Kou-leen Atmi⁽² on kuollut. Hän oli mukava tyttö, 18-vuotias. Toisin kuin useimmat nuoret, hän ei koskaan kironnut vanhempiaan siitä, että joutui syntymään siirtokunnassa, vaan onnistui löytämään elämästään iloisia asioita. Hän oli kylänsä valopilkku, kaikkien rakastama. Hän sai jöröt kohtalontoverinsa hymyilemään kesken ankean työpäivän. Ei hän silti mikään pelleilijä ollut, päin vastoin: vahva tyttö hän oli, teki työnsä tarmolla ja nurisematta. Kaikki toivoivat hiljaa hänelle parasta, että joku Maasta tulisi, ihastuisi häneen ja ottaisi hänet vaimokseen. Ja ellei näin tapahtuisi, saisi Luoja suoda hänelle hyvän elämän täällä, voimakkaan miehen ja uutteria lapsia, jotka tukisivat häntä elämän viime vuosina.

Mikä kohtalon oikku on sallinut tämän tapahtua hänelle? Onnellisia ne, jotka lähtevät nuorina, sanotaan, mutta ei tällä tavalla. Siinä hän nyt makaa kansantuvan keskelle nostetulla vuoteellaan, kaikkien katseltavana. Tytön yömekko on likainen ja vatsan kohdalta rikki viilletty, verinen. Kar-thom, se josta piti tulla Kou-leenin sulhanen ensi kuussa, seisoo sängyn vieressä synkkänä kuin kivipaasi. Hän tuijottaa vastapäiseen seinään, kenties peläten purskahtavansa itkuun, jos katsoisi alemmas. Vanhojen kyynelten jättämät uurteet erottuvat selvästi hänen kasvojaan peittävästä harmahtavasta tomusta. Se on keltasammalen siitepölyä, jota leijuu kaikkialla tähän aikaan vuodesta. Hän ei voi pyyhkiä kasvojaan, sillä hänen käsissään on verta. Tytön verta.

Nyt hän astuu askeleen taaksepäin. Hänen yksinäinen hetkensä on ohi. Suojapukuun verhoutunut vanhempi mies, Jahni, alkaa puhua. Hänen äänensä on kova, raivo ja suru pysyvät poissa hädin tuskin.
- Me löysimme hänet. Hän lojui Yksinäisen kämpällä, oven sisäpuolella. Verijälkiä oli vähän. Hän kuoli kai jo ulkona ja tappaja vei hänet sisään. Lukko oli murrettu.
- Valkoinen kulkija? terävänenäinen mies ehdottaa.
- Siltä näyttää, Erson, Jahni vastaa.
Katsojat tekevät vaivihkaa merkin pahaa vastaan. Valkoisia kulkijoita nähtiin harvoin, mutta kun niitä ilmaantui seudulle, jäi kadonneiden määrä harvoin yhteen. Silloin oli parasta vain pysyä sisällä ja toivoa, että lauma kyllästyi nopeasti.
- Ei! Olok sanoo painokkaasti. - Ihminen tämän teki. Valkoinen kulkija olisi syönyt hänet, tai ainakin puraissut.
Katsojat nyökyttelevät tuimina. Päällikkö tietää parhaiten, häntä on uskottava. Sana vain ja epäiltyjä lähdetään hakemaan.
- Se saattoi haistaa meidät, Jahni huomauttaa. - Metsä alkaa Yksinäisen kämpän takana, sinne on valkoisen kulkijankin helppo kadota.
- Ihmisen vielä helpompi, Olok toteaa.
Kyläläiset vilkaisevat toisiaan hermostuneina. Mihin tämä kaikki johtaa? Kaikki ovat täällä, joten kuka heistä on syyllinen? Päälliköllä on varmasti joku mielessään, ei hän muuten tätä murhaksi väittäisi. Satakunta ihmistä hikoilee pienessä tuvassa, miettien seisooko raa'an murhaajan vieressä.

