Minä kuljen näkymättömänä harmaissa vaatteissani vaaleanpunaisella höystettynä. Vaaleanpunainen hörselöpaita... Harmaa collegepaita. Harmaat housut. Valkoiset kengät... Vaaleanpunaiset lettinauhat. Tavallinen en ole, mutta väkijoukkoon helposti hukkuva. He näkevät minut, mutta eivät kiinnitä huomiota. Ei yhtään huutoa silmälaseista (vaaleanpunasankaiset), ei yhtään huutoa pulleasta mahasta. Olen lapsellisella tavalla pyöreä, kuin berliininmunkki, se on tavallaan söpöä. Vaikkei kukaan ole koskaan niin minulle sanonut... He eivät huomaa minua.

Hän taas... Hänellä on aina päällään musta, karkea mekko, kun näen hänet. Hän on laiha, toisin kuin minä. Hänellä näyttää olevan paljon meikkiä, mutta oikeasti sitä ei ole ollenkaan. Savunväriset varjot ovat ikuisesti jääneet hänen silmäkuoppiinsa, luomet ovat mustareunaiset. Huulet ovat siniset kylmästä ja kalpeus pysyvää. Hänellä on tummat hiukset, ei aivan mustat, sillä mikään hänessä ei ole täydellistä. Hänellä ei ole kauniita kasvoja, vaikka ne ovatkin sileät. Hän näyttää jotenkin... tyhjältä. En pystyisi sanomaan, onko hänellä iso nenä tai pieni suu, vaikka katsoisin vierestä. Ne eivät tunnu tärkeiltä asioilta. Hän ei ole huomaamaton, jotenkin... kukaan ei voi olla huomaamatta häntä. Ja se huomio on usein pahanlaatuista. Hän on riidankylväjä, mutta hän kääntää kaikki vain itseään vastaan. Välillä minusta tuntuu, että hän nauttii siitä. Näen usein, kuinka ne kaatavat hänet maahan, hakkaavat päätä asfalittiin ja hän kiroilee ja huutaa, kunnes kuolee... He pelästyvät, joku soittaa kännykällä ambulanssin, ruumis viedään pois. Sitten hän tulee takaisin, ihan saman näköisenä. Hänellä on aina mustelmia, mutta ne voivat olla eri paikoissa kuin mihin häntä lyötiin. Ja tyypit unohtavat tappaneensa hänet, vaikka minä muistan. En tiedä noiden nuorten miesten ja naisten nimiä, mutta kyllä heidän toimensa. Tuokin, jolla on tyhmä valkea pipo, hän on kahdesti iskenyt toista niin, että on täytynyt kutsua ambulanssi.

Pilottitakkinen mies, jolla on punainen pystytukka, on tavallaan jengin johtaja. Hän ei pelkää mitään avoimesti, mutta hän on alkanut muistaa... Hänellä on ollut outo ilme parina yönä, kun tyttö on saapunut paikalle. Se ei ole estänyt häntä hyökkäämästä. Viisi kertaa on tullut tappo, parina muuna taas tyttö on onnistunut pakenemaan.

Tänäään he ovat aluksi vain pilkallisia.
"Ota huikka, mustikka!" huutaa vaaleahiuksinen, jolla on parta ajamatta. Ja tästä lähtien sanon häntä Mustikaksi.
"Mustikka-aa!" joku huutaa.
Hän jää seisomaan syrjemmälle. Hänellä on tänään vihreä huppari (ei koskaan mitään samanlaista kuin muilla) joka peittää myös hänen otsansa, silmät ovat juuri rajalla, varjossa. Tiedän, että hän kyräilee juoppolaumaan, vaikken näe hänen kasvojaan.

"Eikö kuulu, Mustikka? Tule tänne, pidetään hauskaa!"
Hän menee heidän luokseen, hullu! Hän ei sano mitään. Jos sanoisi, se olisi jotain älykästä ja varmaa ja se saisi kaiken räjähtämään taas, tiedän sen.

