Ne tulevat metsästä

- Onks Jamie kotona? portaalla seisova poika kysyi.
Rachel tutkiskeli häntä katseellaan. Pojalla oli risat farkut ja hänen t-paitansa oli edestä tungettu housujen sisään, mutta roikkui takana housujen päällä. Kaiken maailman räkänokkia täällä ravasi. Tämän nimi taisi olla Bob.
- Joo moi Bob. Jamie ei oo nyt kotona, Rachel sanoi.
- Ei mun nimi ole Bob vaan Toddy, poika sanoi ja mulkoili häntä vihaisesti.
- Ihan sama, Rachel mutisi ja tarttui oveen työntääkseen sen kiinni.
- Missä se sitten on? räkänokka kysyi.
-Häh? Ai Jamie? Jossain ulkona. Metsässä varmaan.
Rachel sulki oven.
- Joo, no moi, Toddy mutisi suljetulle ovelle.
Rachel kuuli hänen etääntyvät askeleensa ja hymyili. Oli kivaa tehdä kiusaa Jamien kavereille. Tietenkaan hänen veljensa ei ollut metsässä. Jostain syystä pentu vihasi koko paikkaa. Rachel tiesi hyvin, etta Jamie oli nyt seuraavalla kadulla mummon luona ja toivoi luultavasti tälläkin hetkellä, että olisi jossain muualla. Mummo oli lähes sokea ja hänen henkensa haisi siltä kuin jokin olisi kuollut hänen suussaan. Epäonnekseen Jamie osasi lukea ja mummo pisti epäilematta hänet lukemaan päivan lehden ääneen. Rachel itse oli tarpeeksi vanha ymmärtääkseen kadota paikalta kun mummo soitti.
Puhelin soi ja Rachel hätkähti. Ketään muista ei ollut kotona. Entä jos se olikin mummo, ilmoittaisi, etta päästi Jamien lähtemaan kioskille ja tarvitsi nyt uutta lukijaa. Hän ei kuitenkaan voinut olla vastaamatta, koska Hiram oli sanonut soittavansa tänään.
Siellä ei ollut Hiram, eikä myoskään mummo, vaan Rachelin paras kaveri Janine.
- Kävin juuri ostamassa uusia meikkejä, tule katsomaan, Janine vaahtosi.
- Ei tässä taida olla parempaakaan tekemistä, Rachel mutisi. – Mä oon siella ihan hetkessa.
- Tiedätko muuten, että Randy pyysi eilen illalla Elizaa treffeille? Janine kysyi.
- Nortti-Randy? Mitä Eliza sanoi?
- Kyllä! Janine hihkaisi. - Se tässä onkin niin hauskaa. Kun Eliza teki bänät Rodneyn kanssa, kukaan ei enää halunnut tapailla sitä. Nyt se joutuu lähtemään ulos sen peikon kanssa!
Rachel pystyi kuulemaan, etta Janine hymyili puhuessaan. Tästä ei tulisikaan niin lyhyt puhelu.
He juttelivat vain vartin. Rachel haki sen jälkeen pyoränsä vajasta ja lähti polkemaan Janinen talolle päin. Janine asui Maple Roadilla, mikä oli puolen kilometrin päässä Rachelin kotikadusta. Pyorällä sinne pääsi nopeasti.

Janine oli ovella vastassa ja näytti aika hurjalta. Rachel ei kuitenkaan huomauttanut hänen ulkonäostään. Janinen puserossa oli jostain syystä sininen tahra (varmaankin luomiväriä), joka ihan loisti valkoista kangasta vasten. - Tule sisään nyt, Janine huudahti.
Rachel lukitsi pyoränsä huolellisesti, ennen kuin meni sisään.
- EasyMartissa oli joku erikoistarjous, että ne myy vähän kaikkea tosi halpaan hintaan, eika näissä edes näytä olevan mitään vikaa, Janine sanoi ja tyrkytti hänelle pientä muovirasiaa. – Katso vaikka!
Rachel otti rasian ja avasi sen. Se näytti sisältavän samaa luomiväriä kuin se mitä oli tarttunut Janinen puseroon.