Ulkoa kuuluu talon viereen pysähtyvän maasturin⁽³ hurina. Kuka se on? Ketään ei näytä puuttuvan joukosta, paitsi pari liikuntakyvytöntä vanhusta, jotka eivät ole vuosiin pystyneet lähtemään kodeistaan, saatika sitten ajamaan maasturia.
- Robertson, joku mutisee.
Tietysti, ulkoplaneettalainen. Toimittaja. Kaikkien katseet nauliutuvat oveen, kun se aukeaa. Sisään astuu poikkeuksellisen pitkä ja hoikka hahmo, joka riisuu tekonahkaisen suojamyssynsä ja jää sitten tyrmistyneenä tuijottamaan tytön ruumista. Hänen siniset silmänsä laajenevat, kurkunpää nykii kuin oksennusta ennakoiden.
- Miksi olit ulkona näin aikaisin? Olok kysyy, tuijottaen häntä pistävästi.
- Otin valokuvia... Luontokuvia, Robertson sanoo.
Hän vajoaa lattialle istumaan ja kuiskaa: - Voi Luoja..! Hän on kuollut.
- Järkytyksesi vaikuttaa aidolta, Olok toteaa.
- Mitä sitten luulitte? Ettäkö minä olisin..? Ei. Miten saatatte kuvitella sellaista? Robertson ihmettelee. Häneltä jää suu auki.
- Vain sinä olit poissa aikaisin aamulla, etsintäpartiota lukuunottamatta, Olok toteaa, jättäen sanomatta tärkeimmän, eli sen, että Robertson on kaiken lisäksi ulkopuolinen, jollaisia ei täällä kaivata.
- Lähdin ulos joskus viiden aikaan. En ollut poissa koko yötä.
- Mutta tästä meillä on vain sinun sanasi. Partion jäsenet ilmoittivat yhden maastureista olevan poissa.
- Tämä on hulluutta! Miksi minä olisin hänet tappanut? Ei minulla ollut mitään häntä vastaan, Robertson vakuuttaa.
Olok ei vastaa.
- Onko minut pidätetty nyt? Sehän on laitonta ilman todisteita.
- Täällä siirtokunnassa laki on erilainen kuin Maassa. Me emme pidä vankiloita. Mutta on parasta, ettet lähde kylästä, Olok sanoo.
Tupa alkaa tyhjentyä, väki virtaa ulkoplaneettalaisen ohi. Jotkut mulkoilevat häntä varoittavasti, toiset tönäisevät ohimennen, yksi tallaa sormille. Siirtokunnassa ei kaivata todisteita. Kun päällikkö syyttää, tuomio on melkein varma.

Robertson painaa pään käsiinsä huokaisten. Hänestä on juuri tehty oma vanginvartijansa. Jos hän lähtee harhailemaan ulos, kaikki pitävät sitä automaattisesti pakoyrityksenä, syyllisyyden osoituksena.
- Mitä minä TEEN? hän valittaa.
- Tee vaikka työtäsi, kirjoita tästä juttu teille maalaisille. Näytä heille, että tällaista elämä täällä on. Ehkä he sitten armahtavat meitä ja lähettävät aluksen, yksi viimeisistä paikalla olioista sanoo terävästi.
Robertson kohottaa kasvonsa. Puhuja on nelikymppinen nainen, Rewka. Harmaat silmät loistavat vielä kirkkaina, mutta ruumis näyttää kuuluvan paljon vanhemmalle henkilölle. Vanhus uskoo pedon tappaneen Kou-Leenin, sen näkee katseesta. Toimittaja väläyttää hänelle pienen hymyn, kun nainen poistuu. Rewka ei vastaa siihen.

Kar-thom ei hymyile. Pakottaen äänensä tyyneksi hän vannoo: - Jos saamme todisteita siitä, että sinä teit tämän, toimin itse pyövelinä.
- Mitään todisteita ei ole, sillä en ole syyllinen, Robertson sanoo yhtä tyynellä äänellä.
Nuorukainen karauttaa kurkkuaan, muttei rohkene sylkeä sisällä ja rikkoa hyviä tapoja. Hän astuu ulos, kannoillaan muut etsintäpartion jäsenet. Viimeisenä menee Olok.

Nyt paikalla on Robertsonin lisäksi enää Atmin perhe. Heillä on kaksi poikaa, 13-vuotias Jyrak ja yhdeksänvuotias Tobeius, joka itkee avoimesti. Häntä ei ole vielä erämaa päässyt kovettamaan. Robertson nousee ja menee heidän luokseen, varovasti.
- Uskotteko siihen? Tarkoitan, että minä muka tein sen? hän kysyy arasti.
- Et sinä voisi, olet niin mukava poika, Atmin vaimo nyyhkäisee.
- Syytön kunnes toisin todistetaan, Atmi sanoo, mutta hänen silmissään on vihaa. Jos päällikkö onnistuu vakuuttaamaan hänet Robertsonin syyllisyydestä, toimittajan on parempi heittäytyä eräpuukkoonsa kuin jäädä odottamaan rangaistusta.
- Sinä sen teit! Jyrak sähähtää. - Yritit hänestä vaimoa itsellesi, luulit helpoksi... Että tekisi mitä tahansa päästäkseen täältä. Mutta siskon sydän oli varattu Kar-thomille!
- Jyrak! äiti toruu.
Poika murahtaa jotain ja syöksyy ulos.

