(23. 2. 2003)
Oli jo hämärä, ja vasta alkanut lumituisku näytti tihenevän nopeasti. Säätila selitti kai jomotuksen Lizardin olkapäässä. Etteikö se olisi ollut tarpeeksi ärsyttävää, niin nyt myös hänen selkäänsä oli alkanut särkeä sattuneesta syystä, ja nainen tunsi pakostakin olonsa kärttyisäksi.
"Ei sinun tarvitse ottaa sitä miestä mukaan", demoni huomautti hänen mielessään. "Jos sinun on pakko mennä sinne majataloon, on parempi..." Mutta Lizard ei jaksanut kuunnella.
"Ole hiljaa!" hän mutisi. "Teen niin kuin parhaaksi koen."
Hän kohensi repun hihnoja aiheuttaen paljonpuhuvan metallisen kilahduksen, joka soi hänen herkissä korvissaan ikävänä muistutuksena. Miten ironista olisikaan ryövärin itse joutua mahdollisesti ryövätyksi matkalla. Hän oli yrittänyt kääriä kolikot kankaaseen niin tiukasti kuin mahdollista, mutta nyytin oli täytynyt löystyä. Täytyi vain toivoa, että seudun maantierosvot olisivat liian laiskoja väijymään tällaisella säällä. Hän ei tottavie ollut taistelukunnossa.
Hiljaista helinää kuului erään puun juurelta, jossa näytti olevan jokin omituinen, pörröinen pikkueläin. Lähempi tarkastelu paljasti tuon miehen hiuspehkoksi, joka pilkisti lumihangesta, jonne mies oli melkein kokonaan hautautunut. Helinä lähti ilmeisesti miehen hampaista, jotka löivät toisiaan vasten rytmikkäästi.
Lizard saapui sinne, mistä oli aiemmin lähtenyt ja kalina johti hänet epäilyttävän kinoksen luokse. Ärsyyntyneesti tuhahtaen hän tarttui miestä tiukasti hiuksista ja kiskaisi tämän pystyyn.
"Wael! Kun sanoin tässä en tarkoittanut sitä kirjaimellisesti. Olisit käyttänyt järkeäsi!" hän huusi vasten miehen kalpeita kasvoja. Varmuuden vuoksi hän läimäytti miestä poskelle herättääkseen tämän kohtalokkaasta kylmänhorteesta. Kun tämä viimein avasi silmänsä, hän uskalsi päästää irti.
Silmiään räpytellen mies katsahti ympärilleen, kääntyen sitten toista katsomaan hymyillen leveästi. Hieman sammaltaen sanoi "Kas, tulitkin jo... Luulin, että olisit viipynyt kauemmin siellä, mihin ikinä sitten katosit..."
Mies pudisteli lunta vaatteistaan, hieman huojuen paikallaan. Nyt olisi jokin vettä väkevämpi ollut paikallaan...
"Väsyttääkö sinua? Ei, älä missään nimessä käy takaisin makuulle!" Lizard hätäili.
Nyt hän huomasi huolestua mahdollisista pakkasvaurioista. Jos mies olisi palelluttanut itsensä pahasti, tästä ei olisi matkaseuraksi.
"Pystytkö tuntemaan sormesi ja varpaasi?" hän kysyi ja tönäisi miestä vähän, ettei tämä olisi horjahtanut hänen päälleen.
Az horjahti toisen tönäisystä, mutta onnistui pysymään pystyssä. Hän syventyi hetken tutkimaan sormiaan, koukistellen niitä varovasti.
"Kyllä ne tuntuisivat olevan paikoillaan..."
Mies virnisti hieman, kysäisten sitten "Ei sinulla sattuisi olemaan jotakin juotavaa?"
"Viinaako?" Lizard kysyi.
Mies näytti todella olevan tervehdyttävän ryypyn tarpeessa, mutta nainen pudisti päätään.
"Drowt eivät harrasta päihteitä... Eikä minulla ole muutenkaan yhtään eväitä mukana."
Hän vilkaisi taivaalle. "Taitaa tulla kunnon myräkkä. Jos lähdemme nyt niin ehdimme majataloon keskiyön paikkeilla, ellei jotain yllättävää tapahdu. Liikkuminen kyllä lämmittää."
Mies huokaisi hieman pettyneesti, kohauttaen sitten olkiaan.
"No, kunhan kysyin. Lähdetään sitten..."
Mies veti jalkansa kinoksesta, tömistellen niitä hetken saadakseen veren kiertämään. Katsahti sitten uteliaasti ympärilleen.
"Mihinkäs suuntaan me menemme?" hän kysyi.
"Muistatko mitä sanoin viimeksi? Niistä näkymättömistä ovista..." Lizard aloitti.
Hän kääntyi ympäri ja keskittyi avaamaan portin eteensä aukiolle. Vaikkei portaalia voinut nähdä, hän tiesi tempun onnistuneen.
"Sellaisen voi avata mihin tahansa. Se voi johtaa lähes mihin tahansa, mutta harpatun matkan pituudella on eronsa. Se riippuu avaajan älykkyydestä", hän selitti hymyillen omahyväisesti. "Toisen pään sijainti on vähän epäselvä, mutta tämän pitäisi viedä meidät lähemmäs kohdetta."
Hän otti askeleen lähemmäs, mutta muutti sitten mieltään ja kiskoi miehen eteensä.
"Sinä saat mennä ensin", hän sanoi.
Näin oli pakko tehdä, sillä muuten toinen olisi voinut jänistää tai hukata portin paikan.
"Minäkö?" Mies katsahti toista olkansa yli, epäröiden hetken. "Onko se varmasti turvallista?"
Vastausta odottamatta hän veti sitten syvään henkeä, astuen portista läpi.
"Valehtelisinko minä muka sinulle?" nainen naurahti.
Onneksi mies ei voinut sitä kuulla, sillä tällainen kysymys olisi varmasti järkyttänyt hänet lopullisesti. Aikailematta nainen meni perässä, ja tupsahti jäiselle nummelle kaukana metsästä. Mieskin oli tullut turvallisesti perille. Tämä ainakin todisti, että useampi henkilö pystyi käyttämään porttia ilman heittoa päätekohdan suhteen. Aiemmin hän ei ollut ollut niin varma asiasta...
"Huomasitko, ihan turvallista ja kivutonta", hän sanoi, ja päästi portin sulkeutumaan.
Mies katseli ympärilleen hieman hämmentyneesti, päätään raapien.
"No jo on..."
Hän vilkaisi sitten toisen suuntaan.
"Noista nyt tiedä, mutta nopeaa kyllä. Olemmeko me lähellä sitä majataloa?" hän kysyi tutkaillen ympäristöään silmiään siristellen.
Nainen pyörähti hitaasti ympäri karttoittaakseen maastoa. Lumipyry teki yrityksestä turhan. Hänen näkönsä oli muutenkin sumea ja nyt kaikki näytti piirteettömän valkoiselta. Vain yläpuolinen synkkyys kertoi jotain suunnista, ja siitäkään ei ollut hyötyä. Hän oli kuitenkin näkevinään valonpisteen kaukana edessäpäin.
"Tuolla se on", hän vakuutti. "Tiedän tasan tarkkaan sijaintimme."
Hän lähti tarpomaan kohti valoa. Toivoa sopi, että hän oli todella valinnut oikean suunnan. Täällä ei ollut mitään suojaksi pahalta säältä ja eksyminen saattaisi tappaa.
"Todellako? No, ei kai auta muu kuin seurata..."
Mies lähti astelemaan toisen perässä, katse hajamielisesti ympäristöä kiertäen. Hetkellinen mielikuva häntäänsä heiluttavasta koirasta häiritsi miehen ajatuksia, mutta hän huiskaisi sen nopeasti pois.

Ravaaminen alkoi pian väsyttää, ja kohta Lizardin oli hidastettava tahtia. Mies saavutti hänet ja kulki kohta askeleen edellä, mutta hän ei viitsinyt pyytää tätä hidastamaan. Nainen vain huokaisi hiljaa ja painoi kivistävää selkäänsä. Valopilkkua ei enää näkynyt, mutta tuisku oli varmaan vain peittänyt sen näkyvistä. Hän oli varmasti nähnyt sen siellä... ellei ollut vain kuvitellut jotain, mitä halusi löytää.
