Tässä nyt ajelen mersullani pitkin moottoritietä ja lähestyn vähitellen paikkaa, jossa vietin lapsuuteni. Se oli syrjäinen maatila. Viljelimme vehnää ja isä omisti uskomattomat määrät peltoa, joka levittyi silmänkantamattomiin talomme ympärillä. Itse talo oli oikeastaan mitättömän pieni, mutta siinä oli kaksi kerrosta ja se riitti meille hyvin. Perheeseemme kuuluivat vain isä, äiti, minä sekä kissa nimeltä Martha, sillä vanhin siskoni oli muuttanut pois ja mennyt naimisiin jo ajat sitten.

Onnettomien isoveljieni ja toisen sisareni pienellä ristillä merkityt haudat olivat pihaamme rajaavassa metsikössä. He olivat kaikki kuolleet ennen ensimmäistä syntymäpäiväänsä. Tästä huolimatta minua ei lellitty mitenkään, tai ei ainakaan niin paljon, että olisin kiinnittänyt asiaan huomiota. Sain selkääni, kun olin tehnyt pahojani, eikä rangaistuksessa ollut hellyydestä tietoakaan. Olin melko kuriton lapsena, mutta eivätköhän lähes kaikki ole? Lempiharrastukseni oli kivien heittely. Maaleina toimivat yleensä aidanseipäät ja muut kestävät kohteet, sekä linnunpesät ja tyhjät pullot, kun niitä löytyi. Kanoja tai kissoja en koskaan kiusannut, mutta syntymättömien, villien linnunpoikien elämänarvoa en tunnustanut.

Parhaat kivet löytyivät metsikössä virtaavasta purosesta. Siellä pohjalla lojui sileitä kiviä, joista hienoimpia saatoin säästellä vuosia täydellistä maalia odotellessa. Purolla oli muutenkin hauskaa viettää aikaansa, keväällä patoja rakennellen ja kesällä jalkoja huljutellen.

Metsikön toisella puolella asui setäni Vincent, joka omisti varmasti yhtä paljon peltoa kuin isäkin, mutta hänellä ei ollut omaa traktoria niin kuin meillä. Hänellä oli kaksi poikaa, Jim ja pikkuinen Anthony, jota hän itse nimitti jostain syystä Budiksi. Joka tapauksessa Anthony suuttui vallan vietävästi, jos kukaan muu käytti sitä nimeä hänestä. Setäni vaimo oli kuollut pian nuoremman poikansa syntymän jälkeen. Epäilin pitkään, että Vincent oli murhannut hänet, vaikka äiti sanoi monesti, että kuume se oli hautaan vienyt. Syynä epäilyksiini oli se, että sedällä oli tapana piestä Jimiä vähän väliä silloinkin, kun tämä ei ollut tehnyt mitään. Mikään juoppo hän ei ollut, joten toiminta vaikutti aivan järjettömältä. Pelkäsin setää jonkin verran, vaikka hänen vihansa kohdistui aina Jimiin, ei koskaan meihin muihin. Vain kerran tuohon tuli poikkeus, mutta kerron asiasta ajallaan.