Myöhemmin Robertson suunnittelee, millaista tietoa kerätä artikkelia varten, mitä kysyä ja keneltä. Hän aloittaa Atmin perheestä, kysyy ensin perustietoa Kou-leenista, mikä saa äidin itkemään. Atmi vastailee asiallisesti, tuskaansa peitellen. Hänestä näkee, että hän pitää tätä ajan hukkana, mutta jostain syystä hän ei käske Robertsonia lähtemään.
- Mihin aikaan huomasitte hänen kadonneen? toimittaja kysyy ensimmäisenä tärkeänä kysymyksenä.
- Kuuden jälkeen, kun Meril meni herättämään häntä. Vuode oli kylmä, hän oli lähtenyt jo kauan sitten.
- Miksi Kou-leen oli lähtenyt ja minne?
- Ajattelimme, että hän oli livahtanut tapaamaan Kar-thomia, mutta poika näytti todella yllättyneeltä, kun kysyin asiasta häneltä. Kävimme koputtamassa pariin oveen, mutta kukaan ei ollut nähnyt Kou-leenia sitten eilisen. He järjestivät partion ja löysivät hänet kahdeksan aikoihin.
- Mistä?
- Yksinäisen kämpältä, kyllähän sinä... Atmi aloittaa ja hymyilee yhtäkkiä ensimmäistä kertaa koko haastattelun aikana.
- Sinähän et ollut täällä, kun Jahni kertoi yksityiskohdista. Jos et olisi kysynyt, en olisi ehkä huomannut asiaa, mutta ethän tietenkään voi tietää mistä ruumis löytyi, ellet ole käynyt siellä tai kuullut asiasta joltakulta.
- Olen siis syytön tai hyvä valehtelija, Robertson sanoo virnistäen. Atmin ilme kertoo, ettei nyt ole vitsailun aika.
- Niin, mies sanoo. - Ei, kyllä minä uskon sinua.
- Mistä etsintäpartio keksi mennä Yksinäisen kämpälle? Robertson kysyy.
- Sitä sinun on kysyttävä heiltä, minulla ei ole asiasta aavistustakaan. Väitätkö, että joku heistä olisi murhannut tyttäreni? Atmi kysyy epäillen.
- En väitä mitään, minusta haavat näyttivät pedon tekemiltä.
- Valkoista vaeltajaa epäiltiin ensin, Atmi sanoo, madaltaen ääntään. Myyttisen pedon pelätään ilmaantuvan aina sinne, missä sen nimi mainitaan.
- Millainen olento tämä vaeltaja on? Robertson kysyy.
- Etkö tiedä? Se on iso kuin Maan karhu, kulkee aina kahdella jalalla kuin ihminen ja turkki sillä on valkoinen. Ne metsästävät pienissä laumoissa, välillä yksinkin. Niitä näkyy harvoin, mutta joskus öisin niiden voi nähdä vaeltavan kaukana mannuilla. Silloin on parasta toivoa, ettei tuuli käy sinne päin, muuten ne voivat haistaa sinut ja lähteä seuraamaan.
- Jaa, Robertson sanoo miettiväisenä. - Sellaiseen en kyllä tahtoisi törmätä.
Atmi nyökkää sen merkiksi, että on samaa mieltä.
- Ketä minun kannattaisi haastatella seuraavaksi? Robertson kysyy.
- Partioryhmää, mutta välttele Kar-thomia, hän saattaa etsiä ketä tahansa kohdetta johon purkaa paineita. Tappelun sattuessa kyläläiset ovat varmasti hänen puolellaan.
- Yritän pysyä poissa hänen silmistään, Robertson sanoo ja nousee.

Etsintäpartion jäsenet, Jahnia lukuunottamatta, asuvat Miestentalossa. Pojat muuttavat sinne noin kuusi-seitsentoistavuotiaina ja lähtevät uuteen kotiin löydettyään itselleen vaimon. On itsestään selvää, että kaikki menevät naimisiin ennemmin tai myöhemmin. Toisia onnistaa nuorina, mutta jotkut joutuvat odottamaan kolmikymppisiksi. Ne harvat, jotka sen jälkeen ovat yhä poikamiehiä, valitsevat yleensä erämaan ja katoavat suurempaa huomiota herättämättä.

Kaikki nuorukaiset ovat vielä sisällä. He valmistautuvat päivän töihin tavallistakin vaisummin. Osa on vielä puolipukeissa, jähmettyneenä sängynlaidalle. Aivan kuin ruumiin näkeminen olisi vienyt kaiken energian.