- Saanks mä koittaa tätä? Rachel kysyi.
- Öö, sininen ei taida oikein olla sun väri, mutta mä ostin kanssa vihreetä. Tuu mun huoneeseen, niin voit testata sitä, Janine sanoi ja tarttui häntä kädestä.
He meikkasivat toisiaan seuraavan tunnin ajan ja lähtivät sitten yhdessä kioskille ostamaan jätskia. Janine kyllä valitti siitä, että jäätelossa on niin paljon kaloreita, mutta hotkaisi kaksipalloisen mansikka-suklaa pikarinsa hetkessä ja näytti vielä senkin jälkeen nälkäiseltä – ainakin Rachelin mielestä.
- Kauan sulla vielä menee? Janine marisi karsimattomasti.
- Ei kauan. Mä voin syodä tätä samalla kun me kävellään, Rachel sanoi.
- Se on hyvä, sillä taivas on sen näkoinen, että kohta sataa, Janine sanoi.
He lähtivat hitaasti kävelemään kohti Janinen kotia. Perillä Rachelilla oli vielä vähän jääteloa jäljellä. Puhelin soi heti kun he tulivat sisään. Janine ryntäsi vastaamaan.
- Se on sun mutsi, han sanoi Rachelille. – Kuulostaa aika hätääntyneeltä. Rachel tarttui luuriin. – No? hän kysyi välinpitämättomästi.
- Rachel, tiedätko missä Jamie on? äiti huusi.
- Mummolla. Ei sitä tarvitse noin hätäillä, Rachel rauhoitteli.
- Jamie ei ole siellä enää. Soitin äidilleni, mutta hän sanoi, että Jamie oli lähtenyt jo puoli tuntia sitten. Ja nyt poliisi soitti ja kysyi, onko meiltä kadonnut lasta, pienta poikaa. Koska metsästä on loytynyt RUUMIS! aiti alkoi itkeä. Rachel pudotti jätskinsä.
- E-eihän siitä voi tietää, onko se Jamien ruumis, vai…
- Ei, koska ruumiilla ei ollut paljon nahkaa jäljellä, äiti nyyhkytti. – Se on nyljetty.
-Yok, kuka voi olla niin sairas? Rachel yokkasi. – Mutt mä voin menna katsomaan jos tunnistaisin jäännokset.
- Poliisit sanoivat, että niin voisi tehdä. Jos hermot kestävät.
- OK, onko ruumis siellä metsässä minne Jamie ei koskaan tahtonut mennä?
- EI TAHDO vieläkään. Ei se välttämättä ole hän, äiti niiskutti. – Ruumis on jo siirretty poliisiasemalle.
- Mä menen sinne, mulla on pyorä, Rachel ilmoitti.
- Soita sitten. Kerro, ettei se ole hän…
Rachel sulki puhelimen hyvästeja sanomatta. Hän ei kestanyt kuunnella äidin itkua.
- Me mennään nyt poliisiasemalle. Metsästä on loytynyt joku ruumis ja se saattaa olla Jamien, Rachel sanoi Janinelle.
- Wow, Janine sanoi.
- Ruumis oli nyljetty, Rachel lisasi.
- Hyi! Joudutko sinä tunnistamaan sen? Mä en ainakaan tahtoisi nähdä sellaista, Janine yokkäili.
-Pitäähän meidän saada selville, onko se Jamie. Mennään!
Janine otti pyoränsä varastosta ja he ajoivat poliisiasemalle. Sinne oli neljä kilometriä ja he olivat ihan hiessä päästyään perille, sillä koko matka oli ajettu täysillä. Poliisien kanssa piti puhua todella pitkään, ennen kuin Rachelin annettiin nähdä ruumis. Sitä varten hänen täytyisi lähteä sairaalan ruumishuoneelle. Tytot nousivat poliisiautoon joka kuljetti heidät perille. Janinen täytyi jäädä sairaalassa aulaan odottamaan. Rachel lähti poliisin mukaan.
-Se on sitten todella järkyttavan näkoinen, poliisi varoitti. – Saat nähdä sen vain siksi, että se saattaa olla veljesi.