Kotvan matkaa kuljettuaan mieskin hiljensi vauhtiaan, tähyillen eteenpäin tuiskun läpi. Kääntyen sitten katsomaan toista huolestunut ilme kasvoillaan kysyi "Oletko aivan varma, että se majatalo on tuolla? Tämä myräkkä on kasvanut niin, että hyvä kun näen eteeni..."
Hän kääntyi sitten taas tutkimaan edessä siintävää maastoa.
"Kyllä, olen ollut täällä ennenkin", Lizard sanoi turhaantuneesti ja pysähtyi.
Yhtäkkiä se iski häneen kuin näkymätön nuolikuuro. Hänen kasvonsa tuntuivat lähestulkoon räjähtävän ja voima paiskasi hänet selälleen, tai ehkä hän vain kaatui. Lumesta huolimatta jäinen maa oli epämiellyttävän kova, mutta törmäyksen aiheuttama kipu ei ollut mitään poltteen rinnalla. Hän huomasi kirkuvansa.
Mies käännähti pelästyneesti ajoissa nähdäkseen toisen kaatuvan. Hän kiirehti toisen viereen polvilleen, nostaen tämän varovasti ja hieman kömpelösti syliinsä.
"Sshh, ei hätää, olen tässä. Mikä hätänä?" mies yritti rauhoitella toista kömpelösti.
Se alkoi jo hellittää. Lizard hamusi kädellään lunta ja painoi ison kourallisen kasvoilleen, mutta mies oli ehtinyt jo huomata hänen kasvonsa. Sen näki ilmeestä. Vaikka nainen oli elämänsä vakuutellut itselleen, ettei välittänyt siitä, mitä muut hänestä ajattelivat, hänelle tuli nyt henkisesti uskomattoman paha olo. Nyt mies varmasti alkaisi inhota häntä niin kuin kaikki muutkin. Edellisestä kohtauksesta jo niin kauan, että hän kuvitteli päässeensä eroon tuosta riesasta. Arvet olivat jo melkein parantuneet. Nyt hän näytti taas yhtä hirvittävältä kuin onnettomuuden vasta tapahduttua. Hän valitti ääneen, mutta nyt vain itsesäälistä. Lumi oli vienyt suuriman osan kivusta.
Hetkellisesti mies vetäytyi kauemmas hämmästyneesti, vetäen sitten toista varovasti lähemmäs itseään.
"No jopas... Mitä ihmettä sinulle on tapahtunut, jos et pahastu kysymystä? Ja oletko kunnossa?" hän lisäsi hetken päästä, aidosti huolestunut ilme kasvoillaan.
Lizard päästi lumikökkäreen putoamaan ja painautui miehen rintaa vasten imien voimaa tämän ruumiinlämmöstä.
"Se ei lopu koskaan", hän mutisi hyvin hiljaa. "Lopun elämääni joudun maksamaan lapsuuden typeryydestäni. Yritin esittää olevani jotakin, en pelkkä epäonnistuja, ikuinen kuopus. Yritin liikaa... ja epäonnistuin. Olisinpa kuollut silloin!"
Hän puri itseään huuleen, ettei olisi sortunut taas valituksiin. Hän häpesi itseään niin kovasti.
Mies keinutti toista hiljaa sylissään, silitellen hajamielisesti tämän hiuksia.
"Kas niin, kas niin..." Hän toivoi että olisi osannut toimia paremmin tällaisissa tilanteissa, mutta ne olivat olleet toisten heiniä. Mies huokaisi hiljaa.
Älä pahenna tilannetta ennestään, Lizard sanoi itselleen. Älä näytä heikkouttasi. Tuo ikuinen mantra, josta hänen täytyi pitää kiinni säilyttääkseen edes jonkinlaisen itsekunnioituksen. Hän vetäytyi kauemmas ja huomasi veritahrat miehen valkoisen puvun rinnuksilla. Ne muistuttivat häntä taas kuvottavista haavoista ja hän painoi kädet kasvoilleen. Onneksi hänellä oli hanskat kädessä - hän ei olisi tahtunut tuntea rakkuloita ja rokonarpimaisia kuoppia, joiden tiesi nyt peittävän ihoaan.
"Päästä irti minusta", hän sanoi yhtäkkiä, ehkä kovemmin kuin oli tarkoitus.
Mies hätkähti hieman, vetäytyen nopeasti pois toisen läheltä. Pieni puna kohosi miehen kasvoille tämän painaessa katseensa ja mutistessa "Anteeksi, minun ei pitänyt..." Sanat haipuivat hiljaa ja mies nousi seisomaan uskaltamatta katsoa toista.
Lizard nousi varovaisesti pystyyn ja lähti jatkamaan matkaa hitaasti lyllertäen. Hän ei sanonut mitään, enää hän ei voinut kysyä miestä mukaansa. Hän ei kyllä halunnut jättää toista paleltumaan tänne, mutta mukaan pyytäminen vaikuttaisi heikkoudelta. Hän saattoi vain toivoa, että mies seuraisi häntä omasta tahdostaan.
Mies odotti hetken, katsahtaen sitten varovasti ympärilleen. Hän näytti olevan täydellisesti eksyksissä, joten ainoa vaihtoehto oli seurata toista. Huokaisten mies lähti raahustamaan toisen perään, pysytellen kuitenkin pienen matkan päässä.

(28. 2. 2003) Ikuisuudelta tuntuneen vaelluksen jälkeen lumisade näytti laantuvan ainakin hetkeksi ja pimeydestä erottui kaksikerroksisen talon hahmo.
"Mitä minä sanoin", Lizard totesi hiljaa, muistaen vasta sitten vilkaista että mies vielä seurasi. Siellä tämä näytti olevan, vaikka kulkikin etäisyyden päässä ja turhaa kiirettä pitämättä.
Kädet syvällä taskuissa mies tarpoi toisen jäljessä, hieman päätään riiputtaen. Itsekseen tuntui tuo jotakin mutisevan, katse hajamielisesti ympäristöä kiertäen. Talon huomatessaan mies piristyi huomattavasti, jouduttaen hieman askeleitaan.
Rakennus oli puolittain hirrestä, puolittain kivestä valmistettu ja sen yhteydessä oli pari piharakennusta sekä kaivo. Valo tuli oven vieressä palavasta lyhdystä. Seinällä roikkuva kyltti oli lumen kuorruttama, mutta Lizardin ei tarvinnut sitä kertomaan että he olivat saapuneet oikeaan paikkaan. Hän hymyili kuvitellen mielessään lämmintä huonetta ja kunnon tarjoiluita, mutta ilmeenmuutos sai kasvojen haavat kiristämään. Hän kosketti niitä vaistomaisesti, ilme vakavoituen. Ei hän voisi mennä sisälle tämän näköisenä! Aiemmin ratkaisu olisi ollut yksinkertainen, hän olisi käyttänyt jo lapsena oppimaansa illuusioloitsua muuttamaan kasvonsa, mutta loitsuilla oli ollut tapana epäonnistua viimeaikoina. Hän ilmoitti äänettömästi asiasta vastuussa olevalle, että tällä kertaa taika olisi välttämätön, eikä se voisi mitenkään vahingoittaa demonia. Vastausta ei kuulunut, mutta hän päätti yrittää siitä huolimatta.
"Odota hetki", hän sanoi miehelle, joka oli ehtinyt jo lähes portaille saakka.
Mies pysähtyi toisen äänen kuullessaan, ja kääntyi katsomaan tätä, aavistuksen varovainen ilme kasvoillaan.
"Toki. Mitä nyt?" hän kysyä ja kääntyi sitten tutkailemaan uteliaasti taloa.
"Kunhan vain hetken odotat", nainen mutisi, ääni hiipuen.
Hänestä tuntui pahasti siltä, ettei tämä onnistuisi. Vei hetken palauttaa mieleen tarvittavat sanat. Sitten hän alkoi loitsuta, pitäen äänensä hiljaisena. Oli parempi ettei toinen kiinnittäisi siihen liikaa huomiota. Viimeisen sanan kohdalla hänen kasvonsa näyttivät sumenevan, mutta palasivat sitten ennalleen. Hän ei itse tosin voinut tätä nähdä, mutta tunsi jonkin menneen pieleen ja kiroili turhautuneena.
Mies kääntyi katsomaan toista kuullessaan tämän kiroilevan, kysyvä ilme kasvoillaan. Hän astui askelen lähemmäs naista ennen kuin ehti estää itseään, kysyen sitten varovasti "Onko kaikki kunnossa?"
Mies olisi halunnut tulla lähemmäs, mutta hän muisti mitä viime kerralla oli tapahtunut, joten hän tyytyi astelemaan levottomasti jalalta toiselle.
