Anna-parka, aikamme nuori
Linja-auto kiisi pitkin moottoritietä. Matkustajia oli vain muutama, ja suurin osa istui keskivaiheilla. Takapenkillä tökötti nuori Anna paikoilleen jähmettyneenä, pyöreää vatsaansa puristaen. Hikipisaroita kimmelsi hänen otsallaan ja kosteat silmät välkkyivät ohi syöksyvien katulamppujen valossa. Hän ei uskaltanut huutaa apua, sillä nuo toiset bussin etuosassa olivat täysin vieraita, eikä hän tahtonut heidän koskettavan häntä. Hän toivoi vain auton kääntyvän pois loputtomalta tuntuvalta moottoritieltä, koska silloin hän voisi pyytää kuskia pysähtymään, jos vain uskaltaisi. Mutta entä jos kuljettaja olisi hänelle vihainen? Mies oli katsonut häntä niin ilkeästi kun hän oli maksanut matkansa, oli varmaan pitänyt häntä vain jonain huorana. Kaikki ajattelivat hänestä niin. Anna tiesi sen, mutsi oli jopa huutanut niin kerran kännissä, mutta oikeastaan hän oli ollut vain kolmen kanssa, ja se toinen oli kutsunut häntä pihtariksi, ja hän tiesi kyllä että kaverit amiksessa olivat paljon kokeneempia. Nyt oli jo elämä pilalla. Ei kukaan haluaisi mimmiä, jolla on penska. Hän toivoi, että olisi uskaltanut hankkia sen abortin, mutta ei vaan mitenkään ollut viitsinyt mennä kaupungin ainoalle gynekologille. Se olisi varmasti kielinyt mutsille, vaikka niillä olikin olevinaan joku vaitiolovelvollisuus. Niinhän yläasteen kuraattori oli myös sanonut, mutta niin se vaan oli soittanut mutsille kun hän oli näyttänyt viiltelyjälkiä. Ei hän ollut tehnyt sitä kuin kerran, mutta kaikki olivat ihan paniikissa, luulivat hänen yrittäneen tappaa itsensä. Mutta hän oli vain halunnut kokeilla miltä se tuntuu, kun kaikki muutkin supisivat sitä tehneensä. Ja sitten oli pitänyt näyttää jollekin että ne ottaisivat hänet tosissaan. Se oli kirpaissut.
Erilaista kipua kuin tämä. Anna ei osannut vielä sanoa, kumpi oli pahempaa. Ne sanoivat että synnytystuskat ovat kauheinta maailmassa, mutta ei se vielä tuntunut menkkakipuja pahemmalta. Silti häntä pelotti kamalasti. Piti vain ajatella muita asioita. Kuulemma se saattaisi kestää kokonaisen päivän, ja silloin hän olisi jo ehtinyt Matin luo. Kundi varmaan auttaisi häntä, jos hän sanoisi että pentu on tämän. Matti varmaan uskoisi, kun ei hän itsekään ollut ihan varma asiasta. Pakkohan sen olisi uskoa, se ei tainnut tietää Samusta ellei joku ollut juorunnut.
Anna valui alemmas istuimellaan ja puristi silmänsä kiinni uuden supistuksen tullessa. Taskussa oli muovipussissa pari tabua, mutta hän säästäisi ne siihen hetkeen kun ei enää kestäisi ilman. Joku oli kyllä sanonut, ettei mikään muu toimisi kuin epiduraali, mutta hän ei voisi mennä sairaalaan. Ne kuitenkin soittaisivat mutsille.
Anna tuijotti ohi vilisevää lumista maisemaa. Eikö tämä moottoritie ikinä loppuisi? Hän nojasi hermostuneena taaksepäin. Ehkä pitäisi vaihtaa paikkaa. Nuo kaikki muut tuolit taipuivat taaksepäin, mutta hän ei uskaltanut sittenkään nousta.
Housuihin levisi kostea tunne ja Anna kuiskasi "Hitto", mutta nestettä valui ihan liikaa eikä se haissut kuselle. Hän liukui ihan penkin reunalle ettei istuin menisi pilalle, mutta sille oli varmaan ehtinyt jo valua. Lapsivettä valui jalkoja pitkin ja imeytyi sukkiin, osa tihkui farkkujen läpi. Jokin tuntui painavan häntä sisältä päin ja hän tiesi mikä se oli. Se oli menoa nyt. Mutta eihän lapsi voisi bussiin syntyä, sen täytyisi odottaa. Jos hän pitäisi housut jalassa niin se ei pääsisi luiskahtamaan. Mutta entä jos se tukehtuisi sinne? Hänen oli päästävä ulos!