Serkkuni Jim oli ainoa ikätoverini sillä seudulla, omituinen poika. Välillä vihasin häntä syvästi, mutta hän oli kuitenkin ainoa kaverini. Äitini piti meille koulua, mutta tämän tapahtuessa oli syksy vasta tuloillaan ja vietimme sadonkorjuuloman viime päiviä. Se merkitsi lyhyttä vapautta kesän töiden ja talven opiskelun välillä ja osasimme totta vie käyttää tuon ajan hyödyksemme. Jim viihtyi enimmäkseen omissa oloissaan, joten leikimme yleensä itseksemme. Eräänä päivänä hän tuli luokseni kantaen punaista peltirasiaa. Olin silloin viettämässä aikaani metsikön luoteispäässä. Syytä siellä oloon en enää muista.
- Hei Patrick, tahdotko maistaa jotain erikoista? hän kysyi.
- Mitä se on? tiedustelin uteliaasti.
Hän ravisti rasiaa, ja jokin kolisi vasten reunoja. - Arvaa.
- Enkä arvaa! Sano nyt.
Hän pudisti päätää hymyillen vinosti. Mitä rasiassa olikin, ei se ainakaan kuulunut kipittävän ympäriinsä, joten se ei voinut olla rotta tai skorpioni.
- Anna se! minä pyysin.
- Selvä, mutta sinun täytyy ensin käydä makuulle ja laittaa silmät kiinni, hän sanoi vakavasti.
Tein työtä käskettyä, vaikka haistoinkin palaneen käryä. Uteliaisuus voitti varovaisuuden. Kuulin hänen polviensa naksahtavan, kun hän kyykistyi viereeni.
- Ei saa kurkkia! Suu auki.
Avasin suuni ja peitin silmäni käsilläni. Rasian kansi avattiin. Jokin kova ja melko kookas putosi kielelleni. Se maistui suolaiselta, mutten keksinyt, mitä se oli ennen kuin puraisin. Nenääni tulvahti paskan lemu ja käänsin päätäni sylkeäkseni.
- Peevelin idiootti! minä kiljuin saatuani suurimman osan kikkareesta ulos suustani.
Jim tuijotti minua sinisillä silmillään ja virnisteli ilkeästi. Hän pomppasi pystyyn vasta, kun yritin heittää häntä kakkakikkareella, mutta oli jo ehtinyt paeta kun viimein pääsin ylös. Syydin hänen peräänsä hirveimmät kiroukseni. Sen jälkeen syljeskelin pitkään, mutten saanut makua pois kovin nopeasti.

Parin päivän ajan Jim vältteli seuraani taitavasti, ja olisin varmasti antanut hänelle kuonoon, jos olisin tavannut hänet, mutta vähitellen kiukkuni laantui. Olin pyytänyt äidiltä oikein kiltisti hunajakakkusia, jotta voisin lopullisesti unohtaa sen kakkakikkareen maun ja toki hän oli leiponut. Otin yhden evääkseni ja lähdin kävelemään metsikköön. Eksyin sedän puolelle ja kuulin Jimin soittelevan huuliharppuaan ladossa, joka oli hänen mielipaikkansa. Kurkistin ovesta ja näin hänen sääriensä roikkuvan ylisiltä, mutta hän ei tietenkään huomannut minua. Näin jotain muutakin, ja silloin keksin keinon kostaa hänelle. Juoksin koko matkan kotiin ja ryntäsin yläkertaan. Huoneessani otin erään esineen lippaastani ja pistin sen taskuuni, minkä jälkeen kävin ruokakomerolla hakemassa vielä yhden kakkusen. Niitä oli pienessä korissa keskihyllyllä. Juoksin sedän ladolle ja kutsuin Jimiä. Hän kurkisti alas kulmat kurtussa.
- Haluatko kakkua? minä kysyin.
Hän näytti minulle kieltään.
- Pidä paskasi! Kuuletko tosiaan, että menisin halpaan? hän vastasi pilkallisesti naurahtaen.
- En minä huijaa. Tämä on sovintolahja, mutta jos et kerran halua, niin syönkin tämän itse.
Haukkasin vakuutukseksi palasen ja mässyttelin sitä hitaasti, autuas hymy kasvoillani.
- Mmm... Oletko varma, ettet halua? Kotona on kyllä ihan tarpeeksi näitä, että sinullekin liikenee.
- No anna tänne sitten, hän murahti yhä varuillaan. - Mutta näen kyllä, jos lisäät siihen jotain sontaa matkalla, että älä edes yritä sitä.
Kiipesin tikkaat parvelle. Se oli aika hankalaa yhdellä kädellä, mutta onnistuin olemaan putoamatta. Roikuin tikkailla sen aikaa, että sain ojennettua leivonnaisen Jimille ja kipusin sitten alas. Kuulin hänen maiskuttelunsa.
- Et sitten huijannutkaan, hän sanoi. - Äitisi on mahtava leipuri. Voisitko tuoda minulle toisenkin tällaisen?
- Toki, minä vastasin.
Mutta minä ilkimys en ollutkaan antanut anteeksi, sillä hyväilin taskunpohjallani lepäävää kiveä pahat mielessä. Siellä ylhäällä oli useita ampiaispesiä, sellaisia kookospähkinän muotoisia vaaleanruskeita pallukoita. Ne olivat olleet siellä vuosia, niin kauan kuin saatoin muistaa, emmekä yleensä kiinnittäneet niihin mitään huomiota. Suurin osa oli tyhjillään, mutta olin nähnyt ampiaisten pörräävän erään tietyn ympärillä. Juuri siihen tähtäsin heittoni. Mittailin matkaa tarkasti silmilläni, sillä voisin yrittää vain kerran. Kivi tuntui lämpimältä ja kuivalta kämmenessäni. Paiskasin sen kohti pesää ja osuin täydellisesti. Näin kuoren murtuvan ennen kuin pesä putosi alas ja räsähti lattialle. Jim huudahti jotain yllättyneenä, mutten saanut hänen sanoistaan selvää, jos mitään sanoja olikaan. Ryntäsin ulos ja paiskasin oven kiinni perässäni.