Jahnikin on täällä. Hän juttelee vaimealla äänellä etsintäporukalle. Hän hiljenee, kun Robertson astuu sisään. Kaikki tuijottavat ovelle.
- Tiedätte, etten se minä ollut. Rewka ehdotti, että teen artikkelin tästä ja niin myös teen. Joten käykö haastattelu? Robertson kysyy. Kar-thom nousee jostain, hän oli jotenkin onnistunut jäämään Robertsonilta näkemättä. Nuorukainen puristaa kätensä nyrkkiin, raivoaan pidätellen.
- Lähde täältä. Murha ei ole mikään jutun aihe. Hän on kuollut, tajuatko ja sinusta se on vain jännittävä pikku yksityiskohta siihen hemmetin kirjoitelmaan!
- Mitä sitten pitäisi tehdä, unohtaa? Tätä rikosta ei ole vielä selvitetty, jos se nyt edes on rikos ja se tarkoittaa, että syyllinen saa kulkea vapaana, eikä kukaan tutki asiaa.
- Minä en unohda häntä, en koskaan. Mutta sille ei voi mitään, Kar-thom sanoo, muotoillen jokaisen sanan erittäin selkeästi huulillaan. Sitten hän lähtee ovelle, tönäisten Robertsonia mennessään.
- Sopiiko teiltä muilta kysyä pari kysymystä? toimittaja kysyy ja istahtaa erään punkan reunalle.
- No kysy sitten, yksi miehistä sanoo. Hänen ilmeensä sanoo: Antaa hänen leikkiä vähän ennen tuomion julistamista. Muutama mies lähtee ulos, näyttäen rehellisesti, ettei tahdo tuhlata aikaansa, mutta suurin osa väestä jää. Suojapukuihin pukeutuneet partiolaiset siirtyvät ryhmänä lähemmäs, muut istuskelevat siellä täällä.
- Mistä tiesitte mennä Yksinäisen kämpälle? Robertson kysyy.
Partion jäsenet vilkaisevat toisiaan, sitten Jahnia.
- Joku kertoi, että siellä kannattaisi ehkä käydä. Eksyneitä valuu sinne välillä, jotenkin maa viettää kai sinnepäin. Sitä käytetään myös tapaamispaikkana.
- Ketä Kou-leen olisi mennyt tapaamaan?
- Ellei Kar-thomia niin sitten en tiedä. He rakastivat toisiaan, tai siltä se ainakin näytti. Ei tyttö olisi mitenkään voinut käydä vieraissa jos sitä ajattelet.
- Miksi hän sitten meni sinne? Robertson kysyy.
- Ei tietoa. Ei siinä ole mitään järkeä... Jahni vastaa.
- Ellei joku sitten väittänyt hänelle, että Kar-thom odottaisi häntä siellä, joku nuorista keksii yhtäkkiä. - Se on ainoa järkevä syy.
- Miksei Kou-leen ottanut maasturia? Robertson kysyy.
- Metelin takia tietysti. Hän meni sinne salaa, yöllä ja maasturin ääni olisi varmasti herättänyt jonkun.
- Mutta yövaatteissa, ilman mitään varusteita? Jopa ilman kenkiä! Robertson sanoo, muistellen miltä ruumis oli näyttänyt.
- No sitten tapaamisen oli tarkoitus tapahtua lähempänä, joku päättelee.
- Niin, näkihän sen jäljistä, että ruumista oli raahattu jonkin matkaa ja kannettu varmasti sitä ennen, Jahni sanoo.
- Jäljistä... Robertson toistaa. - Oliko siellä myös jalanjälkiä?
Jahni pudistaa päätään. - Sammaleeseen ei jää jälkiä kovin pitkäksi aikaa, se palautuu muotoonsa. Noissa jäljissä sitä oli repeytynyt irti. Juuri sellaisia jälkiä syntyy, kun jotakin raahataan perässä kuin auraa. Veritahrojakin siellä oli.
- Ja Kou-leenilla oli ihan harmaat varpaat, yksi etsijöistä lisää.
Robertson nyökkää ja miettii hiljaa, onko näistäkään tiedoista mitään hyötyä. Yksityiskohtien ajatteleminen saa ainakin nuorukaisten ilmeet muuttumaan miettiväisiksi vihamielisten sijaan.
- Onko tässä kylässä ketään, jolla oli jotain Kou-leenia vastaan tämä vielä eläessä? hän kysyy.
Kaikki pudistelevat päätään, kaikki ovat varmoja siitä, ettei yksikään ihminen koko planeetalla voisi mitenkään vihata Kou-leenia, maailman ihaninta ihmistä.
- Jos se oli kulkuri, yksi ehdottaa epävarmasti.
- Ei se silti selitä sitä, miksi Kou-leen lähti ulos keskellä yötä. Tuskin hän olisi lähtenyt tapaamaan tuntematonta kulkuria, toinen väittää.
- Kuka tarkemmin ottaen ehdotti Yksinäisen kämpän tutkimista? Robertson kysyy, muistaen nyt puutteen aiemmissa vastauksissa.
- Olok se oli, yksi etsijöistä vastaa. Jahni tuijottaa lattiaa, hän oli selvästi aikonut vaieta asiasta.
- Arvaus se oli, entisen kokemuksen perusteella, partion johtaja mutisee. - On päätöntä väittää, että Olokilla olisi jotain tekemistä kuoleman kanssa. Hän piti Kou-leenista niin kuin kaikki muutkin.
- Ei kukaan ole häntä syyttänyt, minähän olen tässä pääepäiltynä, Robertson muistuttaa.
- Ei sinuakaan kukaan oikeasti syytä, joku piti vain saada syntipukiksi, eräs nuorukainen vakuuttaa ja laskee kätensä toimittajan olkapäälle.
- Paitsi Olok, toinen muistuttaa.
- Miksi hän teki niin? En ymmärrä, olen yrittänyt käyttäytyä asiallisesti ja olla ärsyttämättä ketään. Ymmärrän kyllä, että teitä häiritsee olla kuin eläimet tarhassa kaikkien ihmeteltävänä, mutta päätoimittajan sana on laki, Robertson sanoo.
- Olok nyt vaan on sellainen. Hän syyttää huonoista oloistamme kaikkia maalaisia, yksi vanhimmista talon asukkaista selittää.
- Ei hän silti mitenkään voisi tappaa Kou-leenia, ei edes saadakseen syyn ulkomaalaisen lynkkaamiseen.
- Jonkun kyläläisistä on kuitenkin pakko olla tässä osallisena jollain tavalla. Ja se joku on todella hyvä näyttelijä, tummahiuksinen nuorukainen sanoo synkeänä.
Kuuluu kuiskaus: - Se voi olla kuka tahansa.
- Ellei se sittenkin ollut valkoinen vaeltaja, Robertson sanoo, yrittäen estää yleisen vainoharhaisuuden leviämistä.
- Etkö ymmärrä, silloinkin ongelma olisi sama kuin kulkuriteorian kanssa: Miksi hän lähti erämaahan yöllä, varustautumatta ja ilmoittamatta kenellekään? hintelä nuorimies tolkuttaa.
- Meille muistutetaan lapsuutemme aikana päivittäin, että kylästä poistumisesta on ilmoitettava jollekulle, varsinkin jos lähtee hämärän aikaan, lisää toinen mies, joka muistuttaa edellistä niin paljon, että he ovat epäilemättä veljeksiä.
Robertsonin mieli on synkkä. Hän tietää, ettei arvoitus voi selvitä ilman, että toinenkin ihminen menettää henkensä. Siirtokuntalaiset eivät ole anteeksiantavaista väkeä ja, kuten jo aiemmin kuultiin, täällä ei ole vankiloita. Jos murhaajaa tai petturia aletaan etsiä, rangaistukseksi kelpaa vain kuolema.