Joku sairaalan henkilokunnasta, patologi tai sitten pelkkä hoitaja, otti ruumiin pois kylmastä ja avasi pussin. Rachel meni katsomaan lähempää. Jo ennen kuin hän näki sen, hän haistoi mädän lemun. Se varoitti tulevasta näystä.
Ruumis katsoi häntä puhjenneilla silmillään. Se hymyili paljastunein hampain, sillä huulesta puuttui pala. Kasvoissa ei ollut paljon ihoa jäljellä. Silmäkuopissa, leuassa ja poskien sivussa oli kaikkein siisteintä. Muuten hän näki vain punaista lihaa. Kasvot olivat kamalat katsoa, Rachel vain tuijotti suu auki. Hän siirsi katseensa alemmas, ruumiin rintaan ja kaulaan. Kaulan sivussa oli kolme reikää, joista vuosi vieläkin vahan verta. Aivan kuin kolmihampainen vampyyri olisi ollut aterialla. Toinen puoli kaulasta oli nyljetty. Rinnasta puuttui vahemman ihoa, mutta mahan kohdalla oli yhtäkkiä hirveä kuoppa, joka paljasti sisäelimet. Rachel siirsi katsettaan alemmas, ohitti nopeasti pojan pienet sukupuolielimet ja siirsi katseensa ruumiin jalkoihin. Reisissä oli taas niita jälkiä, jotka näyttivät torahampaiden tekemiltä ja saarten iho oli poissa. Lihaa oli aivan kuin tongittu jollain ja luu näkyi monesta kohtaa.
- Haavoja näkyy myos toisella puolella, patologi/ hoitaja huomautti. – Haluaisitko, etta käännan ruumiin?
– Ei tarvitse, Rachel sanoi hiljaa. – Tää ei ole Jamie. Ruumistahan näkee selvästi, että se on pilaantunut jo pitkään. Näin Jamien aamulla.
- Tutkimukset ovat osoittaneet, etta tämä ruumis kuoli vain muutama tunti sitten, patologi/ hoitaja selitti. – Mädäntymisen tasoa ei ole vielä pystytty selittamaan. Olettaisi, että ruumistoukkiakin alkaisi ilmestyä vasta vuorokauden jälkeen.
Patologi osoitti ruumissa näkyvia reikiä.
- Haluaisitko nahda ruumiin vaatteet? Tai mitä niista oli jäljellä?
- Ym, OK, Rachel mutisi.

Vaatteet oli pistetty pussiin. Patologi /hoitaja otti ne esille ja antoi taas Rachelin katsoa niitä rauhassa. Vaatteista oli jäljella vain vähän verisia riepuja, mutta ne nähdessään Rachel helpottui. Nämä eivät olleet Jamien vaatteet. Keltaisen t-paidan jäänteet näyttivat kyllä tutuilta. No, maailmassa oli monta keltaista t-paitaa.
Mutta juuri tämä riepu näytti harvinaisen tutulta. Rachel katsoi myos toista kappaletta, farkkuja, joissa oli verisiä repeämiä. Kaikki oli niin tuttua.
- Nämä ei oo Jamien vaatteet, mutta ne näyttää kyllä tutuilta, hän sanoi.
Samalla hän muisti missä oli ne nähnyt.
- Tämä saattaa olla sen kaveri Toddy. Se käväisi meillä tänä aamuna.
- Tiedätko tämän Toddyn sukunimeä, tai puhelinnumeroa? poliisi kysyi.
- En, enhän mä aiemmin edes tiennyt, että se on Toddy. Luulin, että sen nimi on Bob, ennen kuin se sanoi.
- Olemme kyllä yrittäneet soittaa kaikkiin perheisiin, missa on suunnilleen tuon ruumiin kokoisia poikia, mutta kaikkialla ei vastattu, poliisi selitti.
- Voinko lähtea nyt? Rachel kysyi.
- Mennään vain, poliisi sanoi.
He menivät aulaan, missä Janine istui odottamassa.
- No? Janine kysyi. – Olikse Jamie?
- Ei ollut, Rachel vastasi.