"EI", nainen vastasi kulmat kurtussa.
Hän käänsi selkänsä miehelle ja käveli kaivon luo vain jotain tehdäkseen. Täällähän jäätyi...
"Hetken hiljaisuutta pyytäisin", hän mutisi, ja alkoi toistaa loitsua samaan hengenvetoon. Ja taas hän tunsi sen purkautuvan.
"Kuulehan nyt, lopeta tuo!" hän sähähti, eikä ärtymykseltään huomannut puhuvansa ääneen. Sanat oli tietysty tarkoitettu demonille, mutta kuinka mies olisi voinut sen tietää, kun ei edes tiennyt hengen olemassaolosta.
Mies hätkähti toisen noin tiuskahtaessa, ja huokaisi. Hän seisoi hetken tuijottaen naisen selkää, istahtaen sitten hitaasti portaille. Tukien kyynärpäänsä polviaan vasten hän nojasi leukaansa kämmeniinsä ja sulki silmänsä.
Lizard huokaisi, pyysipä melkein anteeksi, mutta puristi sitten huulensa tiukasti yhteen.
"Nyt tämä ilveily saa luvan loppua", hän sanoi hyvin hiljaa, tuijottaen kaivon pimeyteen.
"Kuuletko?" väänsi hän vielä varmistukseksi, ja kaiku kuiskaili sanaa aavemaisesti. Kohta hänen mieleensä nousi vieras tunne, joka oli ivallinen, mutta ilmoitti samalla myöntyväisyyttä.
"Annan sinun lukea loitsun", demoni viestitti.
Ja sen se todella teki. Lizardia raivostutti niin tuo valta, joka sillä oli hänen ylitseen, mutta hän ei voinut asialle mitään. Mutta siihen tulisi pian muutos - eihän demoni ollut sidottu hänen ruumiiseensa vaan lapsen. Hän hymyili kevyesti ja lausui loitsun jo kolmannen kerran. Hänen kääntyessään olivat hänen kasvonsa jälleen arvettomat ja selvästi nuorentuneet, vaikkei hän ennenkään ollut vanhalta näyttänyt.
"Mennäänpä sitten", hän sanoi niin rennosti kuin osasi.
Mies kohotti katseensa, räpytellen sitten yllättyneesti silmiään.
"Mitä sinä teit kasvoillesi? Ne eivät..."
Mies kompuroi pystyyn, huojuen hetken epävarmasti paikoillaan. Onnistuen kuitenkin pysymään pystyssä hän syventyi hetkeksi tutkimaan toisen kasvoja ihmettelevä ilme kasvoillaan.
Lizard kohotti äkkiä käden kasvoilleen tullen äkkiä ajatelleeksi, että kenties demoni oli piruuttaan sekoittanut hänen sanansa ja saanut hänet muuttumaan hirviön näköiseksi. Hän ei kuitenkaan voinut tuntea mitään erikoista, ei tietenkään, sillä naamio oli pelkkä näköharha. Tutkiessaan miehen olemusta hän tuli siihen tulokseen, että taika oli kuitenkin onnistunut. Muutenhan toinen olisi vaikuttanut vielä järkyttyneemmältä, eikä olisi välttämättä edes tunnistanut häntä.
"No, sisään nyt siitä", hän sanoi. "Tai mene ainakin pois tieltä. En haluaisi palelluttaa täällä itseäni sen enempää kuin on pakko."
Mies hypähti pois toisen tieltä ja avasi oven kumartaen vaistomaisesti kuin mikäkin portieeri. Hieman hämillään seurasi sitten toista sisälle. Ympärilleen uteliaasti katsellen mies jäi seisomaan ovensuuhun, kuten jokaisessa uudessa paikassa jonne saapui.
Lizard soi miehen kohteliaisuudelle pienen hymyn, joka jäi tosin piiloon talon hämärässä. Aulaa valaisi vain tiskillä palava pieni lyhty, jonka viereen istuallaan nukkuva isäntä oli laskenut päänsä. (Näin pienellä rötisköllä ei ollut kai varaa palkata yöpalvelijaa.) Vasemmalla seinustalla johtivat portaat yläkertaan. Niitä ennen oli oviaukko vierassaliin, mutta sieltä kuuluva kuorsaus ja hyvin ajoitettu äänekäs pieru eivät olleet oikein kutsuvia.
Lizard hiippaili tiskin luo ja naputti sitä kevyesti herättääkseen nukkujan. Mies kohotti päätään, katsoi tulijaa silmiään räpytellen ja aukoi sitten suutaan pari kertaa hämmentyneen näköisenä, ääntä päästämättä.
Kurkistettuaan uteliaasti oviaukosta salin puolelle Az tuli naisen viereen. Hän käänsi katseensa isäntään, vetäen kasvoilleen leveän, miellyttävän hymyn.
"Suokaa anteeksi näin myöhäinen ajankohta, mutta me tarvitsisimme yösijan..."
Nyökäyttäen hieman päätään että nainen jatkaisi tästä, hän alkoi kaivella taskujaan etsiskellen jotakin.
"Yhm... tiet-tietenkin", isäntä änkytti ja nyökkäsi pontevasti. "Mutta... itseasiassa täällä on vähän täyttä tällä hetkellä."
Lizard laski reppunsa lattialle ja tökkäsi seuralaistaan vaivihkaa kyynärpäällä tarkoittaen että tämä saisi säästää roponsa, jos niitä etsi. Hän kyllä maksaisi. Hän ihmetteli kyllä päätöstään kaivaessaan esiin rahanyyttiä mukaan tarttuneen rojun alta. Löydettyään etsimänsä hän nousi ylös niin nopeasti kuin suinkin.
"Yösalissanne vaikuttaa tosiaan olevan tungosta", sanoi hän nyytin solmuja avatessaan, "mutta olettaisin jonkun yläkerran huoneista olevan vapaana. Ainakin sen jota mainostat niin kovaäänisesti -"
"- Kuninkaan kammioksi", isäntä täydensi, kuulostaen hengästyneeltä. "Mutta en kyllä usko, että teidänlaisillanne hmm... matkalaisilla on varaa siihen." Kuulosti siltä kuin hän olisi aikonut sanoa 'kulkureilla' tai jotain vielä sivistymättömämpää.
"Se on nimittäin erittäin ee-öhhmm", majatalon isäntä äännähti ja vaikeni täysin nähdessään kiiltävän kolikon, jonka Lizard oli juuri laskenut tiskille liioitellun hitaalla eleellä.
"Uhhh... tuota.. Löytyisikö sattumoisin vielä..?" isäntä kysyi arkaillen, peläten menettävänsä tilaisuutensa liian ahneutensa vuoksi.
"No toki", nainen sanoi ja pudotti nyrkin kokoisen nyytin tiskille niin että kultakolikoita levisi ympäriinsä.
Jotakin itsekseen mutisten mies hieroi kylkeään, johon toinen oli kyynärpäänsä tökännyt. Jäi sitten katsomaan nyyttiä suu auki, kun ei ollut koskaan nähnyt noin paljon rahaa. Hetken nieleskeltyään onnistui kähisemään "Mistä sinä nuo olet saanut? Tai ei, eihän se minun asiani kai ole sellaisia kysellä..."
Mies virnisti hieman, saamatta kuitenkaan katsettaan irti nyytistä.
Lizard kumartui miehen puoleen, niin lähelle että hänen huulensa hipaisivat toisen kylmää korvalehteä, ja kuiskasi: "En tainnut mainita, että tein vähän ryöstökeikkoja etelässä?"
Toivoen, ettei mies nostaisi liikaa hälyä kullan alkuperästä hän kääntyi taas isännän puoleen.
"Tuleeko kauppoja?" hän kysyi.
"Et voi päästää tuota otusta sinne!" kuului silloin jostain isännän selän takaa.
Lizard hätkähti huomatessaan tukevan naisen seisomassa keittiön ovella, ei niinkään tämän ulkonäön vuoksi vaan koska nainen oli jotenkin onnistunut hiippailemaan sinne hänen huomaamattaan. Toinen tuijotti häntä vähintäänkin yhtä järkyttyneenä, mutta jotenkin uhmakkaana.
"Se on likainen kuin mikäkin ja lemuaa kuin peikonraato!" majatalon pitäjän vaimo protestoi kuiskaten, käyttäen pohjoisen kieltä. Lizard ymmärsi sitä jonkin verran vaikka käyttikin yleiskieltä asioidessaan ihmisten kanssa, ja oli aika varma edellisten sanojen merkityksestä.