Joukko naureskee, kysyvät Mustikalta, oliko viime yönä kovaa, kun on mustat renkaat silmien ympärillä.
"Elämä on kovaa", Mustikka sanoo surullisella, rauhallisella äänellään.
He tietenkin nauravat sille, tuuppivat häntä ja yrittävät juottaa kirkasta. Kuulen, kuinka pullo kilahtaa vasten hänen hampaitaan, vaikka välillämme on kymmeniä metrejä. Tiedän, että se satuttaa hänen ientään. He kääntävät hänen päätään taaksepäin ja pakottavat juomaan. Viina valuu hänen suustaan ja alas kaulaa tuhrien hupparin. Hän ei vastustele, koska tietää, ettei se tehoaisi.

"Olen nähnyt sut joskus", johtaja sanoo.
Se hiljentää muun joukon - pomo puhuu.
"No, vastaa!" joku huutaa kännisellä äänellä ja tempaisee pullon Mustikan suusta. Mustikka sylkee viinaa ja verta ja vastaa sitten rauhallisesti:
"Kunhan kysymys esitetään."
Se ei naurata heitä, vaikka kohta joku tajuaakin jo, ettei pomo esittänyt kysymystä vaan mietteen.

Mustikka ei näytä olevan humalassa, jotenkin se tuskin tehoaa häneen - viina. Miten voisi humaltua sellainen, joka ei pysy pysy kuolleena, vaikka murskataan katuun joka helvetin yö? Hän kuolee, en kuvittele sitä, vaan tiedän. Tänään on erilainen yö, nyt pomo on varma siitä, että hän on jossain nähnyt Mustikan. Ja hänen miettimisensä on pitänyt tytön ehyenä ennätyksellisen pitkän ajan.
"No, ei noita likkoja muista, samanlaisia meikkipellejä kaikki, joo", pomo toteaa. Hän yrittää pestä meikkejä Mustikan kasvoilta, ei onnistu.
"Mikäs vampyyri..? Noh, kun ei muista tästä päästä niin kyllä - "
Ei, tätä minä en toista. En edes katso, ei ole sopivaa pienelle tytölle. Mustikka kiljuu, mutten ymmärrä, miksi. Kukaan ei koskaan tule auttamaan häntä.

Se vie melkein puoli tuntia, sivukujalla. Tytöt pitävät vahtia ja poliisiautokaan ei välitä siitä muurista.

Minä näen, kun taivas itkee, ensimmäistä kertaa vuosiin tulee rakeita. Ei paljon kuitenkaan, ei ole tarpeeksi kylmää.

Joku pysähtyy puhumaan juoppomuurille, he rähisevät ja väkeä kertyy paikalle enemmän. Sitten tilanne raukeaa ja kumpikin ryhmä lähtee omaan suuntaansa. On jo yli keskiyön ja sataa nyt vettä hajalle potkittujen pahvilaatikoiden päälle. Juopoilla on kai myös kotinsa, jonne he lähtevät päiväksi nukkumaan.

Mustikka tulee kujalta yksin, mekko revittynä. Näen verihelmen hänen huulellaan, vaikka hän on vielä kaukana. Häneltä on leikattu tukoittain hiuksia. Hänen koko olemuksensa on masentunut, surullinen, pelokas -- ei, sitä hän ei ole. Kylmissään.

Tahtoisin mennä kadun yli ja auttaa häntä, etsiä hänen vihreän hupparinsa roskien keskeltä ja antaa sen takaisin. Sydämeeni sattuu kun katson häntä tuossa tilassa, aivan kuin hän olisi oma lapseni, jota on koulussa kiusattu. Mutta ei hän voi olla minun lapseni, sillä olemme saman ikäiset, lapsia kumpikin.

Hän itse tulee kadun yli ja jää kahden metrin päähän, katsoo minua. Voisin sanoa, että olen pahoillani, että muistan hänet... Tyhjiä sanoja.

Hänen kasvonsa ovat viinan tuhrimat, mutta yhtään kyyneltä siinä ei ole, ei varmasti ole.
"Miksi sinä et taistele?" minä kysyn.
"Tämä ei ole minun taisteluni. Sinä taistelet", hän vastaa.
En, miten niin muka? Hän näkee vastaukseni kasvoistani, ei kuitenkaan selitä.
"Mikä sinä olet?" minä kysyn.
"Sinä. Toinen puoli."
Sitten hän lähtee. Minä en muista kaikkea myöhemmin.