Poliisi vei heidät takaisin asemalle, missä tytot ottivat pyoränsä ja lähtivät ajamaan kotiin. Heille oli kyllä tarjottu kyytiä, mutta he torjuivat sen. Kotona äiti oli ovella vastassa ja hän itki. Rachel pelästyi heti, että Jamielle oli kuitenkin sattunut jotain, mutta ilmenikin, että hän itki ilosta.
- Se ei ollut Jamie. Jamie tuli kotiin, äiti ilmoitti.
- Se saattaa olla hänen kaverinsa Toddy, Rachel sanoi.
- Täh? Jamie kysyi äidin selän takaa.
- Ma näin aikaisemmin Toddyn ja sillä oli samanlaiset vaatteet kuin mitä ruumiilta oli jaanyt, Rachel selitti. – Saanko mennä nyt vahan lepäämään?
Hän meni huoneeseensa yläkertaan ja heittäytyi sängylleen. Sitten hän alkoi itkea.
"Se oli minun vikani", hän ajatteli. "Minä lähetin Toddin sinne metsään."
Pahimman itkun keskellä äiti koputti ovelle ja tuli sisään heti sen jälkeen. Hän istui Rachelin sängyn laidalle ja silitteli tyton hiuksia.
- No, no… Pystyn kuvittelemaan kuinka traumaattista sen on täytynyt olla. Itke vain, se saa sinut tuntemaan olosi paremmaksi, äiti kuiskaili.
aidin lohduttelu sai Rachelin tuntemaan vielä enemmän syyllisyytta. Hän tiesi, että Todd olisi saattanut olla vielä hengissä, jos hän olisi kertonut tälle missä Jamie oli.
- Mene pois! hän huusi äidilleen. – Jätä minut rauhaan!
aiti vaikutti loukkaantuneelta, mutta suostui silti lahtemaan yhtään huutamatta. Rachel jäi taas rypemaan itsesäälissä. "Minä sain sen aikaan, minä olen murhaaja…"
Hän oli tappanut Toddyn.

Aamulla kaikki olivat tavallista hiljaisempia. Jamie ei kiljunut äitia laittamaan ruokaa, vaan haki itse murot kaapista. Rachel yritti syodä omenan, mutta se alkoi maistua mullalta ja madoilta hänen suussaan. Hän sylki omenamosson tiskialtaaseen ja huuhteli sen alas. Hänen kädessaan oleva lähes kokonainen omena näytti ihan tuoreelta, mutta hän heitti senkin roskikseen. Hän ei pystyisi syomään mitään.
Jamien ruokahalussa ei näyttänyt kaikesta huolimatta olevan mitään vikaa. Alun hitauden jälkeen han kiihdytti tahtia ja oli pian tyhjentänyt lautasensa. aiti pääsisi pian varoittelemaan poikaansa liikakiloista. Ja kaikki olisi niin kuin ennenkin.
Paitsi että Jamiella oli nyt yksi kaveri vähemmän.
- Ma näin muuten tosi outoa unta (-maiskis-) viime yonä (-taas lusikallinen muroja suuhun-). Sa olit siinä (-horppäys ananasmehua-) ja sun otsalla oli valkoinen toukka.
Ruumistoukka. Oliko Jamie nähnyt Rachelin kuoleman enteen?
"Sulle on ihan oikein jos sä kuolet", mielen sivuääni huomautti. "Sä aiheutit Toddin kuoleman."
Rachelia puistatti, mutta hän tiesi sen puhuvan totta. Vaikka hän itseasiassa neuvoi itseään, se oli silti totta. Silmä silmästä…
- Mä taidan lahteä kävelylle, hän ilmoitti.
Jamie vilkaisi häntä, muttei sanonut mitään, ehkä siksi että hänellä oli suu täynnä muroja.
Rachel oli jo pukeutunut, hänen täytyi vain pistää kengät jalkaan ja farkkutakki paalle. Oli kylmempää kuin eilen.

