Tähän juttuun sain idean painajaisesta, jonka näin. Tuntui siltä, että olin nähnyt sen aiemminkin. Nyt on jo aika saada se pois päästäni.
Herättyäni muistin, ettei unessa ollut ollut mitään erityisen pelottavaa, se oli vain yleispelottava. Sellaisia painajaiset usein ovat. Muistin unen todella selvästi ja muistan vieläkin. Nyt ihmettelen asiaa, joka unessa ei tullut mieleenkään: Miksi pelon kohde muuttui? Ei, en voi selittää enempää nyt, sillä se paljastaisi koko jutun juonen.
No mutta nauttikaa tarinasta. *Hymyilen vinosti ja alan tointua unen aiheuttamasta järkytyksestä.*
KuoletarKohtalo2

Palaa Tarinat-sivulle
Palaa pääsivulle.

Kaarnalaiset

I

Suvi oli tulossa kotiin koulusta. Hän käveli normaalia nopeammin, sillä taivas näytti epäilyttävän harmaalta. Äiti alkaisi taas nipottaa nuhasta, jos hän vähänkin kastuisi. Äitipuoli. Suvi muistutti itseään siitä, ettei Marja ollut hänen oikea äitinsä, eikä Ragnar hänen oikea isänsä. Kovasti he kyllä yrittivät.

Hän oli tullut Lahtisen perheeseen 12-vuotiaana, nyt hän oli 15. Hän oli kyllä viihtynyt ihan hyvin nuo kolme vuotta, mutta vanhempien typeryys ärsytti. Aina heidän täytyi hössöttää pikkuasioista! Suvi irvisti ajatellessaan kohtaamiaan saarnoja. Samalla hän sattui katsomaan vasemmalle ja näki jotain mustaa sielllä hyppimässä. Hän ei oiken nähnyt kunnolla, täytyi mennä lähemmäs.

Metsoja. Tuli mieleen Taistelevat metsot, mutta nuo eivät kyllä taistelleet. Siinä oli kai vanhempi metso ja nuorempi metso. Eikä niistä nähnyt, mitä ne tekivät. Seisoivat vain katsomassa toisiaan.

Suvi vilkaisi taas taivaalle. Synkkiä pilviä kerääntyi koko ajan vain enemmän. Parasta kai lähteä, hän ajatteli. Hän karkoitti mielestään metsot (jotka olivat nyt kadonneet) ja jatkoi kävelemistä. Oja, jossa metsot olivat kököttäneet, katosi pian kuusien taakse. Jostain syystä hän ei saanut niitä mielestään. Nuo suuret linnut painuivat kuvina hänen mieleensä ja pysyivät siellä itsepäisesti. Kuva tuntui painostavalta. Noh, olo saattoi johtua ukkosesta.

Kotiin ei ollut enää kovin pitkä matka, ei tuntunut olevan syytä kiirehtiä enää. Suvi alkoi maleksia normaalia vauhtiaan. Kohta hän joutui kuitenkin taas nopeuttamaan vesipisaran pudotessa hänen nenälleen. Pian alkaisi sataa kaatamalla.

Sade ja juokseminen pyyhkivät lopulta linnut hänen ajatuksistaan. Kotiovella hän ei tietenkään löytänyt avainta ja kastui vielä lisää katolta ryöppyävän veden ansiosta. Marja tajusi lopulta tulla avaamaan.
- Olisit vain soittanut ovikelloa, äitipuoli huomautti.
Suvi työntyi hänen ohitseen sisään ja riisui märän takkinsa. Marja otti sen ja ripusti hänen puolestaan naulakkoon.
- Sähän olet märkä kuin uitettu koira, hän kommentoi.
Suvia ei paljon naurattanut. Hän vilkaisi itseään peilistä ja huomasi näyttävänsä todella siltä. Rastat roikkuivat todella surkean näköisinä ja silmämeikit harrastivat koskenlaskua poskilla.
- Onko jokin vialla? äiti...puoli kysyi.
- No ei ole, Suvi totesi ja meni kylppäriin. Vanhempien mielestä hänen puhumattomuutensa oli aina merkki jostain ongelmasta. Haistakoon paskat, hän ajatteli ja pesi meikit pois.