"Sinät tuo vettä sitten, pesee, sitten ei haisee", hän sanoi vaillinaisella kielitaidollaan ja hymyili liioitellusti.
"Uh, tietysti, menenkin tästä hakemaan sitä vettä", majatalon pitäjän vaimo sopersi punastuen ja ryntäsi keittiöön. Seinän takaa kuului kohta ämpärin kolahdus jotain vasten ja huoneeseen iski kylmä tuulahdus kun takaovi avattiin.
Hieman pihalla heidän keskustelustaan mies katseli poistuvan naisen perään. Kääntyi sitten toisen puoleen, mutisten hiljaa "Mitä nyt? En ymmärtänyt puheitanne, kun en ole ikinä vaivautunut opettelemaan kieliä..."
"Saammeko me huoneen?" hän kysäisi sitten, vaihtaen painoa jalalta toiselle epävarmasti.
"Emännällä oli tässä sanomisensa huoneen sopivuudesta, mutta eiköhän asia ole nyt järjestyksessä. Vai mitä, hyvä isäntä?" Lizard sanoi, kääntyen taas majatalonpitäjän puoleen.
Nyökytellen pisti isäntä rahat talteen.
"Mutta se vuode siellä on oikeastaan aika kapea kahdelle", mies sanoi hitaasti, kuin olisi vasta tullut ajatelleeksi asiaa.
Lizard painoi käden otsalleen. Hänen tummasta ihostaan ei voinut huomata mahdollista punastusta, mutta ilme oli näkemisen arvoinen.
Az katsahti isäntää, virnistäen sitten.
"Emmeköhän me pärjäile..."
Mies otti huoneen avaimen isännältä, ja tarjosi käsivarttaan naiselle. "Tulehan, kultaseni.."
Nainen irvisti, muttei käynyt rettelöimään. He kulkivat ylös narisevia portaita ja sitten pitkin kapeaa käytävää. Avain sopi käytävän perällä olevaan oveen, jota sai nykiä aikansa ennen kuin se suostui aukenemaan ja sittenkin valittaen. Heitä vastaan iski ummehtunut löyhkä - tässä huoneessa ei oltu käyty aikoihin. Huoneessa oli säkkipimeää, mutta hän onnistui törmäämään sänkyyn ilman pitempää etsimistä.
"Herra saa luvan nukkua lattialla", nainen ilmoitti, veti saappaat jaloistaan ja kampesi itsensä petiin.

(7. 3. 2003)
Ikkunaluukkujen raoista loisti päivänvaloa. Nainen työnsi syrjään takkinsa, jota oli käyttänyt peittona kun ei ollut jaksanut ryömiä lakanoiden väliin, nousi varovasti ja asteli ikkunan luo. Avattuaan säpin hän taisteli hetken ilmankosteuden paisuttamia luukkuja vastaan, mutta sitten ne lennähtivät auki, pyyhkäisten lumet alas ikkunalaudalta.
Alapuolella maata peitti paksu hanki, joista törrötti esiin vain muutama alaston vaahtera. Loppuyöstä oli varmaan pyryttänyt kunnolla, mutta taivas oli nyt pilvetön. Aamuaurinko poltti hänen silmiään niin että ne alkoivat vuotaa, ja hänen oli käännettävä selkänsä tuolle näkymälle. Huone oli jotain aivan muuta. Kuninkaan kammioksi sitä sanottiin, mutta nimi oli turhan hieno moiselle kopperolle. Tavallista hienommaksi paikan tekivät vain hyvälaatuiset vuodevaatteet ja pari höyhentyynyä, sillä kalusteet - sänky, vaatekaappi ja pesupöytä - olivat arkisia.
Hän kiersi vuoteen ja potkaisi kevyesti nurkassa lojuvaa miestä saadakseen tämän hereille.
Mies vain mutisi jotakin hiljaa, kietoi sitten kätensä jalkojensa ympäri vetäytyen pieneksi mytyksi. Pieni, heikko kuorsaus alkoi kantautua jostakin miehen pään tienoilta, voimistuen nopeasti korviavihlovaksi. Selvästikään ei tuo ollut tottunut heräämään noin aikaisin, vaikka aurinko olikin noussut jo aikoja sitten. Välillä kuorsauksen tasainen rytmi häiriintyi repivän yskänpuuskan takia. Selvästikään ei odottelu lumihankeen puoliksi hautautuneena ollut tehnyt miehelle ainakaan hyvää.
Nainen tarkkaili toista hetken, mutta päätti sitten antaa tämän torkkua vielä hetken. Ihmiset muuttuivat tunnetusti ikäviksi, jos sellaisen herätti kesken unien.
Pitäisi kai mennä hakemaan vettä, hän mietti, nyt kun on kerrankin tilaisuus peseytyä. Hän siirtyi pesupöydän luo, mutta nostaessaan metallikannua huomasi yllätyksekseen sen olevan jo täynnä. Sisältö ei haissut vanhalle, eikä muutenkaan ollut järkevää seisottaa vettä käyttämättömässä huoneessa.
"Hei, ymm... no, sinä", hän huudahti, huomaten unohtaneensa toisen nimen jos sitä oli koskaan edes mainittu. Hän piti pienen tauon, että toinen ehtisi tulla tolkkuihinsa ja jatkoi sitten "Jätit oven lukitsematta, eikö? Se nainen on käynyt täällä kun nukuimme."
Kuorsaus lakkasi, ja pienen mutta pippurisen yskänpuuskan jälkeen mies kiertyi auki mytystä. Räpytellen silmiään ja haukotellen hän kääntyi katsomaan toista, könyten vaivalloisesti istumaan. Mies katsahti hajamielisesti ympärilleen, raapien päätään kuin ihmetellen, missä oli. Suutaan maiskuttaen sanoi sitten "Niin taisin... Oliko se virhe?"
"Minä en luota siihen emäntään. Hänessä on jotain outoa", nainen mutisi. "Anna se avain minulle. Vai et kai ole jo hukannut sitä?"
Hän silmäili lattiaa mahdollisten rakojen varalta, sellaisten jonne avain olisi helposti voinut pudota, muttei erottanut mitään huomattavaa. Se ei tosin varmistanut asian todellista laitaa. Hän asteli sitten lähemmäs miestä käsi vaativasti ojossa.
Mies alkoi etsiskellä avainta taskuistaan, joita näytti olevan hänen vaatteissaan enemmän kuin eilen. Taskuja löytyi mitä omituisimmistakin paikoista, kuten housujen lahkeista ja kauluksesta. Viimein hän veti yhdestä taskusta esiin avaimen. Mies ojensi sen toiselle tutkimatta sitä tarkemmin, ja siten huomaamatta ettei se ollut oikea avain.
"Kas tuossahan tuo."
Mies ponnisti itsensä seisomaan ottaen tukea seinästä. Hetken seisoi paikoillaan yrittäen selvittää sekavaa päätään. Sitten hän horjui ikkunan luokse hengittämään raitista ilmaa.
Vaikka yksityiskohtien erottaminen oli Lizardille yhtä hankalaa kuin ennenkin, ei hän voinut olla huomaamatta etsinnän monimutkaisuutta. Hän ei kuitenkaan jäänyt miettimään asiaa vaan oletti miehen vaatteiden olevan alunperinkin omituista mallia. Hän nappasi avaimen ja tunsi samalla toisen käden hehkun, muttei huolestunut asiasta. Olivathan ihmiset heikkoja olentoja, jotka sairastivat vähän väliä.
"Varo ettet horjahda ulos!" hän huikkasi toisen selälle.
Hän palasi sitten taas pesupöydän luo, kaatoi vettä vatiin ja alkoi puhdistaa kasvojaan, joita peitti nyt kellertävien rupien verkosto. Eilisiltainen naamiotaika oli purkautunut itsestään.
Melkein kuin toisen käskystä mies lysähti vatsalleen ikkunalaudalle, kurottauduttuaan puoliksi ulos ikkunasta. Huitoen hetkisen ajan villisti käsillään hän tajusi viimein ottaa tukea ikkunanpuitteista ja pääsi näin vetäytymään turvallisesti sisäpuolelle. Hetken henkeään haukkoen mies lysähti lattialle istumaan. Kääntyi sitten kohta toista katsomaan, utelias ilme kasvoilleen kohoten. Mies avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta ennen kuin ehti päästää ääntäkään, uusi yskänpuuska pakotti hänet taipumaan kaksinkerroin vatsaansa pidellen.