Keskipäivällä, istutustöiden jälkeen, keräännytään jälleen kansantupaan. Kou-leenin ruumis on yhä siellä, nyt lakanan alle peitettynä, mutta haju muistuttaa väkeä siitä, ettei kuolemaa ole vielä kostettu. Jahni ilmoittaa avoimesti, ettei Robertsonin syyttämiselle ole mitään perusteita ja toimittajaa on syytä kohdella kunnolla, onhan tämä ainoana tehnyt jotain tapauksen selvittämiseksi. Olokkin myöntää toimineensa harkitsemattomasti, muttei pyydä anteeksi. Vieläkin on kyläläisiä, jotka mulkoilevat muukalaista alta kulmien.
- Ehdotan, että lähetämme partion metsään. Jos sieltä löytyy nuotion jäänteitä tai muuta sellaista, voimme olettaa syyllisen olevan joku kulkuri, Jahni sanoo.
- Ajan hukkaa, joku mutisee.
- Minä ainakin lähden, sanoittepa mitä tahansa, ennen kuin joku käy väärentämässä tai sotkemassa todisteita, Jahni sanoo.
- Minä tulen mukaan, sanoo yksi partiolaisista.
- Niin minäkin, muut toistelevat. Syntyvä ryhmä koostuu samoista henkilöistä kuin se, joka etsi Kou-leenia aamulla.

Partio lähtee matkaan kuudella maasturilla. Kaksi miestä mahtuu yhden selkään, mutta Jahni ja kaksi muuta ajavat yksin. Viime kerralla vain kaksi ajoi yksin, mutta Kar-thomia ei ole näkynyt. Hänestä ei puhuta. Vapaita paikkoja pidetään aina siltä varalta, että erämaasta löytyy eksyneitä. Tässä tilanteessa partioon törmäävä kulkuri ei kuitenkaan voisi odottaa kovin ystävällistä kohtelua. Jahnilla on metsästäjän pistooli vyöllään. Sellaiset on tarkoitettu itsepuolustukseksi siltä varalta, että haavoittunut peto hyökkää kimppuun, mutta sitä voi yhtä hyvin käyttää ihmisten teurastamiseen.

Partio viipyy matkallaan tuntikausia. Sillä aikaa Robertson kirjoittaa artikkeliaan, mutta siinä on ihan liikaa aukkoja. Hän käy vielä haastattelemassa muita, niitä joilla on jotain sanottavaa ja myös halua ilmaista se. Valitettavasti kaikki tieto on ennestään tuttua, pääteltävissä vanhan pohjalta tai pelkkää arvailua. Mielipidekysely todistaa, ettei kenelläkään näytä olleen mitään Kou-leenia vastaan. Monet kieltäytyvät puhumasta ulkopaikkakuntalaiselle, mutta heitäkään vastaan ei ole mitään todisteita.

Jahni joukkoineen palaa. Ei mitään, ei jälkeäkään kulkureista, ei edes vanhoja tuhkakasoja. Jos siellä on ketään ollut, nämä ovat peittäneet jälkensä tarkasti ja siirtyneet sitten eteenpäin. Asialle ei voida mitään, todetaan. Alkaa jo tulla hämärä. Elämän on jatkuttava, kenties huomenna saadaan lisää vastauksia.

Robertson palaa asuntoonsa, pieneen mökkiin, joka kuului aiemmin nyttemmin kuolleelle pariskunnalle. Talon ainoa tytär on naitu viereiseen kylään ja jo vuoden ajan on taloon majoitettu vierailijoita. Edelliset kävijät ovat kaivertaneet ovenpieliin ja ruokapöytään omia mietelmiään.

