin pamauttaa, mutta tulin siihen tulokseen, ettei aika ollut sopiva sarkasmille. - Selitä sitten, minä kuuntelen, sanoin ja taittelin lehteni. Ja hän selvitti kurkkuaan, kumartui lähemmäs ja aloitti tarinansa. - Olen säveltäjä. Se on hyvin olennaista... No, kuitenkin... Kuten tiedät varmaan, taiteilijoilla on usein luomispaineita; teoksia pitäisi saada valmiiksi ja pitäisi tuottaa aina vain parempaa... Niin, siinä kävi kerran, että minun piti säveltää pitkä klassinen kappale eräälle hyvin kuuluisalle ja rikkaalle tilaajalle. Olin hermostunut. Tahdoin luoda jotain ainutlaatuista ja ihanaa, mutta en vain saanut inspiraatiota. En ollut tyytyväinen tuloksiin ja annoin asian hautua päiviä. Sittenkään en saanut yhtään omaperäistä ideaa. Kirosin kamalasti, pamautin pianoni kannen kiinni ja heitin vihkoni lattialle. Raivosin, kunnes vahtimestari tuli kysymään, oliko siellä tappelu meneillään. Sanoin ei ja menin vuoteeseen. Oli jo myöhä. En saanut unta, ilma tuntui painostavan kuumalta, vaikka oli jo syksy. Kirosin taas. Silloin hän ilmestyi. - Kuka? - Itse Saatana. - Älä viitsi! naurahdin, mutta hänen kasvonsa olivat täysin vakavat. - Hän oli ihmishahmossa, ei mikään punainen pikkukaveri hiilihangon kanssa, mutta tiesin heti, että kyseessä ei ollut ihminen. - Miten niin? - Se kauhun tunne... Oli kuin jäinen koura olisi puristanut sydäntäni. Ja kukaan ihminen ei olisi voinut päästä asuntooni, ainakaan äänettömästi, sillä ovi oli tiukasti lukossa. "Ymmärrän, että teillä on pikku ongelma", hän sanoi minulle. Ääni oli miellyttävä. Rauhoituin vähän ja selitin hänelle pulmani, vaikka hän ilmeisesti tiesi kaiken asiasta. "Entä jos antasin teille kyvyn säveltää maailman kauneinta musiikkia?" hän kysyi. Ja maksu olisi vain seitsemän vuotta palvelusta. Osa minusta uskoi kaiken olevan unta, enkä pelännyt ottaa tarjousta vastaan. En kuitenkaan ehtinyt tai tajunnut kysyä, millaisesta palveluksesta olisi kysymys ja sitten hän oli jo mennyt, ennen kuin ehdin sanoa sanaakaan. - Seuraavana aamuna pääni oli täynnä nuotteja. Soitin vähän matkaa ja tajusin, että tämä oli todella jotain erikoista. Kirjoitin nuotteja vihkooni kynä sauhuten, pelkäsin unohtavani ne kesken kaiken, mutta niin ei käynyt. Päivän mittaan sain ideoita kappaleen parantamiseen ja myös aiheita täysin uusiin teoksiin. Kirjoitin niitä ylös koko päivän. Illalla sormessani oli rakko ja päätäni huimasi nälästä. Ymmärsin, että tällainen tahti tappaisi minut pian ja yritin järjestää elämääni tiukkojen aikataulujen kanssa. Se toimi... mutta ajatus kaikista niistä kappaleista, jotka olivat vankeina pääni sisällä, joita ei kenties koskaan esitettäisi, vaivasi minua syvästi. Ja vieläkin... - Mutta jos kerran olet niin tuottelias kuin kerroit, miksi en ole nähnyt kuvaasi missään musiikkilehdessä? kysyin, yrittäen saada hänet sanomaan, että koko juttu oli sittenkin pelkkä vitsi. - Menin maan alle vuosia sitten. Minua alkoi pelottaa ajatus palveluksesta. Entä jos minut kiskottaisiin alas helvettiin tai jotain melkein yhtä kamalaa? En voinut jäädä. Hän piti pienen tauon ja joi kulauksen, vaikka kahvi oli varmaan jo kylmää. - Vähän aikaa luuluin olevani turvassa, mutta sitten hän ilmestyi. Olen juossut pakoon siitä lähtien, kaupungista toiseen, mutta aina hän jotenkin löytää minut. - Ehkä sinun pitäisi antautua, teillähän oli kunnon sopimus, jonka sinä rikoit, minä sanoin kun huomasin hänen lopettaneen. - Mutta etkö ymmärrä, hän on piru! säveltäjä kähisi. - Hän voisi tehdä minulle vaikka mitä, enkä halua... Sinä et usko, eikö totta? Hymyilin hänelle. - Tapanani ei ole tosiaan uskoa joka ikistä sekopäätä, joka tulee puhumaan minulle järjettömyyksiä. Jos kuuntelisit itse mitä sanot, niin huomaisit varmaan, kuinka uskomattomalta tuo kuulostaa. Mafia saattaisi ehkä mennä läpi, mutta että paholainen? Ja rahaa en anna, vaikka mikä olisi. - Enhän minä ole mitään rahaa pyytänytkään. Ansaitsin omaisuuden niillä sävellyksillä! - Miksi sitten