Elän kuukausia, mutta en muista niitä. Hän ei ole siellä, ei saa minua muistamaan. Kaikki muut unohtavavat hänet, minä en. Vasta kun hän palaa maaliskuussa, minä herään. Seison jalkakäytävällä sohjossa, on yö. Nyt on kylmempi kuin viimeksi, vaikka silloin olisi pitänyt olla jo talvi, marraskuuko se oli? Minun aikanani ei ole satanut kunnolla lunta, yleensä vain räntää.

Kipristelen varpaitani valkoisissa kengissäni, kun juoppoja alkaa saapua paikalle. He tulevat yksin, pareittain ja pienissä ryhmissä. Joukko on kasvanut. He kerääntyvät ruosteisessa tynnyrissä palavan nuotion ympärille, jonka ensimmäiset sytyttivät. Pomo saaatuu paikalle, nyt laihempana ja ympärilleen pälyillen. Tiedän, että hän odottaa Mustikkaa. Pomo muistaa ja pelkää, että joku tappoi hänet lopullisesti.

Kun Mustikka tulee, hänellä ei ole takkia. Mekko on melkein ehyt, eikä hänessä ole mustelmia. Hän on raskaana.

Tänään en kuule, mitä he sanova hänelle. Yksi isku ja Mustikka juoksee pois sanaakaan sanomatta. Myöhemmin illalla pomo näkee pullossaan lapsensa, en itse erota sitä, mutta kuulen kuinka hän huutaa "sikiö!" ja paiskaa pullon maahan. Muut nauravat hänelle, omalle pomolleen.

Kun Mustikka tulee seuraavana yönä, hänen vatsansa on jälleen litteä. Aivan kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunyt. Juopot kaatavat Mustikan eilisiin lasinsiruihin ja hän kuolee taas. Ambulanssi saapuu puolen tunnin päästä, näkee kuolleen ja lähtee takaisin. He ovat poimineet liikaa Mustikoita.

Pomo on nykyään sivummalla ja vain juo. Hän ei tahdo jutella vanhoille kavereille. Hän ei lähde poiskaan. Ratkaisu: Yksi tuo puukon muiden tietämättä ja iskee sillä pomon mahaan. Muut järkyttyvät ja taas soitetaan hätänumeroon. Kuulen kuinka keskuksen täti huutaa: "Siltä kadulta on tullut ihan tarpeeksi pilasoittoja!"

Myöhemmin tulee poliisiauto ja kaikki lähtevät, mutta pomo ei mene minnekään. Ruumis on jo jäähtynyt. Nyt vain minä olen sellainen, joka muistaa.

Minun täytyy puhua hänelle, on liian pitkään vain seisottu tuijotellen toisiamme. Mustikka, minun puolikkaani...

Mutta en voi puhua hänelle, jos hän kuolee ja hän kuolee lähes aina, tai juoksee pois. Minun on taisteltava, mutta miten? Heitä on monta, kun minä olen yksi. No, nyt hän tulee, täytyy toimia! Minä kävelen hänen eteensä ja yritän saada häntä kääntymään, mutta hän vain työntää minua pois. Aivan kuin hänkään ei pystyisi näkemään... Vai enkö voi puhua hänelle, ennen kuin juopot ovat hyökänneet? Hän kuolee niin usein, tai sitten katoaa paikalta. Voinko minä taistella, jos juopot eivät kiinnitä minuun mitään huomiota? Huomaavatko he minut, jos lyön heitä? Liikaa kysymyksiä!

"Hei Mustikka!"
Minun täytyy yrittää puhua hänelle!

