Esittely: Tämä on oikeastaan enemmän fantasia- kuin kauhutarina. Tämä edustaa "kun kaikki menee pieleen"-tyyppiä. Jos tämän tulostaisi, paperia kuluisi 5 liuskaa. Ja minä ajattelin, että tästä tulee lyhyt! Olen tässä pistänyt puheet lainausmerkeillä repliikkiviivojen sijaan, kuten näet. Ja koska jaottelu vaikuttaa hyvältä asialta, tämä on jaettu kolmeen kappaleeseen ja jälkinäytökseen. No, nauti lukemisesta - vitsi-vitsi!

Ukkonen jyrisi. Verna kiirehti sulkemaan ikkunaluukut ja mutisi itsekseen: "Kohta sataa taas." Hän tassutteli sytyttämään tulen takkaan kompastuen melkein kissaansa.
"Anteeksi Harmaja, se on vain niin, että minä en näe oikein kunnolla", hän leperteli lemmikilleen ja silitti sen selkää. Kissa unohti mielipahansa ja alkoi kehrätä.

Verna istui sänkynsä laidalle ja levitti peitteen jaloilleen. Harmaja hyppäsi ketterästi hänen syliinsä.
"Älähän nyt, minun täytyy päätellä tämä sukka", mummo sanoi kissalle. Mutta sukan kutomisen sijaan hän unohtui taas silitelemään kissaa.
"Niin, tulee kylmä talvi...", hän jutteli. "Mirnen vauva tarvitsee paljon lämpimiä vaatteita. Emäntä saa pienen vauvan ihan pian."

Alkoi kuulua sateen ropinaa."No nyt se alkaa", Verna sanoi kissalle. Samalla hetkellä ovelle koputettiin.
"Kukakohan siellä nyt... tähän aikaan illasta?" Verna ihmetteli ja vääntäytyi pystyyn.
Ovea hakattiin uudestaan, nyt vaativammin. "Tullaan, tullaan", mummo huudahti ja köpötteli ovelle niin pikaisesti kuin vain pääsi.

Oven takana seisoi nuorukainen, päätä pitempi vanhaa naista. Verna siristi silmiään ja huomasi pojan olevan lapsenlapsensa.
"No mitä nyt, Myrko?" hän kysyi.
"Se on äiti", nuorukainen henkäisi. "Äiti saa lapsen, eikä kätilö ole vielä saapunut."
"Rauhoitupas nyt, poikaseni. Tuskin äidilläsi on mitään hätää, onhan hän jo synnyttänyt sinut ja sisaresi."
"Mutta hän pyysi sinua sinne. Tulethan, Verna-mummi?"
"Tulenhan minä. Astu nyt hetkeksi sisään, ettet saa ihan kuolemantautia. Minun täytyy ottaa viittani. Noh, missäs se on...?
Verna kääntyi ja etsi katseellaan viittaa.
"Tuolla se on", Myrko sanoi ja osoitti tuolin karmilla roikkuvaa tummaa kangasta.
"Joo, siellähän se..." Verna poimi viittansa. "No mennäänpä sitten."
He lähtivät ulos kaatosateeseen.

"En tajua, miksei kätilö tullut niinkuin sovittiin!" Myrko puuskahti.
"Voi, kukapa tahtoisi ulos tällaisessa säässä. Sanadil on niin hentoinen, että saattaisi sairastua jos kastuisi. Ajattele nyt, lapsenpäästäjä makaisi kuumeessa kun aika tulisi." Verna laski kätensä Myrkon käsivarrelle.
"Ja kai hänellä oli syynsä, luuli varmaan, että lapsi syntyisi vasta myöhemmin. Ei niistä koskaan tiedä, milloin ne päättävät tulla ulos..."
Kaukana välähti viimeinen salama.

"Missä isäsi on?" Verna kysyi Myrkolta ja ripusti viittansa naulaan.
"Metsässä, puita hakkaamassa", nuorukainen sanoi. "Ei kovin hyvä ajoitus", hän virnisti.
"Onko Verna-muori siellä?" äiti huusi makuuhuoneesta.
"Kyllä äiti, saat olla rauhassa", Myrko sanoi.
Pikkulapsi alkoi itkeä korissaan. "Pidä huolta Alesasta", äiti huusi.
Myrko nosti pikkusiskonsa korista. "Mitä rääpäle, onko sinulla nälkä?" Verna meni makuuhuoneeseen.
"No pistetäänpä sinulle muhennosta." Poika kurotti kohti takan reunalla olevaa pataa ja kauhoi vähän muussia kulhoon.
Nuorukainen alkoi syöttää pikkusiskoaan, samalla kun viereisestä huoneesta kuului synnyttävän äidin ensimmäinen tuskanhuuto.