Hän ei tiennyt tarkasti missä Todd oli kuollut, mutta metsä ei ollut kovin laaja. Poliisin keltainen eristysnauha loisti pitkän matkan päähän. Se kielsi astumasta alueelle. Ne varmaan etsivät vielä jotain todisteita tappajasta.
Rachel tunsi jonkun tuijottavan häntä. Aivan kuin joku olisi porannut niskaa. Mutta kun hän kääntyi, ketään ei näkynyt. "Ei se varmaan mitään ole", hän yritti uskotella itselleen, muttei ollut tarpeeksi vakuuttava. "Parasta lähtea." Hän lähti kävelemaan poispäin keltaisesta nauhasta, muttei mennyt vielä kotiin. Jokin veti häntä puoleensa. Oliko se tappaja? Oliko tappaja yliluonnollinen? Ei mikään tästä maailmasta voinut olla niin raaka. (-Kyllä voi, kauhuteoista saattaa lukea lehdesta joka päivä.-)
- Hiljaa, Rachel sanoi itselleen.
Kaikki oli hiljaista.
Hän kuuli jotain, jokin ritisi hiljaa. Se tuntui tulevan edestä päin, vasemmalta, pensaan takaa.
Takaa.
- Rachel.
Joku tarttui häntä olkapäästä. Rachel kiljaisi.
- Hei, minä se vain olen, Janine sanoi.
Rachel katsoi ystaväänsä. Tämä todella oli siinä.
- Että pelästyin, hän mutisi.
- Mitä sa teet täällä? Janine kysyi.
- No mita luulet?
- Etsit jälkiä murhaajasta?
- Jep.
- Oletko loytänyt mitään?
- En.
- En minäkään.
Taas tuntui siltä, että joku katseli. Rachel katseli ympärilleen, tuijotti kantoja ja puiden latvoja. Mitään maisemasta poikkeavaa ei näkynyt. Tunne jatkui.
- Tunnetko sinäkin sen? hän kysyi Janinelta.
- En tiedä, mutta tämä metsä on tosi karmiva.
Kumpaakin puistatti.
- Lähdetään pois, Rachel sanoi.
- Lähdetään vaan.

Rachel ei vain voinut pysyä poissa metsästä. Iltapäivällä hän palasi, kulki samoja polkuja muttei loytänyt mitään. Taas kuului pientä ritinää. Kuin hyvin pienet risut olisivat murtuilleet. Oliko joku tulossa? Ritinän saattoi hyvällä tahdolla käsittaa askeleiksi.
Aivan kuin joku tuijottaisi. Aivan niin kuin aamullakin.
Jokin veti Rachelia pensaan taakse. Han ei voinut vastustaa sitä tunnetta. Kihinä koveni kun hän tyonsi syrjään pensaan varvut. Mehiläisiako?
Ei, toukkia. Niitä oli satoja, tuhansia. Ne kihisivat lahonneen kannon kimpussa kuin muurahaiset. Tuhansia valkoisia silmättomiä toukkia. Ja ne kaikki tuijottivat häntä, kuitenkaan pysähtymättä. Keskella kantoa näytti olevan ihmisen käden hahmo. Mutta eihän Toddilta ollut puuttunut kättä. Vai oliko?
Rachelin kurkussa nyki. Hän ei pystynyt kiljumaan, jostain syystä se ei tuntunut aiheelliselta. Toukat odottivat häntä. Tule tänne, kohtaa kohtalosi, ne tuntuivat sanovan. Kiitos lahjasta, mutta meidän on taas nälkä.
Rachelin kasvot nykivat, oksetti. Han ei yrittanyt pitää sitä sisällään vaan antoi ylen. Valkoiset toukat peittyivat vihreään limaan. Sappineste korvensi kurkussa.
Rachel juoksi. Jostakin han sai voimaa siihen. Toukkien hätääntynyt sirinä katosi murtuvien oksien ratinaan kun hän juoksi kohti kotia, läpi pensaiden, yli kantojen. Ja kompastui.
Jalkaan sattui. Se saattoi jopa olla nyrjähtänyt. Kaatumisen aiheuttaja, maasta tyontyvä juuri, oli katkennut hänen painostaan. Niin kovaa han oli juossut. Rachel nousi istumaan ja tunnusteli nilkkaansa. Siihen sattui, mutta ei paljon. Hän pystyisi luultavasti kavelemaan.