Lizardin silmät laajenivat hetkeksi, kun hän näki silmäkulmastaan miehen horjahtavan, muttei rynnännyt pelastamaan toista.
"Älä viitsi pelleillä", hän tiuskaisi, mutta toisen köhä hiljensi hänet. Se kuulosti pahalta.
Hän tarttui pyyheliinaan, kuivasi kasvonsa ja kätensä nopeasti ja siirtyi sitten lähemmäs, kosketusetäisyydelle miehestä, muttei auttanut tätä pystyyn. Hän tuijotti toista ääneti, peläten näkevänsä kohta verta tämän huulilla, mutta toisen kasvot olivat tasaisen kalpeat. Ei hyvä asia sekään.
Hetken päästä puuska hellitti, ja mies istui vähän aikaa liikkumatta, pää painettuna ja huulet hieman liikkuen. Kohotti sitten katseensa, vetäen kasvoilleen epävarman virneen nähdessään toisen katsovan. Miehen ääni oli niin käheä, ettei sanoista tahtonut saada selvää, kun hän sanoi "Nyt tekisi jonkin vettä vahvempi terää... Mahtaisiko täältä jostakin löytyä jotain juotavaa?"
Hän kääntyi sitten tutkailemaan huonetta etsiskelevästi.
"Ei, ellet halua juoda pesuvettä", nainen mutisi, ja kiersi taas sängyn pesupöydän luo.
"Alakerrasta löytyy varmasti tarjoilua..." Jos kestät sinne asti, hän lisäsi ajatuksissaan.
"En kyllä tiedä, onko isäntäväki vielä herännyt. Siellä kuuluu olevan aika hiljaista."
Mies mietti hetken, kohauttaen sitten olkiaan. "No, kaipa sitä selviää ilmankin..."
Huokaisten sitten hiljaa hän asettui makaamaan lattialle, jaksamatta nousta ylöskään. Hiljaa mies mutisi sulkien silmänsä "Jospa minä lepäisin tässä hetkisen verran, niin olen sitten ehkä kunnossa kun herään..."
Lizard vilkaisi miestä uudelleen, miettien mitä tuolle voisi tehdä. Hän tarttui pesuvatiin varovasti ja kävi tyhjentämässä sen alas ikkunasta, päästen näin vaivihkaa lähemmäs toista. Vieläkään hän ei uskaltanut koskettaa, vaikka toinen oli varmasti jo niin tajuton ettei olisi asiaa huomannut. Huokaisten hän sulki ikkunaluukut, ja istuutui sängyn reunalle puristaen pesuvatia sylissään. Hän keskittyi kuuntelemaan toisen rahisevaa hengitystä, odottaen katkoa. Metallin kylmän kosketuksen olisi pitänyt rauhoittaa, mutta häntä pelotti.

(14. 3. 2003)
Hiljaista mutinaa alkoi kuulua miehen suunnalta, ja tämä rypisteli hieman kulmiaan unissaan. Mies istui yhä lattialla, mutta oli painanut päänsä polviaan vasten tukemiensa käsien väliin, takkuiset hiukset kasvoille valuneina. Mutina hiljeni hetkeksi, sitten mies kaatui kyljelleen lattialle rajun yskänpuuskan kourissa, joka ei tahtonut loppua millään, välillä vaimentuen ja sitten taas voimistuen. Lopulta yskä vaimeni pois, luultavasti pikemminkin siksi, ettei miehellä enää ollut voimia jatkaa. Hetken tämä makasi paikoillaan, nostaen sitten päätään hieman ja katsahtaen ympärilleen. Heikolla äänellä kysäisi, kuin itseltään "Kauankos minä nukuin...?"
Nainen oli istunut sängynlaidalla ajatuksissaan, mutta havahtui äkkiä toisen aiheuttamaan meluun ja pudotti sylissään pitelemänsä pesuvadin. Se kalahti lattialle päästäen pahan rämähdyksen. Hän valui lattialle sen perässä ja tavoitteli esinettä iloiten armollisesta hämärästä.
"Olet sitten hereillä", hän sanoi, ääni kuultaen pientä hämmästystä.
"Minä... suljin ikkunan että voisit nukkua rauhassa. Nyt on vielä varhaista, alhaalla liikkuu jo joku, mutta yöhuoneen asiakkaat ovat hiljaa", hän selitti katkonaisesti. "Onko sinulla jo parempi olo?"
Hieman rykien mies kohotti päätään enemmän, tähystäen kunnolla ympärilleen. Virnisti sitten leveästi toiselle, yrittäen kohauttaa olkiaan.
"Hieman... Mutta en näytä pääsevän ylös tästä, jokin näyttää vieneen voimani täysin. Mikä sitten lieneekin..."
Mies naurahti hiljaa, irvistäen sitten nopeasti, vieden kätensä rinnalleen.
"Onko täällä jotakin syötävää? Luulen, että se voisi auttaa..."
Hän laski päänsä takaisin lattialle, sulkien hetkeksi silmänsä.
"Ei vieläkään, ellei sinulla ole jotain varastossa", nainen vastasi. Hetken harkinnan jälkeen hän lisäsi "Mutta voisin käydä alakerrasta hakemassa."
Hänen sormensa kohtasivat metallipinnan, ja hän poimi vadin lattialta. Ylös nouseminen tuntui nyt uskomattoman hankalalta, vaikka vielä eilen hän oli tuntenut itsensä ainoastaan vähän kömpelöksi. Sen täytyi olla tuon sängyn vika. Se heikensi ja veltostutti, ei sopinut ryövärin selälle.
Mutta mikä ryöväri minäkin kuvittelen olevani, hän ajatteli. Kuukausiin en ole lahdannut ketään, ainoastaan lojunut ja lillinyt heikkoudessani. Mikään pensaan alla nukkuminen ei voisi kovettaa minua tässä tilassa.
Mies mietti hetken toisen sanoja, nyökäten sitten.
"Jos olisit niin kiltti, että hakisit vanhalle ja raihnaiselle hieman syötävää..."
Virnistäen varovasti mies katsoi toista omituisen läpitunkevilla, tummilla silmillään, jotka eivät mitenkään voineet kuulua kenellekään vanhalle, saatika sitten raihnaiselle. Mikään muu miehessä ei kyllä viitannut mihinkään sellaiseen, vaan pikemminkin huusi avuttomuutta ja jonkinlaista poikamaista viattomuutta. Kuin tämä olisi ollut pikkupoika, joka olettaa automaattisesti jokaisen tapaamansa ihmisen olevan hyvä ja kiltti.
Lizard rypisti otsaansa, juoksuttiko tuo kurja häntä? Hän suoristautui huokaisten ja köpötteli palauttamaan pesuvadin paikalleen.
"No hyvä on, minä menen", hän sanoi ja kääntyi vielä kerran katsomaan toista. "Mutta lakkaa nauramasta siellä."
Miehen sijainti oli siinä mielessä ovela, että tällä oli valo takanaan ja näin ollen mies näki hänet paremmin kuin tuli itse nähdyksi, mutta tämän lämpöhahmo paljasti räikeimmät eleet.
Virnistäen itsekseen mies kohautti olkiaan, niin hyvin kuin lattialla makaava saattoi. "Toki..."
Hieman haukotellen hän käpertyi sitten pieneksi kasaksi, ilmeisesti nukahtaen saman tien, päätellen pienestä tuhinasta, jota hänen suunnaltaan alkoi kuulua.
Nainen tuhahti ja häipyi käytävään. Siellä seinäpidikkeiden kynttilät loistivat pistävää, levotonta valoa, jonka katseleminen sai hänen päänsä kivistämään. Hän piti katseensa lattiassa ja kiirehti portaiden luo, mutta sitten hänen oli hidastettava ja otettava kaiteesta kiinni. Ajatuksessa nenälleen tuiskahtamisessa pelotti enemmän se, että majatalon emäntä voisi nähdä kömmähdyksen, kuin mahdollinen loukkaantuminen. Varovasti hän laskeutui hämärään alakertaan ja kiersi tiskin, joka oli nyt vailla päivystäjää. Keittiön ovi oli auki eikä sisällä näkynyt ketään. Aula oli hiljainen lukuunottamatta viereisestä huoneesta kuuluvaa joukkokuorsausta.