Saatuani hengitykseni tasattua painoin korvani vasten karheaa lautaa. Olin kuulevinani sisältä vihaista surinaa ja sitten Jim kiljaisi. Hymyilin julmasti niin että hampaat paljastuivat ja ajattelin, että kaveri oli ansainnut kärsimyksensä. Kohta hiljaisuus alkoi kuitenkin hermostuttaa minua ja raotin ovea varovasti. Murskaantuneen pesän ympärillä näkyi kiivasta liikehdintää. Ampiaiset pyörivät siinä kuin juopuneet tanssijat. Vilkaisin parvelle, mutten nähnyt jälkeäkään Jimistä. Ehdin juuri kuvitella hänen lojuvan kuolleena heinien keskellä, kun huomasin yhtäkkiä hänen makaavan alhaalla lattialla. Jotenkin katseeni oli hypännyt hänen ylitseen.
- Hei Jim, oletko kunnossa? kysyin varovasti, mutta hän ei vastannut.
Menin lähemmäs ja tökkäsin häntä jalallani, mutta hän ei reagoinut siihenkään. Olin ryntäämäisilläni ulos, kun muistin nähneeni heittokiveni lattialla vähän matkan päässä. Se täytyisi viedä pois näkyvistä, ettei kukaan tajuaisi, mitä todella oli tapahtunut. Poimittuani sen ryntäsin talolle täyttä laukkaa ja kiljuin, että Jim oli pudonnut parvelta ja taittanut niskansa. Siihen mennessä kun Vincent-setä ryntäsi alakertaan, olin jo ehtinyt muistaa, että minun kuuluisi olla järkyttynyt tapahtuneesta ja itkin sangen vakuuttavasti. Ehkä jopa liiankin, sillä sedän täytyi ravistella minua melko kovakouraisesti saadakseen minut toistamaan, mitä olin oikein sanonut. Kuultuaan pikaisen selitykseni hän ryntäsi ulos pää kolmantena jalkana ja minulle tuli kiire seurata häntä. Kun saavuin latoon, hän oli jo nostanut pojan syliinsä ja yritti saada tätä virkoamaan. Hän huusi minulle, että minun pitäisi mennä soittamaan lääkärille.

Jim ei sittenkään ollut kuollut, mutta häneltä oli murtunut kyynärpää ja takaraivo oli saanut aimo tällin. Ampiaiset olivat pistäneet häntä vain muutaman kerran, joten ilmeisesti hunajakakku ei ollut toiminut kovin hyvänä syöttinä. Lääkäristä muistan vain sen verran, että hänellä oli kiiltävän musta auto. Hän tahtoi viedä Jimin sairaalaan, jotta voitaisiin tarkistaa oliko aivoille tullut vahinkoa ja setä suostui tähän. Katsoin puiden varjosta, kuinka poika talutettiin siihen hienoon autoon. Olin hänelle vähän kateellinen, vaikka häneen täytyi varmasti sattua kovasti.

Ihmettelin vähän, miksei Jim tullut takaisin, mutta sain muuta ajateltavaa kun Martha-kissa, joka oli ollut kadoksissa jonkin aikaa, raahasi myöhään eräänä iltana aitan alta esiin erän kirjavia pentuja. Kun ne kaikki näyttivät selviävän ensi päivistään kunnialla, nimesin ne Laikuksi, Terhoksi, Männynkävyksi, Christyksi, Damoniksi ja Rääsyksi, sekä lupasin rakastaa niitä ikuiseksi. Kermavalkea Rääsy oli paljon pienempi kuin sisaruksensa, ja sain pitää kovasti huolta siitä, ettei se olisi jäänyt muiden jalkoihin. Muut pennuista olivat enemmän tai vähemmän ruskeita.