Hän nousi hitaasti pystyyn ja kokeili, jaksoiko loukkaantunut jalka kantaa hänen painonsa. Kipu oli siedettavissa. Kotiin ei ollut pitka matka. Han alkoi ontua eteenpain. Hyppy, hyppy, ota puusta tukea, juuri noin, varo sita kantoa… Leukaan sattui. Han oli lyonyt kasvonsa maahan, mutta silloin siihen ei ollut kiinnittanyt huomiota. Jalan kipu oli ollut kaikki.
Polun vieressä lojui tukevan näkoinen oksa. Siitä saisi kävelykepin. Reitiltä täytyisi poiketa vain pari metriä.
Oksat ratisivat. Kuului juoksuaskeleita. Puiden keskelta ilmestyi mies joka huusi. Rachel pudotti karahkan. Miksi mies huusi?
Mies kaatui maahan yhä karjuen. Hanen valkoinen t-paitansa oli selästä ihan punainen. Se oli verta. Mustissa verkkareissakin oli verta. Mies kiemurteli tuskissaan ja kiljui.
Rachelin katsellessa metsästä tuli valkoinen käärme, ei, se olikin vana toukkia jotka lähestyivät miestä. Ne kulkivat sisään housujen lahkeista ja paidan hihoista, tarrasivat kiinni selkänahkaan. Mies yritti suojella itseään puristamalla ruumiinsa keräksi, mutta toukat olivat jo päässeet turvapiirin sisäpuolelle. Mies ojentautui suoraksi karjuen, valkoisen pilven läpäistessä keskivartalon. Toukkia oli kaikkialla, ne kaivautuivat hänen silmiinsä, korviinsa, nenäänsä, suuhunsa… Mies ei enää huutanut.
Metsästä tuli valo. Se liikkui hitaasti kohti miestä. Siinä oli selvää varmuutta. Kun valo laskeutui miehen päälle, hioi lihaa irti luista ja sotki sitä puuroksi, Rachel tajusi ettei pystyisi katsomaan sitä enää kauempaa. Yhtäkkiä hän muisti taas miten juostaan ja hän käänsi selkänsä karmealle näylle. Ja juoksi.
Rachel juoksi ulos metsästä ja jatkoi juoksuaan pitkin katua, vaikka nilkkaa kouraisi joka askeleella. Vatsaa alkoi pistellä, mutta hän vain juoksi. Tällä kertaa hän ei kaatunut, vaan juoksi suoraan kotiin ja rimputti ovikelloa pitkään. Rachel saattoi kuulla kellon äänen kaikuvan sisällä talossa. Tyhjässa talossa? Eiko kukaan muu kuullut sitä?
Juokseminen oli uuvuttanut hänet täysin. Hänen täytyi nojata seinään pysyäkseen pystyssä. Oli niin vaikea saada happea, etta äkilliset liikkeet saivat aikaan mustia varjoja näkokentässä. Miksei kukaan tullut avaamaan?
Rachel painoi toistamiseen ovikelloa ja jäi kuuntelemaan äänen kaikua. Hän painoi korvansa vasten ovea. Aivan kuin sisältä olisi kuulunut askeleita. Hän ei voinut olla varma siita, sydän hakkasi niin lujasti ja hengitys suhisi…
Askeleet kovenivat. Rachel vetäytyi vähän kauemmas ovelta ettei se olisi iskenyt häntä.
- Näin toisen ruumiin… Metsässä…, hän selitti äidilleen kun tämä avasi oven. äiti kalpeni.
- Kuka se oli? hän kysyi.
- En… en tuntenut… ja se oli vielä elossa… tai siis se… ne madot soivät hanet elavalta… ja se valo…
- Rauhoitu nyt vähän, äiti sanoi aivan kalpeana.
Rachel sai hiukan tasattua hengitystään ja tuli sisään. Nilkkaa kivisti vielä enemmän.
- Näin niitä toukkia jo ennen sitä ruumista, ne olivat yhdessä kannossa.