Hän livahti keittiöön. Se oli kapea tila, jonka hämärää leikkasi takaoven pienestä lasiruudusta sisään hiipivä valo. Katosta roikkui pyöreä lyhty vailla liekkiä. Aamun hohde heijastui seinällä roikkuvista astioista, muttei riittänyt valaisemaan nurkkia.
Hän tassutteli muhkuraisen räsymaton yli, etsien katseellaan jotain syötävää, tai oikeastaan hänen nenänsä huolehti enemmän asiasta. Missä emäntä oli? Hän oli aluksi tuntenut huojennusta huomattuaan, ettei se puistattava eukko ollut täällä, mutta nyt hän murehti sitä ettei tiennyt missä toinen oli. Isäntäväki nukkui varmaan jossain täällä alhaalla, että he pystyisivät valvomaan tulijoita. Hän kulki perälle asti, missä vasemmanpuoleisella seinällä näkyi verholla peitetty oviaukko, jota vastapäätä oli pieni suljettu ovi. Enempää miettimättä hän valitsi oikeanpuoleisen ja se johti todella ruokakomeroon. Nenä ei valehdellut koskaan. Hän nappasi hyllyltä leivänpuolikkaan ja etsiskeli jotain muuta sen kaveriksi, kun kuuli verhon takanaan kahahtavan. Kiroten mielessään varomattomuuttaan hän käännähti ympärilleen ja kohtasi emännän tuiman katseen.
"Tämä alue on suljettu asiakkailta", tämä huomautti.
"Mutta kuka estäisi minua kulkemasta?" Lizard kysyi haastavasti. "Maksoin ukollesi sen verran että voisin omistaa hänetkin, etkä voi kieltää minua ottamasta mitä haluan."
Ihmisnaisen otsa rypistyi. Hän näytti käsittävän toisen sanomiset pahimmalla tavalla.
"Oi, en minä häntä aio varastaa", Lizard vastasi nopeasti, kadottamatta kuitenkaan ilkeää virettä. "Saat rauhassa pitää sen vanhan porsaan. Tulin vain hakemaan meille vähän aamiaista. Ei kai se haittaa sinua? Täällä ei näytä saavan pahemmin palvelua..."
Toinen tuijotti häntä hetken hiljaista raivoa uhkuen, mutta mutisi sitten että aamiainen tarjoiltaisiin salissa tovin kuluttua.
"Oi, turha minun vuokseni vaivautua", Lizard vastasi korostetun ystävällisesti, ja purjehti ulos ruokakomerosta. Vaikka emäntä oli häntä yli päätä pitempi, nainen tunsi sillä hetkenä itsensä mahtavaksi. Hän piti siitä tunteesta. Liian pitkään hän oli saanut kärsiä omasta mitättömyydestään, mutta ehkä hän oli jo toipumassa siitä.
"Ai niin", hän sanoi keittiön keskivaiheilla, ja vilkaisi toista olkansa yli. "Voisit kyllä keittää vähän juotavaa seuralaiselle, ellei siitä ole liikaa vaivaa."
Emäntä nyökkäsi, eikä jostain syystä näyttänyt enää niin tuikealta kuin hetki sitten.
"Onko hän kenties sairastunut?" hän tiedusteli.
"Vähän, mutta siitä ei ole syytä huolestua", Lizard vastasi. "Voit tuoda juoman ovelle, mutta muista koputtaa. En pidä yllätysvieraista."
Hän asteli ulos keittiöstä ajatellen voittaneensa tämän erän, mutta eukolla oli vielä sana sanottavana.
"Eipä mikään ihme jos miekkonen sairastuu, kun nokisen rupikonnan kanssa pelehtii", tämä mutisi hymyä äänessään.
Lizard teeskenteli, ettei ollut kuullut, mutta hänen lihaksensa jännittyivät hetkeksi ja jos emäntä olisi ollut kosketusetäisyydellä, olisi hän hyvinkin saattanut iskeä tätä. Miten sivistymätön ajatus. Hän sai kuitenkin palautettua osan mielihyvästään, kun kuuli kohta emännän valittavan ukolleen, että tämän pitäisi kieltäytyä ottamasta asiakkaikseen kaiken maailman mustia noitia. Lizard palasi yläkertaan, mutta tällä kertaa hän ei ottanut tukea kaiteesta.

(21. 3. 2003)
Selvittyään portaista Lizard veti henkeä. Jalkoja kihelmöi rasituksen jäljiltä. Hän tiesi, ettei jaksaisi kovin monta tällaista reissua päivässä, mutta alakerrassa käyminen ei ollut muutenkaan viehättävää ajanvietettä - Jatkossa hän vierailisi siellä vain pakosta. Mukavalla vuoteella varustettu huone odotti häntä. Hän siirsi ruokakomerosta pihistämänsä leivän kainaloonsa ja poimi vapautuneella kädellään ohimennen erään käytävää valaisevista kynttilöistä. Valo kirvelsi hänen silmiään, mutta se ärsyttäisi vähemmän kuin hänen huonetoverinsa odotettavissa oleva valitus siinä tapauksessa että he joutuisivat viettämään koko päivän pimeässä. Siis olettaen, että toinen olisi sen verran tajuissaan että huomaisi asiaa.
Poltava tunne käden iholla lopetti naisen mietteet hetkeksi. Hän antoi kuitenkin vahan kovettua rauhassa, sillä hänen kätensä olivat liian täynnä sen pois raapimiseen. Juuri ennen kuin majatalon emäntä oli yllättänyt hänet, oli hän sattunut tarttumaan erääseen pieneen purkkiin ja puristi sitä vieläkin vasemmassa kädessään. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä se sisälsi, mutta pianpahan asia selviäisi.

(30. 3. 2003)
'Kuninkaan kammion' ovi tönäistiin auki ja rakkulanaamainen drow työntyi sisään. Hän kantoi oikeassa kädessään palavaa kynttilää ja vasemmassa leivänpuolikasta sekä jotain purkkia, mutta onnistui jotenkin olemaan pudottamatta mitään näistä.
"Herätys siellä, jos aamiainen kiinnostaa", hän huudahti ikkunan edessä lojuvalle toverilleen.
Epämääräinen mytty ikkunan alla liikahti hieman, ja ynähti jotakin. Hitaasti se sitten kiertyi auki sykkyrältä, jolloin sen saattoi helpommin tunnistaa likaisenvalkoisiin vaatteisiin pukeutuneeksi mieheksi. Tämä räpytteli hieman silmiään ja maiskutti suutaan, kömpien sitten hitaasti istumaan. Hajamielisesti päätään raapien hän kääntyi toista katsomaan hymyillen samalla leveästi.
"Huomenta... Nukuinko pitkäänkin? Ja... mitä mainitsit aamiaisesta? Minulla on sudennälkä."
Nainen huokaisi syvään toisen ikuiselle velttoudelle.
"Et sinä kauan nukkunut... tällä erää", hän jupisi. "Kävin vähän keittiössä, ja emäntä lupautui keittämään sinulle jotain kurkunlämmikettä. Nyt on vain leipää ja tätä jotakin."
Hän nosti pienen savipurkin ylemmäs tarkasteltavaksi, jolloin leipä luiskahti käsivarren alta lattialle. Hän mulkaisi sitä, muttei yrittänyt poimimista vielä, vaan kävi laittamassa kynttilän seinäpidikkeeseen, ettei tapahtuisi enempää onnettomuuksia.
"Ajattelin että saattaisit arvostaa valoa", hän tokaisi kävellessään leivän luo. Haluttomana kumartelemaan tarpeettomasti hän vain antoi sille napakan potkun niin että se lennähti miehen suuntaan.
Az nappasi leivän ilmasta vähän ennen kuin se olisi osunut hänen naamaansa. Hän virnisti naiselle, tutkaillen sitten leipää uteliaasti, kuin ei olisi sellaista koskaan nähnytkään.
"Valo on hieno juttu, kiitos. Mitä siinä purkissasi on?"
Hän käänsi uteliaan katseensa toista kohti, virnistys hieman leventyen.
"Sen kun tietäisi... Nappasin vain mitä ensiksi käteen sattui", Lizard mutisi, mutta päästi sitten jostain syystä lähes naurulta kuulostavan tuhahduksen. "Se voisi olla ihan mitä tahansa."
Hän irrotti purkin kangashupun ja nuuhkaisi sisältöä. "Mausteista..."
Hän kaapaisi sormenpäillään nokareen mömmöä, joka ei ollut kovin esteettistä, itseasiassa se muistutti erehdyttävän paljon huonosti sulanutta ulostetta. Mutta koska haju ei viitannut siihen suuntaan, nainen uskaltautui maistamaan.