Toimittaja istuu kannettavansa edessä ja muokkaa tekstiään, kunnes silmät alkavat mennä ristiin. Silloin hän pistää virrat poikki ja heittäytyy vuoteelleen. Vielä hän ei riisuudu, muuten hän saattaisi nukahtaa ennen kuin on saanut ajatella loppuun jotakin. Mitähän se nyt olikaan, äsken se oli vielä niin kirkkaana mielessäni, kuin salamanvälähdys, Robertson mietiskelee.

Hän herää tihkusateeseen ja tajuaa seisovansa ulkona. On säkkipimeää, mutta jonkin matkan päässä loistaa yksittäinen valoneliö ja hän tietää, että siellä on kylä. Joku yksinäinen valvoo. - Miten minä tänne jouduin? hän miettii ääneen. Ja siinä on vastaus! Hän säntää juoksuun kohti valoa. Kostea sammal tirskuu sukkien alla. Kengät ovat tietysti jääneet sisään, aivan niin kuin Kou-leen Atmilla.

Kylä on hiljainen ja pimeä. Sen ainoan valaistun ruudun takaa häntä tuijottavat vanhuksen kasvot, viisikymppisen mummon. Vesi valuu pitkin ikkunan muovia. Talojen seinähirret ovat tummia kosteudesta, järkkymättömiä ja luotaantyöntäviä kuten tämä kylän ihmiset.

Robertson löytää Atmin talon helposti, vaikka kaikki näyttääkin pimeässä samanlaiselta. Hän hakkaa ovea kunnes rouva avaa sen, yöpuvussaan ja pelästyneen näköisenä.
- Mitä nyt, herra Robertson?
- Kertokaa, kävelikö Kou-leen koskaan unissaan? Robertson kysyy samalla kun työntyy ovesta sisään. Muu perhe odottaa kauempana huoneessa.
- Niinkö se siis tapahtui? Atmin vaimo kysyy. - Meidän olisi pitänyt muistaa lukita ovi!
Ja sitten hän alkaa nyyhkyttää, voimatta enää sanoa mitään järkevää. Herra Atmi tulee tueksi. Hän nyökkää vastaukseksi Robertsonin kysyvään katseeseen.
- Kou-leen käveli unissaan usein ollessaan pienempi. Se kuitenkin loppui hänen ollessaan kahdentoista ja me luulimme hänen päässeen siitä lopullisesti.
- Meidän täytyy kertoa kaikille, ties vaikka ne lynkkaisivat jonkun onnettoman kulkurin hämärän aikaan kun me vielä nukumme, vaimo sanoo niiskuttaen.
- Aamulla sitten. Hyvää yötä, herra Robertson. Toivottavasti tämä on vastaus kaikkeen. Petojen teoillehan ei voi mitään.
Toimittaja lähtee taas ulos sateeseen. Päästyään taas kotiin hän lukitsee oven ja menee vasta sitten nukkumaan.

Aamulla kylän väki kokoontuu taas kansantupaan. Robertson selittää, mitä oli yöllä keksinyt ja Atmi vahvistaa tiedon. Ihmiset näyttävät uskovan, vanhemmat muistavat Kou-leenin lähteneen aiemminkin yöllä kävelemään unissaan. Näyttää siltä, että juttu on loppuun käsitelty.

Mutta Robertsonilla on vielä jotain mielessä. Hän menee Jahnin viereen, sillä tämä näyttää olevan kylän kokenein erämies.
- Kerrohan, toimittaja aloittaa, - onko valkoisilla vaeltajilla tapana palata saaliinsa luo myöhemmin, jos niitä on häiritty?
- Kyllä. Jos erämaasta löydetyt ruumiit jätetään paikalleen, ne katoavat yleensä saman päivän aikana, partiomies vastaa.
- Eikö olisi parasta, että tämä vaeltaja tai vaeltajat pyydystettäisiin, ettei kyläläisten tarvitsisi pelätä uusia kuolemantapauksia? Robertson ehdottaa.
- Vaeltajia on hankala saada loukkuun, niillä on liian hyvä hajuaisti. Ja ne ovat varmaan jo siirtyneet kauemmas, onhan siitä jo vuorokausi.
- Mutta ne voisivat varmasti haistaa ruumiin pitkän matkan päähän?
- Ettäkö käyttäisimme Kou-leenin ruumista syöttinä? Älä häpäise kuollutta! Olet tehnyt paljon tämän kylän hyväksi, mutta tuollainen teko on järjetön! Jahni sanoo ääntään madaltaen. Ennen kuin Robertson ehtii sanoa mitään, mies on jo kääntynyt poispäin osoittaen, että keskustelu on ohi.

Robertson ei tahdo hylätä ideaansa. Hänestä on väärin, että petojen annetaan tappaa viattomia ihmisiä. Hän etsii kartalta Yksinäisen kämpän sijainnin ja painaa sen mieleensä. Hänen on esitettävä, ettei aio tehdä mitään, muuten joku yrittäisi varmasti estää häntä.