Niin minä puhun, enkä lakkaa puhumasta, vaikka juopot kyselevät toisiltaan: "Kuka tuo toinen tyttö on?"
"Miten meistä tuli puolikkaat?" toistelen jatkuvasti ja Mustikan on pakko kuulla se. Juopot eivät hyökkää, koska paikalla on todistaja.
"Ihan hullu!" sanoo mustaan nahkatakkiin pukeutunut nuori mies.
"Sinä tiedät sen" Mustikka sanoo minulle ja lakkaan puhumasta. Minä taidan muistaa....

Talo paloi. Olimme yksin sisällä. Ajattelin juosta oviaukossa palavien liekkien lpi, hän ei uskaltanut. Silloin jo olimme kaksi, ei yksi, vaikka jaoimme ruumiin. Ja minä olin meistä se, jolla oli rohkeutta. Toivoin enemmän huomaamattomuutta kuin huomiota, ja silti tahdoin olla mieluummin söpö kuin kova, en tahtonut kasvaa aikuiseksi, vaikka hän, osa minusta, tahtoi. Niin monimutkainen ja jakaantunut on ihmisen mieli.

Minä hyppäsin, mutta hän jänisti viime hetkellä. Minun olisi pitänyt pudota keskelle liekkejä, mutta tahtoni vei minut eteenpäin. Ruumis oli meidän välillämme ja minä irtauduin siitä hypätessäni. Hän jäi ja paloi. Minä kuljin pitkin katua ja huomasin, ettei monikaan kiinnittänyt minuun huomiota. Saatoin puhua heille, mutta kohta he jo lähtivät pois ja näyttivät unohtaneen minut kokonaan.

Palasin kodin raunioille. Sinne oli jätetty yksi kukkaseppele, mutta aavistin, että pian kaikki unohtaisivat koko tapahtuman.

Löysin hänet sieltä, eikä hän ollut sellainen kuin oli. Hän näytti samalta kuin nytkin, mutta liha oli mennyt. Kysyin, missä ruumiimme on ja hän sanoi: "Mennyt. Tuhkaa." Siitä lähtien hän on puhunut vain lyhyitä lauseita, mutta ne ovat kaikk viisaita, kun niitä ajattelee. Ei mitään "Hyvää päivää" -hössötystä.
"Sinä ja minä olemme nyt", hän sanoi ja minusta se oli selvää, kuin niin olisi aina ollut. Hän pisti minua neulalla niin, että minusta alkoi vuotaa verta. Itseäänkin hän pisti. Sitten nukuimme raunioissa, lämpimän tuhkan seassa. Aamulla haavamme olivat parantuneet, eivätkä vaatteemmee olleet hiiltyneet.

Hän meni pois talven ajaksi, aivan kuten viime talvena, ja unohdin sen ajan. Kuolin kerran ja pidin sitä järkyttävänä tapahtumana. Onneksi en muistanut sitä. Ennen kuin nyt.

Kyllä, nyt muistan kaiken menneen. Minun on taisteltava, jos tahdon pitää muistoni. Muuten tämä toistuu joka ilta, kunnes kuolemme lopullisesti.

Ja niin minä lyön heitä, lyön kunnes joku kaatuu katuun.
"Kuka tuo tyttö on?" he kysyvät enemmän ihmeissään kuin peloissaan, eivätkä viitsi lyödä silmälasipäistä.
"Mustikka houkutteli hänet kimppuumme, se on selvää!" huudahtaa sänkipartainen, josta on tulossa uusi johtaja. Sen enempää ei tarvita. He käyvät Mustikan kimppuun. Heittelen heitä tieltäni, mutta olen vieläkin kuin ilmaa heille.
"Hyökätkää minun kimppuuni!" yritän huutaa.
Ens jaksa vahingoittaa ketään pahasti, en tahdokaan ja yhä uudelleen he nousevat hyökkäämään. Yksi, sama joka tappoi pomon, tarttuu taas veitseen. Se minun on estettävä! Isken, ja jotenkin murhaajan veitsi osuu häneen itseensä. Hän ähkäisee, tuijottaa veren tahraamia käsiään ja pyörtyy. Hänen onnekseen veitsi putoaa sitä ennen, eikä jää pystyyn hänen alleen. Tunnen hänen vaimenneen elinvoimansa, joka ei suostu loppumaan.