kerroit minulle tämän kaiken? - Vain selittääkseni käytöstäni. ...Ja ajattelin myös, että kun kerran olet yksin, niin ehkä... Huokaisin äänekkäästi. Hänkin huokaisi. - Piti sentään yrittää. Olen pari kertaa onnistunut saamaan yöpaikan tällä tavalla. - Kokeilisit tavanomaisempaa iskurepliikkiä, kuten "Onko tulta?" tai vastaavaa. Tytöt harvemmin kiinnostuvat saatanan jahtaamista pakolaisista, neuvoin häntä. Mies alkoi näykkiä sämpyläänsä todella surkean näköisenä. - No hyvä on, saatan sinut kodittomien yömajalle. Ne ottavat sinut varmasti sisään, lupasin. Hän nyökkäsi kiitollisen näköisenä, söi ateriansa loppuun ja nousi sitten. Lähdimme ulos. Huomasin hänen vilkuilevan jokaista ohikulkijaa hermostuneesti. Yhtäkkiä hän tarttui käteeni ja sähähti. - Tuolla! Erotin aiemmin kuvaillun näköisen miehen väkijoukossa kadun toisella puolella. Ja hän huomasi myös meidät, lähti ylittämään katua. Säveltäjä säntäsi juoksuun ja en voinut muutakaan kuin juosta perässä, sillä hänen sormensa olivat puristuneet ranteeni ympärille kouristuksenomaisesti. Hän veti minut sivukujalle ja ehdimme juosta melkein perälle asti, ennen kuin huomasimme tien päättyvän seinään. Siellä ei näkynyt yhtään ovea tai edes ikkunaa. - Olemme loukussa! mies huusi paniikissa. Laskin käteni hänen käsivarrelleen rauhoittaakseni häntä. Ulospääsyn tukki pilottitakkinen nuorukainen, joka harppoi meitä kohti. Kenties säveltäjä oli pelkkä hullu, jonka sairaat aivot olivat kuvitelleet tämän miehen olevan paholainen, mutta nyt oli ainakin selvää, että häntä todella seurattiin. Ja ei tarvinut olla paholainen voidakseen satuttaa toista pahasti. Kun varjostaja saapui kohdallemme, vetäydyin seinän viereen turvaan ja yritin vaikuttaa mahdollisimman vaarattomalta. Seuralaiseni sen sijaan yritti rynnäkköä kadulle, mutta epäonnistui. Nuori mies tarttui säveltäjää niskasta kiinni ja kohotti häntä sen verran että sai silmäkontaktin aikaiseksi. Mies vikisi kuin hännästään loukkuun jäänyt rotta ja vaikeni vasta pienen ravistelun jälkeen. - Kuuntele nyt! Syy siihen, että seurasin sinua kaikki nämä vuodet on, että minun piti ilmoittaa palveluksesi jo suoritetuksi. Säveltäjä tuijotti nuorukaista suu auki ja lakkasi kiemurtelemasta. Tämä laski hänet alas. - Aivan, olet tehnyt hyvää työtä. Kuunnellessaan musiikkiasi ihmiset ovat pitäneet Taivasta maan päällä mahdollisena ja olemme siten saaneet haltuumme kokoelman sieluja... Säveltäjä loi paholaiseen vielä yhden, järkyttyneen katseen ja juoksi pois kujalta kuin tykin suusta ammuttuna. Hän huusi mennessään järjetöntä, sanatonta huutoa, joka vaimeni pian kuulumattomiin. Nyt olin kahden tämän miehen kanssa, jota piruksi väitettiin. Hän ei näyttänyt kiinnittävän minuun mitään huomiota. - Oletko sinä todella... Saatana? kysyin nielaisten. Hänen läsnäolonsa sai minut hikoilemaan. - En helvetissä! hän sanoi virnistäen. - Ettäkö mestari vaivautuisi tänne tällaisen pikkujutun takia? Tämän sanottuaan hän yksinkertaisesti katosi. Kaiken muun olisin voinut vielä pystynyt kuittaamaan hulluudeksi tai lavastukseksi, mutta en sitä. Tutkittuani, ettei seinissä ollut salaovia, tulin vakuuttuneeksi siitä, että mies oli ollut demoni. Sitten menin kotiin. Mitä muutakaan olisin voinut tehdä? Eihän tämä asia kuulunut minulle mitenkään, olin vain onneton sivustakatsoja. Sitä säveltäjääkään en enää tavannut. Etsin tietoja hänestä ja paljastui, että hänet oli ilmoitettu kadonneeksi jo 60-luvulla. Yllättävää oli, että syntymävuodeksi oli merkitty 1932, mutta hän ei ollut näyttänyt tavatessamme 70-vuotiaalta vaan korkeintaan nelikymppiseltä. Pirulla oli varmasti sormensa pelissä.
KuoletarKohtalo2
|
---
Parasta tässä jutussa on, että se arkipäiväisestä ympäristöstään johtuen voisi tapahtua miltei kenelle tahansa. Käsitykseni mukaan kertoja on kuitenkin nuorehko naimaton nainen, joka tekee konttorityötä ja suhtautuu muihin välinpitämättömästi. Omaa hyvän mielikuvituksen ja saattaa harrastaa dekkareiden lukemista.