Päivä kuluu hitaasti. Hän ottaa selville, missä metsästysvarusteita säilytetään, muttei voi hakea varastosta mitään ennen hämärää. Maasturin avaimet ovat vieläkin suojapuvun taskussa, joten ajoneuvopuoli on hallinnassa. Kaikki järjestyy, kunhan hän vain saa tilaisuuden vierailla varastolla ja kansantuvassa alkuyöstä, kenenkään huomaamatta.

Aikaa tappaakseen hän köy tapaamassa sitä vanhusta, jonka oli viime yönä nähnyt. Tämä kertoo heikolla äänellään nähneensä valkoisen vaeltajan liikuvan kaukana erämaassa samana yönä kun Kou-leen katosi. Itse tyttöä hän ei kuitenkaan ollut nähnyt. Tämä oli varmaan lähtenyt vasta aamuyöllä.

Robertsonia onnistaa. Varaston avaimet ovat helposti saatavilla ja väki näyttää menevän tänään aikaisin nukkumaan. Hän valitsee kevyen kiväärin ja siihen panoksia. Hän ei ole varma siitä, voiko tällaisella aseella surmata valkoisen vaeltajan, mutta on parempi valita sellainen ase, jonka tuntee. Robertson on joskus käynyt ampumaradalla kavereiden kanssa ja tämä kivääri muistuttaa eniten siellä käytettyä asetta. Hän ottaa myös eräkelkan ruumista varten ja purkin hajunpoistajaa.

Kansantupa on autio. Kou-leenin ruumis lepää vuoteellaan keskellä salia. Robertson kietoo lakanan tiukasti kalmon ympärille ja nostaa. Paino yllättää hänet. Hän on oleskelunsa aikana tottunut kannattelemaan oman ruumiinsa lisääntynyttä painoa, mutta nyt hänellä on hankaluuksia nostamisessa. Suurin ponnistuksin hän nostaa ruumiin selkäänsä ja raahaa sen kelkkaan. Sitten hänen on pysähdyttävä vetämään henkeä.

Robertsonin on kiskottava maasturia ja kelkkaa perässään vähän matkaa, ettei moottorin ääni herättäisi kyläläisiä. Vaikka hän kävikin säännöllisesti salilla ennen avaruusmatkaa, hän tuntee nyt voimiensa olevan puutteelliset. Sopivan etäisyyden saaminen kylään tuntuu vievän ikuisuuden. Vihdoin hän katsoo olevansa tarpeeksi kaukana käynnistääkseen maasturin. Hiljaisessa yössä meteli kuulostaa kamalalta, mutta tosiasiassa se ei ole kovin äänekästä.

Maasturi pompahtelee mättäältä toiselle. Kaikki näyttää samalta. Robertson voi vain olettaa, että kaukana edessäpäin näkyvä tumma alue on se metsä, jonka laidassa Yksinäisen kämppä sijaitsee.

Yksinäinen hahmo kohoaa sammalen keskeltä maasturin lamppujen valopiiriin. Robertson painaa jarrua. Ensin hän pelkää kohdanneensa valkoisen vaeltajan, mutta toinen on selvästi ihminen. Kaiken lisäksi tuttu sellainen. Kar-thom.

Nuorukainen tuijottaa hämmästyneenä miestä, joka miltei ajoi hänen ylitseen. Sitten hän siirtää katseensa kelkkaan. Silmät laajenevat.
- Murhaaja!
Ja Kar-thom juoksee, melkein lentää ne pari metriä jotka erottavat hänet miehestä, jota hän pitää rakastettunsa surmaajana. Hänen nyrkkinsä iskee toimittajaa poskipäähän ja saa yllätetyn miehen lentämään maasturin selästä.

Robertson putoaa selälleen, kivääri iskee kipeästi selkärankaa vasten. Hän toimii refleksinomaisesti, kierähtää polvilleen, vetää kiväärin selästään ja tähtää sillä nuorukaista.
- Pysähdy! Anna minun selittää!
Kar-tom kuulee sanat raivonsa läpi ja pystyy hillitsemään itsensä.
- Kou-leen lähti kävelemään unissaan ja valkoinen vaeltaja tappoi hänet, ymmärrätkö? Olen nyt menossa nappaamaan sitä ja tarvitsen ruumiin houkuttimeksi, Robertson selittää.
- Valehtelet, Kar-thom väittää.
- Kysy vaikka tytön vanhemmilta. Ja... jos olisin murhaaja, olisin jo painanut liipasinta, eikö totta?
Robertson laskee aseensa. Nuorukainen ei hyökkää, aivan kuten hän oli arvellutkin.
- Haluatko lähteä kanssani metsästämään vai palaatko kylään? Siellä varmasti kaivataan sinua, Robertson sanoo.
- Kukapa minua kaipaisi? Kar-thom murahtaa ja nousee maasturin selkään. - Yksinäisen kämpällekö tässä ollaan menossa? Kömmi jo ylös sieltä, niin lähdetään.
Robertson antaa pojan ajaa, tämä näyttää tuntevan tien paremmin.