Näen muiden juoksevan pois luotuaan ensin kauhistuneita silmäyksiä tajuttamaan ja minuun. He pitävät selvänä sitä, että uusi pomo on kuollut. Minua, "murhaajaa" he eivät kuitenkaan tule pitkään muistamaan.

Niin he ryntäävät karkuun ja jättävät maahan Mustikan, kuin veteen singotun kiven. Mustikka ei ole puolustautunut. Hän on puolitajuton, verta vuotaa sadoista haavoista ja nirhaumista, joissa kimaltavat lasinsirpaleet kuin timantit tai tähdet.
"Minä en tahdo elää enää näin, puolikkaan. Tahdon olla täysi", minä sanon.
"Niin", hän henkäisee.
"Kuinka voimme olla jälleen yksi?"
Hän katsoo minua, tiedän kyllä vastauksen syvällä mielessäni.
"Meidän täytyy palata sinne, missä erosimme, siellä voimme olla yhtä", Mustikka kuiskaa.

Ja mielessäni on nyt selvä kuva siitä, mitä meidän täytyy tehdä. Tutkin murhaajan taskut ja löydän sytkärin, hän valittaa ja pyörtyy taas. Pistän sen omaan taskuuni. Sitten nostan Mustikan pystyyn ja autan häntä kävelemään. Löydän itsestäni yllättäviä voimavaroja, mutta matka halki kaupungin vie silti melkein tunnin. Meihin ei kiinnitetä mitään huomiota, koska minä olen mitä olen ja Mustikka on puolikuollut.

Kotimme rauniot ovat syrjässä asutuksesta ja siellä on vieläkin tuhkaa, vaikkakin pudonneiden lehtien ja sohjon hautaamana. On kylmä. Täytyy sytyttää nuotio. Mutta kaikki on niin märkää!

Kaivan jäistä maata, teen kekoa kuivista lehdistä ja hiiltyneistä puunkappaleista. Yritän pitää lumen poissa, mutta jäätä on kiinnittynyt kaikkeen. On löydettävä jotain, mikä ei ole kastunut.

Puhdistan keon ympäristön lumesta ja ymmärrän...
"Sellaisina kun olemme tulleet tähän maailmaan..."
Riisun vaatteeni; harmaat housut ja paidan, valkoiset kengät, vaaleanpunaisen hörselöpaidan, lettinauhat, sukat ja pikkuhousut.

Riisun myös Mustikan, hänellä ei ole mitään muuta päällään kuin se mekko. Nyt vasta huomaan, ettei hänellä ole edes kenkiä hennoissa jaloissaan. Hän alkaa sinertää, ei jaksa tehdä mitään. Pistän vaatteemme keon päälle ja otan sytkärin housujen taskusta, melkein unohdin sen. Toisella yrityksellä kipinä sähähtää liekiksi. Kaikki humahtaa heti tuleen. Nyt ei ole enää paluuta! Ei tarvitse enää edes kysyä Mustikalta, mitä tehdä, kaikki on selvää. Puristan hänen laihan ruumiinsa itseäni vasten ja pidän häntä pystyssä. En tiennyt jaksavani tehdä niin. Paha, että minulla ei ole tätä voimaa enää kauaa. Astun nuotioon - hirveä kipu säkenöi jalassani - ja vedän Mustikkaa liekkiin. Ihomme sihisevät ja tunnen jalkojeni olevan tulessa. En voi olla huutamatta! Mutta tuskan huutoon sisältyy myös riemua: pian olemme yhdessä! Helvetillinen kipu! Hän on hiljaa.

Heräämme aamulla. Tunnen palaneen ruumiini ja hetken ajan epäilen. Sitten tunnen hänet itsessäni. Minäkin olen poissa. On vain me, joka on nyt uusi minä. Tämä ruumis pystyy kävelemään, vaikka se aiheuttaakin kipua. Kipu on ihmisyyden ja elämän tunnus. Elämän, joka päättyy pian, mitä tahansa teenkin. Olen silti onnellinen tästä hetkestä, jonka saan viettää hänen kanssaan. Lähellä on silta, menemmekö sinne? En osaa uida...