"Myrko! Hae isäsi!" Verna huusi.
Nuorukainen laski sisarensa koriin. "Tuleeko lapsi nyt ulos?"
"Se on hankalasti. On parasta, että Urko on paikalla jos..."
"Joo, minä menen!" Myrko huudahti silmät pyöreinä. "Leikki, leikki!" pikku-Alesa huusi korissaan ja taputti käsiään.
Äiti huusi kivusta.

Metsässä mies huhki kirveen kanssa tuskin huomaten sadetta. Vielä tämä yksi puu, hän ajatteli. Hän iski lovea syvemmäksi niin että lastut lensivät.
"Isä!" Myrko huusi metsästä.
Mies pyyhki vettä kasvoiltaan. "Mitä poika?"
"Äiti saa lasta. Verna-muori sanoi, että sinun pitäisi tulla, koska se sujuu huonosti."
"Eikö Sanadil ole tullut?" isä kysyi.
"Ei, ei kukaan tällaisessa säässä tahdo minnekään lähteä. Eikä vauvan pitänyt syntyä vielä vähään aikaan."
"Se kirottu haltianoita..." isä mutisi.
Tuulenpuuska ravisutti puita. "No minä tulen", isä sanoi ja heitti kirveen kädestään.

Samalla hetkellä talossa äiti karjui ulos viimeisen kivun ja Verna veti ulos veren tahriman pienokaisen. Vauva alkoi kiljua vetäessään ensimmäistä kertaa henkeä.

"Varo isä!" Myrko huusi.
"Mitä?" mies ihmetteli ja pysähtyi. Hänen takaansa kuului narinaa ja ratinaa.
"Puu kaatuu!" poika huusi.
Mies vilkaisi taakseen ja ehti nähdä puun, ennen kuin se iski häneen.
"Isä!" Myrko kiljaisi.

Verna-muori katsoi lasta. "Se on poika, mutta sen silmissä on jotain vikaa. Näyttävät ihan verisiltä."

Myrko polvistui isänsä viereen. "Isä? Oletko vielä hengissä? Selviätkö sinä?" Hän yski.
Mies avasi silmänsä ja laski kätensä nuorukaisen polvelle. "Ei poika, nyt tuli noutaja. Pidä huolta äidistä ja siskosta. Ja uudesta..." Veri tahri hänen huulensa.
"Älä kuole isä!" Myrko huudahti ja yritti kiskoa painavaa puunrunkoa hänen päältään. "Älä kuole..."
Miehen käsi lakkasi puristamasta hänen polveaan ja valahti velttona maahan. Myrko alkoi itkeä lohduttomasti ja välillä yskien.

"Anna lapsi minulle", nainen pyysi.
Verna-muori ojensi hänelle vauvan. "Pahaa tämä kyllä tietää, sateella syntynyt ja punaiset silmät."
Äiti antoi vastasyntyneen imeä rintaansa ja katsoi kalpeana mummoa. "Pahaa, tosiaan. Minä kuolen tähän, tiedän sen. Sano Urkolle, että pitää huolta lapsesta."
Verna ei väittänyt vastaan, koska tiesi mielessään naisen sanoman olevan totta. Hän vuosi paljon verta, eikä se hyytyisi.

Myrko juoksi metsästä. Hän veti oven auki niin rajusti, että se meinasi irrota saranoistaan. "Isä on kuollut", hän kiljui.

Viereisessä huoneessa mummon silmät laajenivat suuriksi. Hän painoi kädellä rintaansa.
"Mitä nyt", äiti kysyi veltosti näyttäen huolestuneelta.
"Ei tässä... mitään", Verna sanoi sydänkohtauksen kouristaessa häntä. "Ukkosen poika", hän kuiskasi, "tuhon tuoja."

"Äiti, mummo!" Myrko huusi ja alkoi yskiä kamalasti. Hän kulki makuuhuoneeseen.
"Verna on vähän kipeä", äiti sanoi kuolonkalpeana. "Veisitkö hänet levolle mökkiinsä."
Myrko nyökytteli silmät pyöreinä. "Joo, voinhan minä."
Hän tarttui mummonsa käsivarteen ja nosti hänet pystyyn. "Ei tässä mitään..." Verna kuiskasi, "kunhan vain pääsin mökkiini lepäämään."
Hän otti viittansa ja he lähtivät ulos. Sade oli nyt tauonnut.