Anna pomppasi pystyyn ja painoi kellon nappia, mutta pimeässä hän ei nähnyt, oliko osunut oikeaan. Kai siitä olisi kuulunut soittoääni? Hän painoi kolmea muutakin nappulaa ja vielä sitä neljättä siltä varalta että oli sittenkin painanut jotain kahdesti.
"Takapenkin tyttö, lakkaa ränkkäämästä niitä nappuloita", kuski kuulutti. "Tämä linja ei tee välipysähdyksiä."
Tyttö vajosi takaisin penkille. Seuraava supistus sai hänet urahtamaan.
"Sun täytyy vittu pysähtyä, mun on ihan pakko mennä!" hän kiljui itku kurkussa.
"Menkää joku katsomaan mitä se narkkari sekoilee", joku jupisi.
"En varmana, mene itse", toinen sähähti.
Tyttö kävi makuulleen penkille, mutta se sai olon tuntumaan entistä pahemmalta. Hän avasi taskun vetoketjun ja veti esiin minigrip-pussin. Nyt oli sen aika, jos olisi ollut edes vettä. Hän tunki kapselit suuhunsa ja nielaisi, vaikka ne tuntuivat takertuvan kurkkuun.
"Se taisi ottaa jotain", kuului kuiskaus edempää bussista. Vauhti hidastui. Oltiinko jo taajamassa? Kohta katulamput pysähtyivät paikalleen ikkunan takana, ja kuski avasi karsinansa. Hän asteli uhkaavasti pitkin raidallisen maton verhoamaa käytävää, mutta pysähtyi parin penkin päähän tytöstä.
"Nyt saatana häivyt mun bussista tai soitan poliisille!"
Tyttö käänsi päätään ja ulisi kohti kattoa. Kuski harppoi paikalle ja tarttui häntä kovakouraisesti olkapäästä.
"Eikö sana kuulu, mitä häh? Taidat olla vittu ihan pilvessä. Tuollaisiahan ei täällä siedetä, ala vetää siitä, ulos nyt."
Anna vääntäytyi pystyyn, vaikka tuska tuntui tappavalta. Kuinka kauan niiltä tabuilta kesti alkaa toimia? Kuski huomasi tumman läikän hänen haaruksissaan ja raivostui.
"Sä saat luvan maksaa tuosta penkistä, se on kuule kallis juttu. Kuuletko?"
Tyttö puristi viereisen penkin selkänojaa, katse kyyneleistä sumeana.
"Ei mulla ole yhtään rahaa. Päästä mut ohi", hän ruikutti.
"Heitä se ulos! Ei tässä voi koko yötä seistä", huusi joku matkustajista.
Kuskin huomion kiinnittyessä muualle Anna kiepsahti hänen ohitseen ja tarttui siihen vipuun josta oven sai hätätilanteissa auki. Tämähän oli hätätilanne. Hän kompuroi portaat alas onnistuen jotenkin pysymään pystyssä, ja kuski huusi hänen peräänsä, muttei syöksynyt jahtaamaan.
Tyttö hoippui penkalta ojaan. Pohjalla oleva jääkuori rusahti jalan alla ja kylmyys puraisi nilkasta, mutta hän otti nopeasti askeleen eteenpäin, pois vedestä. Ojan laidalla tasapaino petti ja hänen kätensä upposivat likaiseen lumikinokseen. Lapaset olivat jääneet bussiin.
Anna ryömi ylös ojasta ja konttasi metsikköön. Lunta tunkeutui vaatteiden alle ja se kirveli kovasti, mutta seuraava supistus sai hänet unohtamaan koko asian. Hänen täytyi riisua housunsa, vaikka ulkona olikin kamalan kylmä. Hän istui niiden päälle, vaipui selälleen ja odotti. Kylmä tuuli sai jalat tuntumaan nihkeiltä, tai ehkä ne olivat sitä muutenkin. Taas kouristi. Ehkä tabut toimivat sittenkin, sillä kohta hänellä ei ollut enää niin kauhea olo. Hän kyllä huusi, sillä se kuului ehdottomasti asiaan. Kerran hän mietti, sattuiko kukaan ohiajavissa autoista katsomaan ulos juuri hänen kohdallaan ja mitäköhän se henkilö mahtoi ajatella. Luultavasti kaikki ajoivat niin kovaa, että kuvittelisivat vain nähneensä harhoja, tai ehkä häntä ei edes erottanut pimeässä kun lähin katulamppukin oli sen verran kaukana.