- Sinusta vuotaa verta, äiti sanoi, eikä näyttänyt kuulevan mitä Rachel sanoi. – Purivatko ne toukat sinuakin?
- Ei, minä kaaduin, kun juoksin niitä pakoon. Nilkka on varmaan nyrjahtanyt. - Näit siis todella niitä toukkia? Ja kuolleen miehen?
Rachelin täytyi vetää henkeä ja hän vain nyokkäsi.
- Täytyy soittaa poliisille, äiti mutisi.
Rachel meni vessaan ja kaivoi kaapista laastaria. Kasvojen haava oli lakannut vuotamasta, mutta hän pisti siihen silti laastarin. Sitten han kinkkasi takaisin eteiseen, missa äiti puhui jo poliisille.
- Niinko? hän kysyi juuri sillä hetkellä.
Toisessa päässä vastattiin, mutta Rachel kuuli vain vaimeaa pulinaa.
- Kuka se mies oli?
Rachel astui lahemmas ja pystyi vaivoin kuulemaan vastauksen:
- Ei se ollut mies vaan nuori tytto, Janine Adams. Jos olette loytäneet jonkun miehen ruumiin, sen täytyy olla kokonaan eri tapaus.
aiti laski luurin alas korvaltaan ja kääntyi Rachelin puoleen.
- Rachel, sinun ystäväsi on…
Tytto ei kestänyt kuulla sitä. Hän ryntäsi huoneeseensa kompuroiden portaissa. Taas yksi oli kuollut, se oli hänen vikansa!
aiti pysyi poissa huoneesta ja antoi Rachelin itkeskella monta tuntia. Lopulta tytto tuli itse alas, silmät punaisena ja kurkku nyyhkytyksestä kipeana.
- Siellä oli kaksi ruumista, äiti selitti. - Niissa oli vähän toukkia. Joku mies loysi toukkapesäkkeen metsästä ja tuhosi sen, joten tälle ei varmaankaan loydetä selvitystä.
Rachel ei sanonut mitään, hän vain joi kupillisen mehua ja toivoi sen pysyvän sisällä. Päätä oli alkanut särkeä, mutta nilkka tuntui paremmalta.
- Kyllä me tästä selviämme, äiti lohdutti ja halasi Rachelia.
Rachel itse ei ollut siita niin varma.

Seuraavana päivänä tapauksesta oli juttua paikallisessa lehdessä. Sanottiin, etta toukat olivat mutaation tulos. Paljon muuta siinä ei sitten selitettykään. Sanottiin vain, etta uhreja oli ollut kolme. Ja että sivullinen oli polttanut toukkapesän ja ruumiissa olleet toukat olivat kadonneet. Tämän jutun alla oli puolen sivun mittainen selitys siitä miten normaalit toukat toimivat, että ne eivät syoneet kuin kuolleita, liikkuivat yleensä maan alla ja blaa blaa blaa… Rachel ei jaksanut lukea sita.

Hän meni aikaisin nukkumaan, muttei saanut unta. Jokin kaivoi hänen mieltään. (Aivan kuin toukka.) "Entä se valo?!" sivuääni kirkui. "Entäs valo, entäs valo!" Ole jo hiljaa, Rachel ajatteli. Se oli vain mielikuvitukseni tuotos.

Kaukana metsässä, pensaan alla, loisti valopallo. Se oli paljon pienempi kuin Rachelin näkemä, aivan kuin se olisi piileskellyt. Kun kyläjuoppo kulki ohi kassi kourassa, se vetäytyi syvemmälle pensaaseen. Mutta kun ukko oli tunnin päästa nukahtanut, tapahtui jotain. Valopallo alkoi kasvaa. Siitä lähti valkoinen, moyrivä vana. Pienet, silmättömät ruumistoukat sirisivät. Niiden ääntelystä saattoi oikeastaan erottaa sanoja, jos oikein tarkasti kuunteli. Aivan kuin ne olisivat sanoneet:
- Meillä on nälkä. Nälkä. Nälkä. Znalkä. Szalska. Sznilsza. Sznirsznark…