II

Kun Suvi seuraavana päivänä kulki koulusta kotiin, hän alkoi automaattisesti tiirailla ojaan tullessaan kuusikon lähelle. Metsoja ei näkynyt. Siellä oli pelkkä revitty jätesäkki. Mieleen pyrki pakostakin ajatus, että linnut olivat eilen olleet näköharhaa, pelkkiä lentäviä roskia.

Suvi rypisti otsaansa. Oliko mahdollista erehtyä luulemaan jätesäkkiä metsoksi? Terveydenhoitaja oli viimevuonna vihjaissut jotain sellaista, että hänen täytyisi hankkia silmälasit. No ei varmana, ne näyttivät kaikki ihan kamalilta. Hän tuhahti ajatukselle itsestään rillirouskuna.

Suvi katsoi vänkyräisiä puita, joita kasvoi ojan ja tien välissä. Mitäköhän ne olivat? Ragnar oli opettanut, että mikä tahansa puu, jota ei tuntenut oli aika varmasti paju. Hyvä sääntö. Suvi hymyili muistaessaan asian. Ei mikään ihme, että hän oli saanut tasaisen seiskan bilsasta koko yläasteen ajan. Tuskin se paranisi tänäkään vuonna. Hän katsoi puuta ja ihmetteli mikä siinä oli niin erikoista. Ja pysähtyi.

Puu katseli häntä. Suvi tarkensi katseensa sen muotoon ja hän tajusi sen olevan kaarnan peittämä ihminen. Tai ainakin se oli ihmisen muotoinen. Sen punaisena hohtavat silmät tuntuivat viestivän jostain paljon pahemmasta.

Takaapäin kuului rasahdus. Suvi ravistautui irti unenomaisesta tilasta, jonka kaarnaolennon katsominen oli aiheuttanut ja kääntyi. Tien toiselta puolelta häntä katseli kolme samanlasta olentoa. Ne olivat saartaneet hänet. Aivan kuin raptorit tekivät Jurasic Parkissa. Yksi tuijotti edestä sillä aikaa kun muut hyökkäsivät sivulta. Mikseivät nämä jo hyökänneet?

Olennot jatkoivat hänen katselemistaan. Suvi pyörähti taas ympäri ja näki ensimmäisen olennon liikkuneen vähän eteenpäin. Hän tunsi olevansa loukussa.
- Mitä tölläätte? hän huusi kaarnasille. - Aiotteko hyökätä vai mitä? No tuletteko, mitä odotatte?
Olennot vain tuijottivat. Takana oleva päästi rahisevalta huokaukselta kuulostavan äänen.
- Ymmärrättekö mitään mitä sanon? Oletteko vähän tyhmiä?
Vieläkin vain punaisten silmien hohde.
- No älkää sitten tehkö mitään.
Suvi kääntyi tielle päin ja lähti kävelemään. Hän pystyi tuntemaan olentojen katseen selässään. Pelko ei hetkeksikään hellittänyt hänestä. Kuullessaan rasahduksen hänen täytyi heti kääntyä katsomaan taakseen. Yksi olennoista oli liikkunut. Se ojensi kättään Suvia kohti, muttei liikkunut enää siitä. Niinpä tyttö kääntyi taas ja jatkoi matkaansa.

Risteyksessä hän joutui taas pysähtymään, kun päiväkotilaisia kuljettava koulutaksi ajoi ohi. Suvi katsoi taas kerran taakseen. Puuolennot olivat nyt siirtyneet tielle, vaikka pitivät yhä kiinni oksista. Näin pitkän matkan päästä niiden laihat ruumiit näyttivät melkeinpä pelkiltä oksanvänkyröiltä, mutta Suvia ne eivät hämänneet. Mikään oksa ei kasvanut noin nopeasti. Ne seurasivat häntä.

Auto oli jo mennyt. Suvi hölkkäsi autotien yli ja kääntyi vielä kerran katsomaan. Nyt puuolennot olivat lähteneet kokonaan liikekannalle. Hän näki niiden liikkuneen selvästi ainakin viisi metriä. Mutta taaskin ne olivat pysähtyneet ennen kuin hän kääntyi. Nehän leikkivät peiliä! Kiinnijäämisestä vain ei Suville koituisikaan pelkkä paikanmenetys vaan...
- Mitä hitto te tahdotte?
Hänen huutoonsa ei vastattu. Jälleen hän kulki vähän matkaa, vaikka tiesi että ne seuraisivat jokatapauksessa ja pysähtyisivät kun hänkin pysähtyisi. Hullu peli loppuisi vasta kun hän pääsisi kotiinsa. Tai sitä ennen, jos ne saisivat hänet kiinni, mutta se oli epätodennäköistä niiden vauhdin kannalta.