"Omituista", hän arvosteli, "tässä taitaa olla kaikkea sekaisin. Sopisi paremmin lounaaksi. Haluatko maistaa?"
Luoden mömmöön epäilevän katseen mies pudisti päätään hitaasti.
"Luulen, että jätän väliin, kiitos."
Hän mursi leivästä palan ja alkoi nakertaa sitä. Kohta alkoi pientä hyminää kuulua miehen suunnalta, tämän keskittyessä leivän syömiseen täysin. Hyminä olisi nopeasti kasvanut korviaviiltäväksi viheltelyksi, ellei miehellä olisi ollut suu leipää täynnä, jolloin lähiympäristö pelastui osittaiselta kuuroutumiselta.
Nainen kiipesi sängylle istumaan purkkinsa kanssa ihmetellen, eikö ollut mitään tilannetta missä tuo toinen olisi lakannut päästelemästä omituisia ääniä. Kun tämä oli syönyt aikansa, hän havahtui huomaamaan, että kohta leipä olisi kokonaan loppu ellei hän pitäisi puoliaan.
"Hei, annan nyt minullekin palanen, ei se ole mitään yksityisomaisuutta!" hän kivahti ja kurotti niin pitkälle leivän suuntaan, että kellahti kyljelleen. Näin hän lähestulkoon yletti tarttumaan kohteeseensa pienessä huoneessa, muttei ihan.
Mies nosti katseensa leivästä yllättyneesti.
"Mitä? Ai, sinäkin haluat leipää. No..." Hän mursi leivän kahteen osaan, ojentaen toisen naiselle. "Olepa hyvä...!"
Mies virnisti iloisesti, jatkaen sitten jälleen leivän syöntiä ja hyminää.
Lizard nappasi leivänkappaleen ja kierähti selälleen tavoitellen tyynyn alle työntämäänsä tikaria, mutta vain saadakseen jotain millä levittää ruskeaa mönjää leivän päälle. Hän ei onnistunut selvittämään kaikkia ainesosia maistamalla, mutta yhdistelmä oli oikeastaan aika maukas. Purkissa oli ainakin suikaloituja tatteja, jotain tummia marjoja sekä paahdettuja jyviä. Paikallinen erikoisuus varmaan.
Nielaisten viimeisenkin palan leipää mies pyyhki muruset sylistään. Kurotti sitten kaulaansa nähdäkseen mitä toinen teki.
"Onko tuo tahna tosiaan hyvää?"
Mies kapusi varovasti seisomaan, ottaen tukea seinästä ja ikkunalaudasta. Kääntyi sitten katsomaan ulos silmät ihmetyksestä pyöristyen.
"Vau... miten... öh... valkoista..."
"Miten sen nyt ottaa. Maista vaan niin tiedät", Lizard vastasi, mutta pidätteli purkin ojentamista kunnes mies oli päässyt kunnolla tasapainoon.
"Tässä, ota nyt, mutta älä riko sitä tai saat luvan pestä jäljet. Moska ei ole kovin kiinteää."
Vaivoin mies käänsi katseensa maisemasta ikkunan takana, ja otti purkin käteensä. Sitä hetken tutkaili, kaivaen sitten pienen nokareen tököttiä purkista sormellaan, vieden sen pienoisen epäröinnin jälkeen suuhunsa. Mietteliäästi maiskutteli suutaan.

(4. 4. 2003)
Lopeteltuaan aamiaisen syömisen Lizard vain lojui ääneti selällään toivoen olonsa helpottavan. Hänen mahansa ei ollut tottunut olemaan täynnä pitkän ruoanpuutteen jälkeen, ja lapsi hänen kohdussaan oli jo niin suuri, että se tuntui puristamaan sisälmykset kurkkuun saakka. Hän silitteli hajamielisesti kuivuneiden rakkuloiden peittämää otsaansa, joka oli pienillä rypyillä, vaikkei hän mietiskellytkään mitään tärkeää. Olo oli niin raukea, että hän harkitsi myrkytyksen mahdollisuutta, mutta koska hän oli itse valinnut ruokansa, ei hän ottanut ajatusta kovin tosissaan.

(11. 4. 2003)
Mies mutusteli hajamielisesti leivänkänttyä jonka oli jostakin, ilmeisesti taskustaan, kaivanut. Ikkunalaudalla tuo istui, katsellen ulkona leviävää lumista maisemaa. Välillä yritti vihellelläkin, mutta onneksi leipä esti sen. Niinpä tyytyi vain hymisemään hiljaa.
Yksinäinen lintu liiteli laiskasti taivaalla, ja mies käänsi uteliaan katseensa sitä tarkastelemaan, vaikka lintu oli niin kaukana, että se näytti vain pieneltä pisteeltä.
Sängyllä lojuva nainen ei kestänyt pitkään toisen luonnotonta hiljaisuutta, vaikka se olikin hetken ajan tuntunut mukavalta vaihtelulta. Hän katsahti silmäkulmastaan ikkunan suuntaan ja kysyi vaimeasti: "Mitä sinä siellä nyhjötät? Veto ei varmaan tee hyvää nuhallesi."
Sitten nainen alkoi taas tuijottaa kiinteästi kattoa, miettien miksi edes välitti toisen kunnosta. Mies oli jo tehtävänsä suorittanut, mikä se sitten oli ollutkaan. Hän ihmetteli, miksi oli edes pyytänyt tätä mukaansa, jonkinlaisessa heikkouden puuskassa kai.
Virnistäen leveästi mies katsahti toiseen päin, viitaten kädellään taivaalla lentelevää pistettä kohti. "Ystäväni kanssa juttelin."
Naurahtaen mies hypähti sitten alas ikkunalta, kävellen hetken ympäri huonetta. Hetken päästä mutisi hiljaisemmalla äänellä kuin yleensä "Hänellä oli joku paikka, jonka haluaisi näyttää minulle..."
Hetken Lizard ihmetteli toisen sanoja, mutta luuli sitten ymmärtäneensä. Se oli tuota ihmisen levottomuutta, niille oli kai mahdotonta jäädä paikalleen pitkäksi aikaa. Ellei toinen sitten houraillut. Hän loi mieheen pistävän katseen, yrittäen löytää jotain merkkejä järjen hämärtymisestä. Uusia merkkejä, siis.
"Tule tänne", hän tokaisi sitten perinteisellä komenteluäänellään.
Mies jatkoi hetken asteluaan, pysähtyen sitten. Hän vilkaisi nopeasti ulos ikkunasta, ja asteli hieman lammasmaisesti naisen luo, jääden seisomaan tämän eteen. Hajamielisesti kohotti kätensä raapimaan päätään, mutta viime hetkellä päätti toisin ja laski kätensä taas alas. Muutti sitten mieltään, ja kohotti kätensä uudelleen, laskien sen yhtä nopeasti alas jälleen. Odottavasti katsoi naista, leveä hymy huulilleen ilmeisesti unohtuneena.
Tämä ojensi kätensä miehen suuntaan viittoen tätä kumartumaan lähemmäs. Sitten hän laski kätensä tämän otsalle. Sormet liukuivat hiuspehkon sekaan muistuttaen tukistamisen mahdollisuudesta, mutta kosketus jäi hyvin kevyeksi. Hellyys oli varmaan omiaan herättämään kummastusta, mutta naisen seuraava toteamus palautti toisen todellisuuteen.
"Sinulla ei tunnu olevan enää kuumetta, ainakaan huomattavasi", hän totesi asiallisesti.
Jostain syystä hän ei kuitenkaan päästänyt vielä kättään vaipumaan.
Vakava ilme kasvoilleen hitaasti leviten mies nyökkäsi hieman.
"Niin, se lähti pois jo. Sanoi jotain muiden kiusaamisesta mennessään..."
Hän nyökytteli hetken vakavasti, katsoen naista syvälle silmiin tummilla silmillään, jotka tuntuivat liian vanhoilta ja viisailta miehen nuoreen ruumiiseen verrattuna, vaikka mies taisi olla jo kolmenkymmenen ikävuoden yli elänyt.
Lizard veti henkeä ja puristi kätensä rintaansa vasten kuin toisen iho olisi yhtäkkiä muuttunut polttavaksi. Kaikki tuntui nyt niin ristiriitaiselta, aivan kuin tilanne olisi poissa hänen hallinastaan. Osa hänestä ajatteli vieläkin, että mies oli pelkkä harmiton pelkuri, joka tekisi mitä hän ikinä käskisi, mutta jokin riiteli tätä kuvaa vastaan. Oikeastaan tuo katse sai hänet tuntemaan olonsa hyvin levottomaksi.