Lapsi taisi olla jo pääsemäisillään ulos. Sen täytyi, muuten Anna varmaan repeäisi kappaleiksi. Hän tunnusteli ja kohtasi helpotuksekseen lapsen päälaen. Karjaisun säestämänä hän pinnisti oikein kovasti. Ihan pian pää oli ulkona, ja sen jälkeen kaikki sujui hyvin nopeasti. Hän kohottautui istumaan ja veti lapsen kokonaan ulos. Se alkoi lähes välittömästi rääkyä, ja hän puristi vauvan rintaansa vasten. Napanuora oli vieläkin paikallaan, eikä hän ollut ihan varma siitä milloin se pitäisi katkaista, joten hän antoi sen olla ja painui takaisin makuulle. Hän avasi takkinsa vetoketjun ja yritti sulkea lapsen lämpimän kankaan sisään, mutta takki oli niin tiukka, ettei siitä ollut paljon suojaa. Niinpä hän riisui sen päältään ja kääri vauvan siihen. Lapsi ei lakannut itkemästä, ja sen iho näytti sinertävältä, mutta hän vakuutti itselleen asian johtuvan vain valaistuksesta.
Vatsaa kouristeli vieläkin, ja hän muisti sen mitä oli lukenut jälkeisistä. Anna laski nyytin vierelleen lumihankeen ja nousi polvilleen, se tuntui helpommalta. Pian istukka ja kalvot tulivat ulos, ja hän saattoi kietoa napanuoran vauvan ympärille. Lumi oli niin saastaista, ettei hän uskaltanut katkaista napanuoraa. Hän pisti housut takaisin jalkaan, vaikkei enää ollut niin kylmä. Ei sattunutkaan enää kuin vähän. Hän poimi piltin syliinsä ja hoippui tien laitaan. Pitäisi yrittää liftata. Enää hän ei tiennyt, minne oikeastaan halusi mennä, kun Matti oli sellainen kusipää. Kotiin ei ainakaan voisi mennä. Mutsi oli luullut loppuun asti, että hän oli vain lihonut, ja haukkunut läskiksi. Ostanut kaikenlaista dieettiruokaa. Inhottava ämmä.
Joku auto ajoi ohi, ja Anna heilutti sille, mutta toinen ei pysähtynyt. Sitten tie oli taas autio. Kellon täytyi olla jo reippaasti yli puolen yön. Vähän myöhemmin tuli kaksi rekkaa, mutta nekään eivät pysähtyneet. Tyttö alkoi kävellä hiljakseen liikenteen suuntaan, toivoen että siellä olisi asutusta, mutta kun lääkkeiden vaikutus loppui häntä alkoi särkeä kovasti. Hän istui pientareelle ja yritti imettää, mutta vauva oli veltonpuoleinen eikä jaksanut yrittää. Se näytti niin kamalan sinertävältä, että tyttö riisui myös neulepaitansa, ja kietoi sen lapsen ympärille. Tuuli siveli rauhoittavasti hänen paljaita käsivarsiaan. Kylmyys nousi farkkujen läpi ja puudutti hänen takapuolensa. Sormetkin alkoivat tuntua makkaramaisen paksuilta. Hän veti polvet koukkuun ja piti lasta sylissä. Nyt se ynisi taas. Hän tajusi, ettei ollut edes sattunut katsomaan kumpi se oli, ja raotti varovasti kääröä - tyttö.
"Minusta tulee niin paljon parempi äiti kuin mutsista", tuore äiti sanoi hiljaa. "Kukaan ei kuule saa koskaan haukkua sua huoraksi. Kyllähän ne yrittää, mutta sano niille että haistakaa paska..."
Hän hieroi nenäänsä vasten vauvan pikkuruista nenää. Lapsi oli nyt lämmennyt, ja sen kasvot punersivat. Se selviäisi. Anna nojautui tyttärensä ylle ja kietoi kätensä polviensa ympärille muodostaen lämpöisen pesän. Kylmyys tuntui pahiten paljaassa alaselässä ja käsivarsissa, sormista oli jo mennyt tunto. Hän kävi kohta kyljelleen jäiseen maahan. Ohi ajavan auton valokeilat pyyhkäisivät hänen ylitseen, mutta hän ei jaksanut enää nousta hyppimään ja huutamaan. Ei se kuitenkaan huomaisi. Hänellä oli oikeastaan vähän kuuma. Lapsi itki, joten ehkä silläkin oli, kaiken sen kankaan keskellä. Tai nälkä kenties. Anna paljasti uudelleen rintansa ja tällä kertaa vauva tarttui siihen ahneesti. Hetken hän jaksoi tuota katsella, mutta toimituksen kestäessä hän lopulta painoi päänsä vasten jäistä maata ja sulki silmänsä. Se oli hänen elämänsä onnellisin hetki. Kohta alkoi sataa lunta ja hiutaleita takertui silmäripsiin, hiuksiin ja vaatteille. Anna ei pudistellut niitä pois. Kauan sitten kylläiseksi tullut vauva alkoi taas itkeä, mutta hän ei huomannut sitäkään. Hänellä oli loppuun asti hyvä ja rauhallinen olo.
KuoletarKohtalo2
|