Ajattele, ettei kukaan tahdo sinulle pahaa ja olet silti hengenvaarassa. Tähän olen saanut tottua lähituntien (-minuuttien, päivien?) aikana. Minun pitäisi syystäkin olla kauhuissani, mutten ole. Ja silti tämä mekaaninen murhaaja, kone, voi tappaa minut milloin vain. Tarvitaan vain pieni muutos ja laskelmani pettävät. Tähän asti olen luottanut siihen, että ohjelma pysyy samana koko ajan. Minun täytyy luottaa. Muuten toivoa ei ole.

Kello on nyt 18.11. Se on osoittanut niin jo pitkän aikaa. Pirstoutunut lasi, liikkumaton sekuntiviisari muistuttavat minua totuudesta aina, kun erehdyn vilkaisemaan sitä. Tai kenties aika on todella seisahtunut.

En tiedä, miksi kannan sitä yhä ranteessani - kelloa. Vaatteeni olen hylännyt jo kauan sitten. En tarvitse niitä suojaksi katseilta, sillä muitahan täällä ei ole. En myöskään tarvitse niitä lämmikkeeksi - tuo hohtava punaruskea neste, mitä se sitten onkin, tuottaa runsaasti lämpöä. Olen jatkuvasti huolissani siitä, että kätenil hikoaa liian liukkaaksi pitelemään terää.

Terä - ainoa avain vapauteeni. Uskon, että täällä on tie ulos, tiedän jopa melko varmasti missä se on. Pakoni estää vain ovi, jykevä puinen ovi, joka ei murru tönimällä (olen kyllä kokeillut, yläselässäni on sen jäljiltä valtava mustelma). Sen voi saada auki vain veistämällä lastuja laudan sivusta.

Aika ihmeellistä, että niin järkkymätön puu pirstoutuu niin helposti kun käytän veistä. Uskoisin, että ulkopuolella on telki, jonka voi työntää syrjään, kunhan saan yhden laudan katki. Jos niin ei ole - no silloin minun pitäisi teoriassa vain katkaista muut laudat ja kulkea oven läpi. Todellisuudessa siihen ei ole aikaa. Voin syödä lentäviä, mutta niistä saamani nestemäärä ei ole tarpeeksi suuri elättämään minua kovin pitkään. En myöskään voi nukkua, turvllista lepoaikaa on liian vähän.

En ole vaivautunut keksimään parempaa nimeä lentäville. Ne muistuttavat jossain määrin lepakoita, mutta ovat vähän suurempia, julmempia ja karvaisempia. Niillä ei ole suuta, joten uskon niiden olevat koneita, lihasta tehtyjä, mutta silti sieluttomia. Tutustuin niihin heti lähdettyäni Uponneelta pylväältä. Silloin uskoin varmasti, että ovi oli hämäystä ja Kuula B:n reitti oikea. Sain huomata olleeni väärässä. Ihossani olevia viiltoja kirvelee vieläkin, terä on yhä lentävien veressä. Sen puhdistaminen tuntui turhalta.

Selvisin siis hengissä hyökkäyksestä. Tajusin olla heittämättä kuolleita vihollisia Uppoon ja uskon yhä valinneeni viisaasti, vaikka lentävän liha korventaakin vielä vatsaani.

Kuula B:n tie oli siis väärä. Ajatelkaa, että riskeerasin yhden vuoron siihen. Kuinka mahtavaksi tämä kone onkaan suunniteltu! Ties vaikka voisinkin päästä ulos B:n käytävän kautta, jos lentävät eivat vain olisi tiellä. En voi tappaa niita kaikkia. Niitä on aivan liian monta. Sitäpaitsi Kuula B saavuttaisi minut kesken matkan, jos tunneli olisi pitkä, mikä on hyvin todennäköistä. Kestäähän Kuula B:n näkymätön kierros paljon kauemmin kuin ohitus. Jossain käytävässä saattaa olla ihmisen mentävä rako vapauteen, mutta minä en sitä voi saavuttaa. Niinpä ovi on nyt kohteenani.