Suvi alkoi hölkätä. Muistaessaan takkinsa taskussa olevan peilin hän kaivoi sen esiin ja piteli sitä edessään kuitenkaan pysähtymättä. Siitä hän pystyi näkemään olennot, eikä näky ollut lainkaan mieltäylentävä. Ne olivat jo saavuttaneet ristetyksen ja joukkoon oli liittynyt uusia. Nyt siellä kasvoi ihan puistikko. Ne olivat taas jähmettyneet paikoilleen, aivan kuin olisivat tienneet hänen katselevan.

Hän oli jo laskemaisillaan peilin alas, kun näki jonkin välähtävän. Se ei ollut auringonsäde, aurinko oli pysynyt itsepäisesti pilvien takana koko päivän. Olentojen täytyi siis olla syyllisiä.

Suvin silmien edessä näky toistui. Nyt hän havaitsi sen selvästi: Yksi olennoista teleporttasi itsensä parin metrin päähän eteenpäin. Hetken kuluttua toiset seurasivat perässä. Jos ne pystyivät liikkumaan noin, mikseivät ne siirtyneet suoraan hänen taakseen?

Suvi epäili tietävänsä vastauksen: Ne pitivät metsästyksestä. Vaikka hän kuinka juoksisi, ne pysyisivät ikuisesti hänen kannoillaan. Täytyisi siis vain luovuttaa ja antaa niiden... Ei, mitä ne edes tekisivät? Hän ei todellakaan halunnut tietää sitä.

Olentojen jatkaessa vaivatonta etenemistään Suvi lopetti niiden tarkkailun ja pisti peilin taskuunsa. Hän ei varmana luovuttaisi! Hänen vauhtinsa oli vähän hidastunut, mutta nyt hän juoksi taas, kovemmin kuin koskaan. Pian hän saavutti toisen risteyksen ja juoksi viistoon tien yli jääden melkein auton alle. Vihainen kuljettaja karjui hänen peräänsä, mutta hän ei kuunnellut.

Keskellä Koritietä hän alkoi yhtäkkiä kuulla olentojen äänet päässään. Hän tiesi juuri niiden puhuvan, vaikkei mitään vihjettä tullutkaan. ("Kaarnamies #1 sanoo.") Äänet risteilivät hänen päässään ja saivat hänet hetkeksi epäilemään mielenterveyttään.
- Jäkälää! yksi viesti kiivaasti.
- Siirtykää nopeammin, täysin erillinen mieli lähetti.
- Ottakaa se kiinni! yksi kiirehti.
- Tule! useampi huusi muille.
- Olkaa varovaisia, vanhempi ääni varoitti.

Suvi pudisti päätään ja pysähtyi tien keskiviivalle. Miksi ne antoivat hänen kuulla viestinsä? Ei siinä ollut mitään ideaa. Paitsi jos lähetykset olivat aivan päättömiä ja siksi tarpeettomia salattavaksi. Se ensimmäinen ainakin oli ollut merkityksetön. Jäkälää?

Kotitielle johtava kallioinen oikopolku näkyi parin metrin päässä edessäpäin. Ja sen sivulla kasvoi edellämainittua, suurina harmaina mättäinä. Miksi jäkälä kiinnosti olentoja? Suvi kohautti olkiaan, vilkaisi taakseen, missä väijyi lauma jähmettyneitä puuotuksia, ja juoksi tien yli.

- Jäkälää varokaa!
- Pysähdy!
- Jatkakaa vielä!
- Pysähtykää!
- Sitten myöhemmin...
Suvi nousi polkua pienen mäen harjalle ja pysähtyi sitten katsomaan taakseen. Tien toisella puolella seisoivat kaarnaihmiset, jahdista luopuneina. Osa niistä oli ehtinyt jo lähteä. Hän vilkutti niille hetken mielijohteesta ja näytti pitkää nenää. Sitten hän kääntyi ja lähti rauhallisesti kävelemään polkua pitkin. Oli ilmeistä, että jäkälä esti jotenkin olentoja siirtymästä sinne.
- Hitto!
Inhimillinen nuoren pettymyksen ilmaisu. Suvi hymyili puupojan mietteelle, muttei enää kääntynyt. Hän oli voittanut ne! Saisivat mennä metsästämään jotain muuta.