Alkuun välttelin käymästä Vincentin puolella, mutta pian syyllisyyteni katosi, kun kukaan ei näyttänyt epäilevän minua. Ainoastaan Bud käyttäytyi jotenkin omituisesti ja pälyili minua epäluuloisesti, mutten koskaan olisi uskonut hänen nähneen heittoani. Muutenhan hän olisi varmasti paljastanut asian isälleen heti. Melko pitkään kakara onnistui pitämään salaisuuden, mutta kun setä sai tietää, mitä olin tehnyt, hänen vihansa roihahti liekkiin. Minä kökötin piirtelemässä tikulla hiekkaan metsänrajassa, enkä osannut varoa vaaraa. Jos olisin tiennyt, mitä ukon mielessä liikkui, olisin varmasti karannut pystyyn ja rynnännyt kotiin pää kolmantena jalkana.
"Hei, poika", setä huusi minulle. Hän ei koskaan puhutellut minua nimeltä, eikä Jimmyäkään. "Tules tänne!"
Hän kätki vihansa hyvin, enkä osannut aavistaakaan, että hän saattaisi hautoa kostoa niin pitkän ajan jälkeen. Nousin huolettomasti pystyyn ja menin kysymään mitä hän tahtoi.
"Mennäänpäs keskustelemaan ihan miesten kesken", hän sanoi ja kaappasi minua käsivarresta. Yritin selittää, että minun täytyisi mennä ihan kohta iltapalalle, mutta hän ei kuunnellut. Hän lähestulkoon raahasi minut perässään latoon, jossa Jim oli loukkaantunut ja sulki oven perässään. Siinä vaiheessa aloin aavistella pahaa.
"Mitäs tämä tämmöinen on, kun pikku Bud kertoi minulle tänään, että olisit ollut osallisena Jimmyn onnettomuuteen?" hän aloitti. Jaahas, pikku kielikello oli siis nähnyt minun. Piti vain toivoa, ettei hän ollut nähnyt mitään raskauttavaa.
"Miten niin muka? Miksi hän niin luulee?" minä kyselin vääntäen kasvoilleni tyrmistyneen ilmeen. En tosin liioitellut sitä.
"Hän kertoi, että olisit rynnännyt ladosta ja pidellyt ovea kiinni kun Jim oli sisällä ampiaisten pisteltävänä", Vincent selitti.
"Se ei kyllä ole totta. Tai siis, olin kyllä siellä, mutta kun se pesä putosi, minulle tuli niin kiire, että unohdin Jimmyn olevan siellä. Avasin kyllä oven heti kun muistin hänet, mutta ei hän olisi siinä välissä ehtinyt alas... siis jos ei olisi pudonnut", selitin nopeasti. Setä hymyili ja ajattelin hänen olevan sittenkin puolellani, mutta kuulustelu ei ollutkaan vielä ohi.
"Mitenkäs se pesä noin yhtäkkiä putosi?" hän kysyi seuraavaksi.
"En minä tiedä. Sattumalta. Oli heikosti kiinni katossa. En minä pommittanut sitä alas", väitin vakuuttavasti.
"Bud sanoi, että noukit maasta jotain. Ettei vain olisi ollut heittokivi."
"En minä mitään poiminut, penska kuvittelee omiaan. Sidoin vain kengännauhani."
"Sidoit kengännauhoja kun Jimmy makasi siinä loukkaantuneena ja ampiaisia pörräsi ympäriinsä?"
"Niin. Muuten olisin voinut kompastua niihin", minä selitin, mutta tiesin puhuneeni itseni pussiin. Hänkin tiesi sen.
"Valehtelu on rumaa, poikaseni", hän sanoi vakavasti.
"En minä valehtele!"
Vincent kiivastui yllättäen ja antoi minulle korvatillikan. "Saisit hävetä! Sinun takiasi Jimmystä tuli surkea idiootti, etkä edes kadu tekoasi."
Tuijotin häntä suu auki. Korvaani poltteli niin, että silmäni täyttyivät kyynelistä. Kipu esti minua hetkeen ymmärtämästä hänen sanojaan ja kun sanoma vihdoin meni perille saatoin vain änkyttää: "Mi-mi-tä?"
"Hän kolhi päänsä, eikä se parane. Typerä hän oli ennenkin, mutta nyt hän on tyhmä kuin saapas. Joudun jättämään hänet hoitolaitokseen", setä selitti kylmällä äänellä.
"Ah-a-anteeksi, ku-ku-kaan ei ssanonut minulle mitään..." minä sopersin ja kohotin katseeni lattiasta. Hän ei kestänyt sitä, vaan tarttui minua tukasta ja karjaisi, että sietäisin saada opetuksen. Hän retuutti minut ladon keskivaiheille ja poimi tukipalkissa olevassa naulassa roikkuneen köysikiepin. Kun hän heitti köyden toisen pään kattoparrun yli pelästyin tosissani, että hän aikoisi hirttää minut, mutta sen sijaan hän sitoi minut käsistäni köyden jatkoksi ja kiskaisi. Köysi pureutui kipeästi ranteisiini ja olkapääni päästivät naksahduksen. Jalkani roikkuivat noin puolen metrin korkeudella maasta, mutta sillä ei ollut oikeastaan väliä. Yhtä hyvin olisin voinut olla kaukana taivaalla, sillä en voinut mitenkään päästä alas ilman apua.
Potkiskelin hyödyttömästi ympäriinsä ja onnistuin osumaan setä Vincentiä selkään, kun hän oli kiinnittämässä köyden toista päätä tolppaa, mutta hän ei edes huomannut sitä. Oli liian toiveikasta kuvitella, että opetus olisi loppunut siihen, ehei. Hän veti farmarihousuni kinttuihin, irrotti vyönsä ja antoi minulle kunnolla kintuille. Kiljuin, että isäni vetäisi häntä turpaan kun kuulisi siitä, mutta hän totesi, että hänen veljensä saisi kiittää häntä, kun hän avusti kasvattamaan tämän penikkaa oikeaan suuntaan. Jaksoin yhä väittää kovaäänisesti, ettei hänellä ollut mitään oikeutta rankaista minua, mutta koska sillä ei ollut tehoa saatoin lopulta vain kiroilla.
"Sen kuulee mikä sinua hallitsee, poika. Ajetaan nyt pirulaiset ulos ihan joukolla", setä huusi.
Takapuoleni oli parkkiintunut kaikista entisistä selkäsaunoista ja kalsaritkin antoivat kenties jotain suojaa, mutta lopulta löylytys alkoi tehota. Ulvoin kuin mikäkin metsänpeto, mutta hän ei lopettanut sittenkään. Raivo oli päässyt valtaan. Lopulta olin kuin tulessa, enkä huomannut enää mitään muuta kuin sen tuskan. Kesti jonkin aikaa huomata, että rangaistus oli ohi. Jokin oli tömähtänyt. Romahdin yhtäkkiä alas, kun joku avasi solmun. Jalkani pettivät osuessaan maahan ja vajosin lattialle asti. Taisin itkeä äänen, mutten muista asiaa varmasti.
Katsoin ylös. Siinä oli isä. Käänsin päätäni. Siinä oli Vincent. Hän kömpi pystyyn leukaansa hieroen, punaisena kuin keitetty rapu ja paita hiessä. Isä oli iskenyt hänet maahan.