Punaruskea neste alkaa pulppuilla allani, suuria kuplia nousee pintaan ja särkyy pisaroiksi. Pärskeet polttavat ihoani, mutta pysyn paikallani vielä hetken, silmänräpäyksen verran. Kuula A vierähtää takanani olevalle seinälle. Minun ei tarvinnut laskea tietääkseni, että se on nyt kuudestoista kerta sen jälkeen, kun Lampi viimeksi pulppusi ja minä nousin. Nousen nytkin, ajoitus ennen kaikkea. Vaikka kehoni vapiseekin, jalkani pysyvät tukevasti kivitappien päällä ja nousen seisomaan ottaen tukea Kuula A:n radasta. Heti kun olen päässyt pystyyn, irrotan otteeni maasta ja Kuula A hurahtaa ohitseni. Jos sormeni olisivat jääneet alle, ne olisivat murskaantuneet. Olen onneksi oppinut varovaiseksi. Heti kun Kuula A ohittaa minut kokonaan, säntään sen perään. Jylinä kovenee ja tiedän Kuula B:n olevan palaamassa pitkältä matkaltaan. Edessäni Moukari iskee kiveen oven edessa, mutten kavahda sitä. Juoksen Kuula B:n radalle ja siitä ovitasanteelle. Moukarin aiheuttama ilmavirta nostaa hiukseni pystyyn, mutta kun saavutan sen, se on jo kohonnut päätäni korkeammalle. Kuula B jylisee takaantani ja katoaa seinän sisään. Lentävät kiljuvat nenillään, mutten usko, että niihin sattuu. Ne ovat tarpeeksi älykkäitä lentämään luolaani siksi aikaa, että Kuula B pääsee ohi. Nekin elävät tavallaan sopusoinnussa vankilani kanssa, väistelevät sen iskuja kuten minä.

Alan veistää lautaa, enkä välitä Kuula A:n jyrinästä. Se on nyt takana päin, aivan kuin Tapit, jotka tällä hetkellä ovat Punaruskean peitossa. Punaruskea on outoa ainetta. Se sulattaa vain eläviä aineita, kuten minua ihmistä ja kenties lentäviä. Sain huomata asian sillon, kun heitin paitani Lampi 2:een. Se jäi kellumaan pinnalle. Siellä se on vieläkin.

Tätä ennen olin kuvitellut, että Punaruskea oli kaiken syövyttävää happoa, joka näin aiheutti Uponneen pylvään uppoamisen Uppoon. Kuulostaako hauskalta? Sitä se ei ole. Uponnut pylväs oli ainoa turvani ollessani vielä pinnalla ja sen tuhoutuminen vaikutti elämääni järisyttävästi.

No, Punaruskea ei ollutkaan vaaratonta, mutta onneksi osasin olla epäluuloinen. Se taisi pelastaa käteni. Vain etusormeni pää syöpyi - kiitos nopeiden refleksien - mutta se paloi luuhun asti. Revin housuistani kangassuikaleen siteeksi ennen kuin heitin nekin menemään. Nyt kipu sormessani on jo vaimennut, se on aivan toisarvoinen asia.

Moukari laskeutuu taas ja juoksen Kuula B:n radalle. Siinä ei ole nyt vaarallista, sillä se ei palaa vielä pitkään aikaan. Nyt palaan vuolemaan aikaa tuhlailematta.

Moukari kulkee uskomattoman läheltä ovea. Sen sain todeta samalla kertaa kun menetin veitseni kahvan. Jätin sen oveen paetessani Moukaria ensimmäisellä veistokerrallani. Enää en tee sellaisia erehdyksiä. Kaikki mitä teen perustuu rutiinille.

Työjakso kestää mielestäni kauan, sitten Kuula B ohittaa minut uudestaan ja tiedän, että on taas vaihteeksi aika levätä. Hyppään Moukarin tieltä ja odotan taas Kuula A:ta. Saattaisin ehkä ehtiä Lammen luo ja Tappien päälle jo nyt, mutten riskeeraa.

Huomaan vasta nyt vaaleansinisen, läpikuultavan nesteen, jota on kertynyt Lampeen. Se kelluu Punaruskean pinnalla ja koskettaa jalkapohjiani, muttei syövytä. Sillä on silti varmasti jokin tarkoitus. Kaikella täällä on tarkoitus.