Myrko joutui tukemaan hitaasti kulkevaa vanhusta. Hän huomasi Vernan puristavan käsivarttaan. "Ehkä meidän olisi pitänyt sittenkin jäädä talolle, onhan siellä tilaa", Myrko sanoi.
"Ei tässä mitään", mummo totesi uudelleen.
Matka ei ollut pitkä. Pian Myrko näki jo mökin. "Katso, olemme perillä", hän sanoi mummolleen.
Verna kohotti katseensa tiestä, voihkaisi sitten ja taipui kippuraan. Myrko tuki häntä kun hän vaipui makaamaan tielle. "Mitä nyt, mummo?" hän kysyi hädissään.
"Punasilmäinen ukkoslapsi tuo tuhon", Verna kuiskasi ja sulki silmänsä.
"Ei, mummo, älä sinäkin!" Myrko huusi kauhuissaan. "Ei!" Taas hän alkoi yskiä. Hän nosti Vernan selkäänsä ja lähti raahaamaan mummoa takaisin talolle.

Äiti alkoi laulaa tuutulaulua vastasyntyneelle. Kohta hän kuitenkin lopetti, sanat eivät muistuneet enää mieleen ja vatsaa kouristi.
"Pahaan paikkaan olet syntynyt, pienokaiseni", hän kuiskasi. "Kohta sinulla ei ole äitiäkään ja isäsi on jo mennyt. Voi pikku raukkaa."
Aivan kuin lapsi olisi hymyillyt.
"Leikki, leikki", Alesa huusi viereisestä huoneesta. Äiti kuuli hänen heiluvan korissaan.
"Ei nyt leikitä, pikku-Alesa, odota Myrkoa", hän huusi.
Äiti ohjasi pienokaisensa uudestaan juomaan ja silitteli tämän alastonta selkää. "Voi pientä poikaparkaani", hän kuiskasi. "Voi minun orporaukkaani."
Hänen kätensä putosi, eikä enää noussut.

Myrko työnsi oven auki jälleen kerran. Hän ol taipunut kumaraan taakkansa alla. "Äiti", hän huusi, "äiti! Verna on todella pahana. Miksi tämä onnettomuus kohtaa meitä? Miksi?!"
Alesa alkoi itkeä korissaan. "Hiljaa!" Myrko karjaisi hänelle. Hän laski mummonsa penkille makaamaan ja meni makuuhuoneeseen.
"Äiti?"
Nainen makasi vastasyntynyt rinnoillaan ja iho kalpeana. Hänen silmänsä tuijottivat mitään näkemättöminä jonnekin ylös ja kasvojen ilme oli huolestunut. Enää poika ei järkyttynyt, niin paljon kauheita asioita hän oli sinä päivänä nähnyt.
"Niin siis lähdet sinäkin, äiti", hän kuiskasi.
Myrko huomasi lapsen olevan vielä hengissä ja hän nosti sen syliinsä. "Kukakohan on seuraava, sinäkö?" hän mutisi. "Jumalten viha lepää talomme päällä."
Myrko etsi vastasyntyneelle vaatteita ja puki sen lämpimään nuttuun. Sitten hän kuljetti sen koriinsa. Viereisessä korissa istui nyt vaiennut pikkusisko. Alesa tuijotti veljeään vihaisen näköisenä.
"Älä nyt ole noin pahalla päällä", Myrko mutisi ja nosti syliinsä pikkusiskon. "Syödään vähän lisää. Muhennoksesta hyvä viimeinen ateria."
Ruoka oli nyt kylmennyt padassa ja tuli sammunut. Myrko nosti pari uutta halkoa takkaan ja pisti sytykkeeksi lastuja. Sitten hän laski Alesan maahan tulta iskeäkseen. Kohta paloi jo valkea takassa ja muussi lämpeni padassa.
"Leikitään nyt, pikkusisko. Eihän tässä tiedä, kuka seuraavaksi lähtee", Myrko totesi synkästi. Hän siirsi siskonsa kauemmas tulesta ja haki pöydältä heinäpallon, jolla he olivat aiemmin pelanneet. Sitä he vierittelivät pitkin lattiaa ja kuivat ruohot viilsivät heidän käsiään. Vastasyntynyt makasi hiljaa kopassaan, muttei liikkunut.

Alesa alkoi kohta väsyä, olihan nyt jo yö. Muhennos tuli valmiiksi ja paloi pohjaan, ennen kuin Myrko ehti ottaa sen tulelta. Poika mätti sitä kulhoon ja yritti saada siskon syömään, mutta Alesalla ei ollut enää nälkä. Niin hän pisti siskon takaisin koriin.
"Aamulla sitten lähdetään kylälle apua pyytämään, jos sinne asti selviämme", hän jutteli. "Jumalat auttakoon meitä pysymään hengissä tämän yön."
Hän alkoi yskiä, nyt niin kovaa, että se melkein repi keuhkot hänen sisältään.