Mökki on autio. Sade on päässyt sisään murretusta ovesta ja kastellut lattiaa. Näin varjossa se ei ole vieläkään kuivunut. Kauempana sisällä on tummempia tahroja, verta. Kar-thom alkaa hengittää kiivaammin astuessaan sisään. Robertson on haistavinaan veren rautaisen lemun.
- Täällä ei ole käyty sen jälkeen kun minä... me kävimme täällä. nuorukainen sanoo.
Robertson vilkaisee häntä ja miettii, onko poika käynyt mökillä uudestaan etsintäpartion jälkeen.
- Kannetaan hänet sisään.

He asettuvat väijyksiin homeisten huonekalujen taakse. Robertson on suihkuttanut hajunpoistajaa heidän jälkiinsä ja heidän päälleen. Nyt täytyy vain odottaa.

Kuluu tunteja. Kumpikaan ei puhu mitään kotiin lähtemisestä, vaikka jalat puutuvat ja rakko alkaa ilmoitella, että kohta olisi aika käydä puun takana. Täältä lähdetään vasta vaeltajan pää kainalossa.

Ulkoa kuuluu rapinaa. Robertson räpyttelee silmiään vapautuakseen horteesta johon on vajonnut. Oviaukkoon ilmestyvä jättiläismäinen hahmo saa hänet viimein heräämään kunnolla. Se on valtava! Epäinhimillinen ilmestus on varmaan kaksimetrinen, eikä painovoima ole haitannut sen kasvua. Turkki kiiltää kuunvalossa kuin sädekehä, mutta kasvot jäävät varjoon.

Jättiläinen huomaa vain lakanaan käärityn ruumiin. Se kumartuu ja nuuhkaisee äänekkäästi. Juuri silloin Kar-thom tempaa kiväärin Robertsonin käsistä ja tähtää. Toiminto vaikuttaa äänettömältä, mutta jotenkin peto huomaa sen. Se kohottautuu täyteen pituuteensa.

Ja luoti räjähtää sen läpi, repien lihaan pienen aukon. Tietenkään siitä ei voi nähdä läpi, mutta hetken ajan Robertson kuvittelee valon loistavan aukosta. Sitten hirviö ryntää heitä kohti, äristen mielettömästi korviahuumaavalla äänellä. Kar-thom ampuu nopeasti uudestaan ja luoti uppoaa otuksen rintaan. Robertson näkee veren tahraavan valkoista turkkia näin pimeässäkin. Miksei otus pysähdy?

Hirviö kaatuu, sen yli satakiloinen ruho saa lattian tärähtämään. Kar-thom ampuu vielä kerran, suoraan päähän, vaikka olento on varmasti jo kuollut. Sitten he odottavat hiljaa hetken, toisenkin. Ruumis pysyy liikkumattomana. Robertson nousee ja menee varovasti sen vierelle. Hän osoittaa Kar-thomille veitsimäisiä raatelukynsiä, jotka ovat vanhan veren tahrimat.
- En tarvitse laboratoriota vakuuttamaan minulle, että tässä on Kou-leenin tappaja, nuorukainen sanoo hiljaa. Hän vetää puukkonsa ja alkaa leikata kouraa irti. Kun luu on paljastettu, hän asettaa veitsen kahvan sen alle ja tallaa päälle voimakkaasti. Raaja murtuu yllättävän helposti, sen jälkeen käsi on helppo irrottaa kokonaan.

He palaavat kylään. Kar-thom pitää irtileikattua kouraa sylissään kuin vauvaa ja Robertson ajaa. He palauttavat Kou-leenin ruumiin paikalleen. Aamulla väki saa sitten ihmetellä veristä kouraa. Kar-thom nousee puhumaan ja julistaa kuoleman kosketuksi. Vuorokauden kuluttua kolmen päivän virallinen suruaika on kulunut loppuun ja Kou-leen saatetaan haudata. Tappajan ruumis poltetaan, kunhan se on ensin haettu Yksinäisen kämpältä.

Robertson viettää planeetalla vielä muutaman päivän ja kirjoittaa artikkelinsa loppuun. Siitä tulee kovin erilainen kuin mitä hän oli ajatellut. Hän miettii, hyväksyykö päätoimittaja sitä. Olihan pomo vähän vihjaissut, että planeetta pitäisi esittää selaisessa valossa, että uudet siirtolaiset uskaltautuisivat kokeilemaan onneaan. Nyt juttu voisi houkutella korkeintaan uhkarohkeita seikkailijoita ja raakoja metsästäjiä, jotka havittelisivat valkoisen vaeltajan turkkia kokoelmiinsa. Välillä häntä vaivaa epäilys siitä, ettei valkoinen vaeltaja kenties sittenkään ollut oikea tappaja, mutta siitä ajatuksestaan hän ei kerro kenellekään. Näille ihmisille murha on nyt selvitetty ja kenties se onkin. Ja elämä jatkuu.