Kävipä niin, että kun asioiden syitä selvitettiin, olin vähällä saada uudestaan selkääni, tällä kertaa isän kädestä. Äiti ehti kuitenkin tulla väliin ja sanoi, että poikaa oli rangaistu ihan tarpeeksi. Olin täysin samaa mieltä, sillä jouduin pitkän aikaan nukkumaan vatsallani ja istumaan höyhentyynyn päällä. Tapauksesta ei puhuttu enää jälkeenpäin.
Sillä aikaa kun makasin vuoteessani liian kipeänä liikkumaan, isä meni ja tappoi kissanpentuni, kaikki kuusi. Sain tietää siitä vasta myöhemmin ja itkin katkerasti. Kyselin äidiltä, mitä pennut muka olivat tehneet, ja eikö isä vain voisi rangaista minua niin kuin varmasti tahtoi. Silloin äiti halasi minua ja sanoi taas, että olin rangaistukseni kärsinyt. Niin monelle kissalle ei vain ollut talossa tilaa, eivätkä etäiset naapuritkaan olisi niitä ottaneet.
"Mutta eikö edes Rääsyä olisi voinut jättää? Se kun oli niin pieni ja vähäruokainen", nyyhkytin surkeasti.
Äiti taputti minua selkään sanomatta mitään ja tiesin, etten voisi mitenkään saada lemmikkejäni takaisin.