Aurinko alkoi jo paistaa pilvien lomasta.

III

- Herätys! äiti sanoi iloisesti.
Suvi vääntäytyi pystyyn. Hän hieroi silmiään ja keskitti katseensa äi... Marjan takana näkyvään kelloon. Puoli kahdeksan.

Puoli kahdeksan.

- Hitto! hän huudahti ja pelästytti äitipuolensa.
- Niin juuri, Marja sanoi hymyillen. - Mitäs et laittanut kelloa soimaan. Ylös nyt!
Varmistettuaan, että Suvi oli todella hereillä, Marja lähti keittiöön jatkamaan aamupalaansa.

Suvi heitti peiton syrjään ja astui lattialle. Vaatteet olivat valmiina tuolin päällä. Hän veti yömekon päänsä yli ja pukeutui nopeasti. Sitten keittiöön ja jotain suuhun, muuten Marja olisi taatusti räpättänyt. Niin Suvi ryyppäsi puoli kupillista haaleaa teetä, jonka Marja oli aiemmin hänelle keittänyt, ja pari suolakeksiä kaapista sai toimia lisänä.

Hän ryntäsi eteiseen, pisti kengät jalkaan ja takin päälleen. Reppu löytyi yllättäen tuolin alta. Sen etsiminen vei muutaman kallisarvoisen minuutin. Kolmea kilometriä ei todellakaan kävelty ihan parissa minuutissa. Taas kerran opettaja saisi valittaa hänelle koko luokan edessä. Sitten Suvi muisti vielä, että ensimmäisellä tunnilla on biologian koe. Okei, kaikki puut ovat pajuja... Paitsi kaarnamiehet.

Hän juoksi ulos ovesta ja portaat alas. Sitten hän pysähtyi. Noin huonot silmät hänellä ei sentään voinut olla. Keskellä naapurin ruusupensasta kasvoi paju... tai mikä se sitten olikaan. Varustettuna punaisilla silmillä. Hän ei tiennyt, miten ne olivat päässeet tänne, mutta ne vain olivat.

Hän kääntyi ja näki metsikössä lisää punasilmiä. Samassa ovi aukesi ja Marja pisti päänsä ulos.
- Unohditko jotain?
- En minä menekään kouluun, Suvi sanoi yrittäen pitää äänensä tasaisena.
- No miksi et?
- Puut vaanivat minua! Suvi huusi ja osoitti metsään. - Niillä on punaiset silmät, etkö näe?
Marja astui ulos talosta yöpuvussaan. Hänkin katsoi metsään.
- Ei siellä ole kuin tavallisia mäntyjä. Taidat tarvita silmälasit. Suvi... et kai vaan käytä mitään huumeita?
- No en, Suvi puuskahti. - Etkö todella näe muuta kuin mäntyjä? Edes pajua?
- En. Missä sinä pajun näet? Ai, se pajujuttu! Et kai nyt sentään luule tuota koivua pajuksi? äitipuoli nauroi.

Suvi suutahti. Hän juoksi metsikköön ja kosketti yhtä puuolennoista. Ne eivät voisi liikkua niin kauan kuin hän katseli, joten hän oli turvassa. Kaarna tuntui yllättävän lämpimältä päivän koleuteen verrattuna.
- Minä kosketan yhtä niistä nyt, hän huusi Marjalle. - Etkö näe sitä?
- Kultaseni, sinä olet kaukana puista, äitipuoli huusi.

Suvi aikoi vastata, kun tunsi kosketuksen selässään. Siitä levisi outo puutumuksen tunne, joka levisi ympäri kehoa. Hän kääntyi ympäri ja katsoi suoraan silmiin yhtä kaarnaolioista. Se oli tietysti jähmettynyt, mutta punaiset silmät eivät sammuttaneet loistoaan. Ruusupensaassa ei seissyt enää ketään.