Paitsi Kuula C:llä. En ole nähnyt sen tekevän mitään koko aikana, en edes silloin, kun istuin vielä Upenneella pylväällä. Se vain nököttää pylväänsä nokassa keskellä Lampi 2:ta. Yritin kerran kiivetä sen päälle, mutta se pyörähti pois altani. Lisäksi ainoa jalansija, jota kiivetessä voin käyttää, peittyy Punaruskeaan epäsäännöllisin väliajoin. Paikka ei siis ole turvallinen.

Tässä luolassa kaikki ovat tavallaan vähän jonkin peilikuvia, Tapit peittyvät Punaruskeaan aina 32:n Kuula A:n vierähdyksen välein, sen ilmiön puolivälissä on taas Aallon aika käydä ovitasanteen yli. Siksi sieltä lähdinkin. Kuula A:n ja Kuula B:n radat muodostavat ristin, joskin symmetrisen vain yhden linjan suhteen. Uponnut pylväs kannatteli minua alussa - onko siis C:n tehtävä nostaa minut ylös lopussa? Ei tämä niin loogista voi olla!

Löydänkin teoriasta useita aukkoja, ensinnäkin; C:n kohdalla ei katossa ole mitään aukkoa, ainoastaan teräviä stalaktiitteja (Uponneen pylvään yläpuolella on suljettu luukku, josta ilmeisesti tulin sisään, mutta sitä en voi enää saavuttaa, kun Pylväs makaa Punaruskean alla). Seuraavaksi; koska Uponnut pylväs laskeutui (ja laskeutuu kenties vieläkin) koko ajan, silloin C:n pylvään täytyisi teoriassa nousta ylöspäin, mitä se ei tee.

Kuluu useita vuoroja, rutiinihommaa, lauta hupenee, metsästän pari lentävää ja syön ne. Vaaleansininen kohoaa asteittain, mutta ei ole vieläkään osoittanut vihamielisyyttä. Se ei voi nostaa minua kattoluukulle, kuten mielessäni toivoin, sillä nesteen tiheys on pienempi kuin minun. Täytyy kai vain luottaa oveen.

Kuluu taas muutama vuoro. Nyt Vaaleansininen ulottuu jo lanteisiini. Se ei muodosta pisaroita. Uskon, että sen keuhkoihin vetäminen on yhtä vaarallista kuin jos hukkuisi veteen. Onnekseni lauta on nyt melkein katki. Kohta minun on mahdollista tunkea siitä käteni. Tämä vuoro kuluu ripeästi veistäen ja saan työn päätökseen muutaman Moukarin jälkeen. Pudotan terän vahingossa ulkopuolelle. TÄMÄN ON PARASTA OLLA OIKEA TIE. Syöksyn takaisin. Kolhin pääni Moukariin.

Pääsen taas oven luo. Polvistuessani Vaaleansininen yltää jo leukaani. Työnnän käteni aukosta ja kurotan ylös, mutta telki ei liiku. Työnnän käteni syvemmälle ja tunnen suurten naulojen kannat. OVI ON NAULATTU KIINNI!

Vedän käteni pois. Näen terän kimaltelevan Vaaleansinisen alla. Neste on valunut ulos. Terä on liian kaukana. Voin nähdä auringon säteiden leikin Vaaleansinisen pinnalla. Aurinko. Se on tuolla ulkona.

Kuulat jylisevät ja teen päätökseni. Toivoa ei nyt enää ole. Alkuperäinen valintani oli väärä. Voin enää kuolla, ja kuinka monta tapaa onkaan tehdä se!

Syöksyn radalle ja laskeudun Kuula B:n tielle. Vaaleansininen hukuttaa minut jossei se kohta tule. Mutta minun ei tarvitse odottaa varmaan sekuntiakaan kun jylinä kasvaa korviahuumaavaksi ja tunnen iskun vasemmassa kyljessäni. Käteni murskaantuu, kello pureutuu ihoon ylimääräisenä kidutuksena jota tuskin huomaan. Silti, vaikka Kuula B murskaakin kylkiluuni ja jyrää ylitseni, se ei lopultakaan paina niin paljon kuin oletin. Minä saan sen kohoamaan, hidastan sitä!

Kuulen kuinka Kuula B törmää Kuula A:han ja sinkoaa sen läpi oven. Valo kirkastuu. Niin myös sammunut mieleni. Minun ei tarvitsisi maata siinä henkitoreissani, Kuula C olisi tehnyt saman homman!