Urkin tietooni minne pikkuiset oli hukutettu, ja löysin puron pohjalta kivillä painotetun säkin. Irrotin säkin suuta sitovan nyörin, mutta tietysti kaikki pennut olivat ehtineet jo kuolla. Ne olivat velttoja, kylmiä ja naarmuisia. Näin sieluni silmin, kuinka isä oli tarttunut niitä niskasta ja pudottanut pussiin, missä ne olivat kynsineet paniikissa ympäriinsä yrittäen turhaan päästä kestävän kankaan läpi. Kaivoin niille joukkohaudan ja säkki sai toimia arkkuna. Lauloin jopa virren, vaikka jälkeenpäin sellainen kuulostaa typerältä.
Yöllä näin kammottavan painajaisen, jossa olin säkissä, enkä päässyt ulos vaikka kuinka raavin ja kiemurtelin. Sitten upposin veteen ja heräsin juuri kun en enää pystynyt pidättelemään hengitystäni. Arvaatte varmaan mistä se märkyys oli peräisin, a-ha. En kehdannut puhua asiasta vanhemmilleni, mistä oli seurauksena se, että lopulta patjani homehtui ja kaikki kävi kuitenkin ilmi. Pääsin sitten kaupunkiin ostamaan uutta patjaa ja samalla sain käydä tapaamassa Jimiä hoitokodissa. Hän oli nyt paljon mukavampi, vaikka puheet idiootiksi muuttumisesta olivat täyttä totta. Annoin hänelle pussillisen appelsiineja, joista hän ilahtui kovin ja halasi minua. Se tuntui kummalta, koska kaveri oli aina ennen ollut kovin jörö.
Isä vei minut kaupungissa ravintolaan ensimmäistä kertaa elämässäni, mutten kyennyt oikein syömään, kun minulla oli pala kurkussa Jimin takia. Isä huomasi kai sen, koska täräytti minua takaraivoon ja käski, että nyt hotkit poika lautasesi tyhjäksi. Ei sitä rahaa sopinut haaskata pois heitettävään ateriaan. Niinpä pakotin itseni syömään ja kehuin ruokaa hyväksi, vaikka äidin tekemä oli kyllä parempaa.

Ajattelin tunnustaa Jimille aiheuttaneeni pesän putoamisen, mikä oli saanut hänet hätääntymään ja putoamaan päälleen. Kävinkin hoitokodissa useita kertoja, mutta aina meni sisu kaulaan ennen kuin ehdin saada niitä sanoja suustani. Todistelin itselleni, ettei hän olisi varmaan tajunnut selitystä ja oli ihan onnellinen nyt. Sitten kaduin ja vannoin, että sitten seuraavalla kerralla...
Viimein menetin tilaisuuteni, sillä hän sai keuhkokuumeen ja kuoli pois.

Kasvettuani tarpeeksi vanhaksi lähdin kaupunkiin opiskelemaan, ja kävin kotona aina vain harvemmin. Kun isä kuoli, Vincent sai maat omistukseensa ja hänen kuoltuaan ne siirtyivät Anthonylle. Sitä paikkaa ei ole enää nykyään, sillä serkkuni myi kaiken valtiolle ja lähti yrittäjäksi jonnekin. Kaikki rakennukset on purettu, puut hakattu ja puro täytetty. Jossain tämän halkeilleen asvaltin alla, vailla merkkiä, lepäävät nyt sisarusteni ja kissanpentujeni pienet luut.