|
Taloon tulee uusi piikatyttö. Elsaksi häntä kutsutaan, mutta hänellä on myös salanimi, haltijan antama. Se on voimakas nimi, Atamua. Monet saavat kuulla tosinimensä, mutta harvat muistavat sitä enää aikuisina. Elsa ei vain aio unohtaa. Hänelle näytetään missä nukkua, lavealla penkillä vanhemman piian vieressä. Siinä on vieressä hyvä, paksu hirsiseinä, kunnon vartija. Sen luona Elsa tuntee olevansa turvassa, vaikka tulee yö ja pimeä. Hän kuiskaa tosinimensä seinänrakoon ja puu ottaa sen vastaan. Siellä se tulee säilymään sittenkin, jos piikatyttö itse sattuu unohtamaan. Kyllä hirsi muistaa. "Atamua", hän kuiskaa, toistaa sen vielä kerran ja toisenkin. Kolmasti sanottua ei voi unohtaa. "Mitä sinä tyttö siellä supiset?", kysyy piika ja kääntää kylkeä. "En minä mitään, unissani vain mutisin", tyttö vastaa. "Nukupa sitten uudestaan, huomenna odottavat raskaat työt." Ja niin Elsa nukkuu, iloisena siitä, että salainen nimi on turvassa. Monta vuotta hän asuu siinä talossa ja välillä seinä kuiskaa yöllä: "Atamua, muista kuka olet!" Ja hän muistaa, vaikka meinaakin joskus unohtaa. Vuosien kuluttua, toisessa talossa pakkanen paukkuu nurkissa ja vanha anoppi sanoo: "Ai, nyt kutsuu seinä Pokia." Elsa, nyt jo rouva, nostaa katseensa kehdosta ja tietää olevansa hyvässä seurassa. Täälläkin muistetaan nimiä. "Ata!" huutaa halko takassa ja ovi kuiskaa "Mua..."
KuoletarKohtalo2
|
Tästä olisi voinut tehdä pitemmänkin Elsan tunteita ja ajatuksia kuvaamalla, mutta taitaa olla niin, että piikatyttö on vain kansan muistin symboli. Me emme unohda kaikkialla olevia henkiä ja säilytämme voimakkaat tosinimemme.