Suvi tajusi virheensä hetken liian myöhään. Hän oli kääntänyt selkänsä suuremmalle pahalle. Yhä uudet puusormet painautuivat hänen selkäänsä vasten ja levittivät puutumusta. Se levisi myös ruumiin etupuolelle. Hän katsoi itseään ja tajusi kauhukseen olevansa muuttuvansa niiden kaltaiseksi.

Hänen vaatteensa katosivat ja hetken aikaa hän seisoi täysin alastomana, mutta muodonmuutoksen jatkuessa se ei enää häirinnyt häntä. Hänen ihonsa muuttui pian rosoiseksi kaarnaksi ja liha kutistui jättäen hänet muodottomaksi luurangoksi. Hän kuuli äitinsä kirkaisun ja sitten hänen mielensä täyttivät puutovereiden viestit.
- Moi, hänen edessään seisova sanoi.
- Tervetuloa joukkoon.
- Olet nyt yksi meistä.

Suvi harppoi ruusupensaassa seisoneen ohi - huomaten samalla, että hänen kaarnansa oli yhtä joustavaa kuin entinen iho - ja tajusi yhtäkkiä siirtyneensä tielle kesken askeleen. Hän näki pelästyneen ilmeen kuolevan äitipuolensa kasvoilta, sitten nainen rypisti otsaansa ja nouti lehden postilaatikosta.

Suvi otti askeleen kohti kotiovea ja siirtyi Marjan tielle kahdella teleporttauksella.
- Huhuu! Etkö näe minua?
Äiti väisti kyllä häntä, muttei muuten kiinnittänyt mitään huomiota ottotyttäreensä. Suvin katsellessa järkyttyneenä Marja meni sisään ja sulki oven perässään.

IV

- Miksei hän näe minua? Suvi huusi muille kaarnalaisille ja siirtyi heidän luokseen.
- Vain ne jotka eivät muuten näe, näkevät meidät, yksi lähetti.
- Hän ei enää muista sinua, kukaan ei muista.
- Mekin olemme unohdettuja.

- Katsokaa Mikkoa!
Suvi katsoi oikeaan suuntaan ja näki yhden kaarnalaisista alkavan hohtaa kirkasta valoa. Valon keskellä hän palautui alkuperäiseen hahmoonsa, parikymppiseksi mieheksi. Hän oli ihan alasti! Mutta kauan Suvi ei ehtinyt katsella, kun mies jo haihtui ilmaan.
- Minne hän meni? Siirsikö hän itsensä jonnekin? Suvi kysyi.
- No tavallaan, hänelle vastattiin. Jotenkin hän tiesi puhujan nimen olevan Unto. Hän tiesi kaikkien nimet!
- Juuri tuon takia me metsästämme, useampi kaarnalainen viesti, - saadaksemme vapautuksen.
- Me olemme vanhenemattomia.
- Tarkoitatteko, että elämme ikuisesti? Suvi ihmetteli.
- Ilman vapautusta kyllä.
- Kaikki haluavat lopulta vapautuksen.
- Ei ole herkkua kaarnalaisen elämä.
Suvi vilkaisi kehoaan ja totesi mielessään, ettei todellakaan tahtonut sellaista elämää, kuolemattomana tai ei. Hän ymmärsi kuitenkin, että ainoa tie vapautukseen oli jahti. Se tarkoitti työtä. Hän tuli siitä surulliseksi, mutta tajusi, ettei voinut edes itkeä.
- Älä sure, me opetamme sinua, Olavi sanoi.
Suvi ymmärsi myös, ettei omistanut enää ajatuksiaankaan.

V

Sokea mies puistossa päästi yhtäkkiä irti taluttajansa kädestä.
- Mitä nyt? opas kysyi.
Sokea repäisi mustat lasit päästään ja nosti kätensä silmien eteen. Silmät katsoivat niiden läpi kaukaisuuteen.
Mies pyörähti ympäri ja pudotti lasinsa. Ne murskaantuivat hänen kenkänsä alla.

- Ne lähestyvät joka suunnalta! hän huudahti.

Puun näköisiä ihmisiä, kuulostaako tutulta? Yhdessä Salaisten kansioiden jaksossa nähtiin ihmiskameleontteja, jotka pystyivät sulautumaan maastoon. Siitä minä puhuin. Unessani näin ne metsot ja ukkosen paine oli hyvin elävä. Sitten tulivat puumiehet ja jäkälä. Loput keksin suoraan mielikuvituksesta.