Myrko meni maata vuoteeseensa ja nukahti kohta. Välillä hän heräsi ja yski. Kuume nousi. Hän näki valveunia kaikista kauheista asioista ja isä, rintakehä murskana, saapui hänen luokseen häntä noutamaan.
"Isä", Myrko kuiskasi käheästi. "Kaikki menee pieleen, isä. Me kaikki kuolemme."
Verinen mies ojensi hänelle kätensä. "Ei kai se sinun vikasi ollut. Tule niin mennään kotiin."
Myrko nousi istumaan ja tarttui kuolleen käteen. Samassa häneen iske kylmyys, niin syvä, että hän huusi. Valtava yskänpuuska repi hänen ruumistaan ja lennätti veripärskeitä seinälle ja lakanoille. Kun hän viimein kaatui takaisin makuulle, oli hänen henkensä jo paennut.

Alesa heräsi veljen kuollessa. Hän tuijotti kattoa pimeässä pitkän aikaa. Mitään ei kuulunut.
"Mylko", hän kutsui.
Mutta veli ei tullut.
"Äippä, äippä", Alesa kiljui ja heittelehti korissaan puolelta toiselle.
Mutta äitikään ei tullut.
"Iti, iti, iti."
Ei tullut isäkään. Alesa nousi istumaan ja katseli ympärilleen. Tuli oli aikaa sitten sammunut ja mökissä oli täysin pimeää. Aurinko nousisi vasta parin tunnin päästä, mutta sitä pieni ei tiennyt.
Pikku-Alesa alkoi uudelleen heiluttaa koriaan.
"Leikki, leikki", hän huusi. Hän piti tuosta keinunnasta.
Mutta kori keikkui liikaa. Tuuma tuumalta se kulki lähemmäs pöydän reunaa. Sitten, yhtäkkiä, pudotti pikkutytön maahan ja jäi kenolleen pöydän reunalle.

Veri valui ohuiden kiharoiden alla. Alesa ei enää huutanut.

Haltianainen ratsasti kohti pientä taloa. Missäköhän kaikki ovat? hän mietti. Hän jätti hevosensa pihalle ja koputti ovelle. Kohta, kun kukaan ei avannut, hän meni sisään. Penkillä nukkui vanha nainen, sängyssä nuorukainen. Kaikkialla oli hiljaista.

Sanadil astui peremmälle huoneeseen ja tarkasteli ympäristöään. Nyt hän tajusi, mikä oli vialla: Hän ei nähnyt lämpöauroja näiden ihmisten ympärillä. Sen täytyi tarkoittaa vain sitä, että he olivat kuolleita.

"Jumalani, mitä täällä on tapahtunut!" hän henkäisi. Kuolleiden näkeminen kuvotti häntä suuresti, sillä olihan hän sentään haltia, elämän puolustaja. Hän astui lähemmäs nuorukaista ja näki sen olevan Myrko, jonka oli aiemmin tavannut. Pojan huulet olivat veressä ja silmät lasittuneet. Mummossa ei näkynyt mitään kuoleman syytä

Hän pystyi erottamaan punaisena hehkuvan lämmönlähteen huoneen toisessa laidassa. Normaali näkö erotti pöydällä kaksi koria. Toinen oli kumollaan. Tuollaisia koreja käytettiin lasten sänkyinä.

Ajatus sai hänet katsomaan alas. Pikkulapsi oli pudonnut pöydältä ja lojui lattialla kallo murskana. Kaikki ovat kuolleet. Kuinka tämä on mahdollista? hän ihmetteli. Sitten hän muisti taas lämmön. Mutta häntä pelotti lähestyä tuota toista koria. Entä, jos hän sieltäkin tapaisi vain vastikää kuolleen vauvan?

Toisesta korista kuului vauvan itkua. Kukas se täällä on? hän ajatteli. Vastasyntynyt katseli häntä punaisilla silmillään ja lopetti huutamisen. Nainen nosti vauvan syliinsä.
"Voi, sinulle täytyy saada jostain maitoa", hän jutteli. "Onneksi kylääni ei ole pitkä matka."
"Hei, sinullapa on ihmeelliset silmät. Näetköhän sinä saman kuin minä? Taidan kutsua sinua Elesphybeliksi, verimarjaksi." Vauva hymyili. "Mennäänpä kotiin, Elesphybel, pääset Sanadilin luokse asumaan."

Niin haltia käveli ulos. Talon nurkalta häntä katseli harmaa kissa, joka ei kuitenkaan tullut lähemmäs. Niin se sai jäädä huomaamatta. Harmaja katsoi hevosen luo. Kissan selkäkarvat nousivat pystyyn kun se katsoi haltian sylissä nukkuvaa kääröä. Kyllä eläimet tietävät!

Lue heti seuraava tarina eli SpaceTrain -22.
Palaa Tarinat-sivulle
Palaa pääsivulle.