"Kuka sinä oikeastaan olet?" hän kysyi hyvin hitaasti, lähes kuiskaten.
Mies räpäytti silmiään, virnistäen sitten leveästi.
"Az on nimeni, kai mainitsin sen joskus. En ole mitään, mistä sinun täytyisi olla huolissasi tai pelätä..."
"Ainakaan enää", mies lisäsi hetken päästä, virne aavistuksen säröillen. Hän oikaisi selkänsä niin, että se rutisi huolestuttavasti. Huokaisten sitten tyytyväisesti hän istahti sängylle naisen viereen, nojasi kyynärpäänsä polviinsa ja keskittyi tutkimaan suuria ja kömpelön oloisia käsiään.
Lizard kierähti sängyn yli ja siirtyi istumaan toiselle laidalle, vältellen turhaa läheisyyttä. Hän oli saanut sitä jo yliannoksen tänään. Yhä hämmentyneenä hän alkoi mietteliäästi pureskella kynsiään, mutta huomattuaan mitä teki hän laski nopeasti kädet syliinsä ja puristi ne yhteen. Hän ei ollut harrastanut kynsien pureskelua sitten lapsuuden, kun isosisko Xekult oli kitkenyt hänestä tuon pahan tavan lyömällä häntä sormille ja väittämällä taas kerran että hän oli häpeäksi koko Huoneelle. Muisto sai hänet automaattisesti hieroskelemaan niveliään.
Pitkän ja perusteellisen käsientuijottelun jälkeen mies nosti viimein katseensa, vilkaisten ikkunasta ulos. Hän nyökkäsi sitten itsekseen ja nousi ylös. Hetken miettien mies tokaisi sitten hiljaa.
"Luulen, että minun täytyy nyt mennä.. Ystäväni sanoi löytäneensä jotakin, mitä..." mies selvitteli kurkkuaan äänen petettyä "...mitä olen hukannut. Kauan sitten. Luultavasti en löydä etsimääni, mutta toivoa ei saa koskaan menettää, vai kuinka..?"
Mies naurahti hieman, ilottomasti ja aavistus kaipausta äänessään.
"No mene sitten", nainen vastasi hiljaa, kuulostaen vähän vihaiselta, tai ehkä paremminkin pettyneeltä. Äänensävyä oli hankala tulkita. Hän karautti kurkkuaan, muttei enää jatkanut puhumista. Tuntui kuin jokin olisi jäänyt sanomatta, mutta hän ei mitenkään voinut puristaa itsestään enää sanaakaan. Hänen katseensa harhaili pitkin vastakkaista seinää, mutta taakseen, sinne missä toinen seisoi, hän ei vilkaissut.
Mies huokaisi syvään, kaivoi jotain taskustaan ja asetti sen ikkunalaudalle. Hän asteli ovelle, epäröiden hetken.
"Me ehkä tapaamme vielä?" mies lausahti, toiveikas kysymys sanoihin kietoutuen. Kumarsi sitten naisen suuntaan, avasi oven ja katosi ulos sulkien oven hiljaa perässään.
"...Onnea etsintääsi", nainen sanoi ovelle, vaikkei toinen voinut varmaan kuulla hänen sanojaan. Hänen herkät korvansa erottivat nopeasti loittonevien askelten kopinan käytävästä. Kuullessaan heikon narinan, joka paljasti toisen ehtineen jo portaisiin hän nousi ylös, mutta suuntasi oven sijaan ikkunalle. Siellä hän odotti kunnes näki miehen ilmestyvän esiin kulman takaa. Vaikka hän kuinka tuijotti, ei tämä kääntynyt katsomaan ylös, käveli vain poispäin. Kun tämä oli ehtinyt kauemmas, tumma piste laskeutui alas taivaalta ja liittyi miehen seuraan. Nainen kumartui eteenpäin nähdäkseen paremmin mikä se oikein oli, kun jokin pisti häntä kämmenen syrjään. Hän poimi toisen jättämän ruusun ja huomasi ihmetyksekseen sen olevan tuore, vaikka nyt oli talvi, melkein kevät. Vilkaistessaan taas ulos ikkunasta hän huomasi miehen lintuineen kadonneen näkyvistä.

(18. 4. 2003)
Seistyään tovin ikkunan ääressä nainen hyväksyi viimein sen, ettei hänen uusin tuttavuutensa palaisi takaisin, ei ainakaan lähiaikoina. Hän sormeili mietteliäästi ruusua, jonka toinen oli hänelle jostain sattuman oikusta lahjoittanut. Vaikka Lizard aikoikin ensin heittää sen menemään, hän päätyi lopulta pistämään sen vesikannuun, jonka reunan taakse lyhyehkö kukkanen katosi melkein kokonaan. Poissa silmistä, poissa mielestä. Tämän jälkeen hän poimi manttelinsa vuoteelta, siloitteli jotenkuten päälläistumisen aiheuttamat rypyt ja kävi ripustamassa sen vaatekaappiin. Hetken kuluttua hän keräsi myös muut eilen riisumansa asusteet ja siirsi nekin kaapin täytteeksi.
Saatuaan kaiken järjestykseen hän kävi makuulle, muttei ehtinyt levätä kuin hetken kun oven takaa kuuluvat askeleet kiinnittivät hänen huomionsa. Joku pysähtyi oven taakse ja koputti. Hetken Lizard ajatteli olla vastaamatta, mutta muisti sitten tilanneensa juotavaa toverilleen, joka ei kyllä enää ollut täällä, mutta oikeastaan häntä itseään janotti vähän. Hän nousi istumaan ja kutsui toisen sisään.
Hänen yllätyksekseen tulija ei ollutkaan inhottava emäntä vaan joku tyttö, ehkä kahdentoista korvilla, tosin ihmisten iän arviointi ei ollut hänen parhaimpia kykyjään. Lapsi näytti kaikin puolin aralta otukselta, mutta muuttui vielä säikähtäneemmän näköiseksi kohdatessaan hänen katseensa.
"Älä läikytä sitä juomaa lattialle", Lizard varoitti, sillä tytön pitelemä tarjotin näytti tärisevän huomattavasti.
"Uh, anteeksi", tyttönen sopersi ja kävi laskemassa tarjottimen pesupöydän reunalle. Siinä ei ollut kovin paljon tilaa, mutta jollain ilveellä esine onnistui välttämään putoamisen.
"Mulle sanottiin että tämä piti viedä jollekin miehelle", tyttö mutisi vilkuillen nurkkiin kuin odottaen näkevänsä siellä etsimänsä.
"Hän ei ole nyt täällä, mutta minä voisin juoda sen", sanoi Lizard ja tarttui tuoppiin. Sitten hän tuli ajatelleeksi, että emäntä oli saattanut sujauttaa juomaan myrkkyä kuvitellen, että huonetoverin epäonni voisi häntä jotenkin hetkauttaa.
"Toisaalta, noiden portaiden ravaaminen oli varmasti hengästyttävää", hän sanoi tarjoilijatytölle. "...Näytätkin vähän hikiseltä. Ota huikka, ettet kuivu pystyyn."
Tyttö otti tuopin vastaan epäröimättä, hörppäsi siitä varovasti ja totesi sitten: "Sun pitäisi odottaa, että se vähän jäähtyy."
Lizard nyökkäsi ja palautti tuopin takaisin tarjottimelle.
"Kuka sinä olet?" hän kysyi sitten.
"Marte", sanoi tyttö. "Ollaan orpoja, sisko ja mä, mutta isäntä antaa meidän asua täällä kunhan tehdään hommia."
Marte ei näyttänyt enää niin kauhistuneelta kuin äsken. Ensijärkytys oli kai mennyt ohi ja arkuuden alta alkanut pilkottaa orastava uteliaisuus.
"Entäs emäntä sitten? Mitä hän teistä ajattelee?" Lizard tiedusteli, vaistoten hyvän tilaisuuden liittolaisen hankkimiseen.
"Hän on kamala", Marte valitti ja vilkaisi olkansa yli.
"Mä saan kohta selkään jos viivyttelen täällä liikaa", tyttö paljasti.
"En sitten pidättele sinua enempää", Lizard sanoi. "Ota tarjotin, mutta jätä tuoppi tänne, voit sitten hakea sen myöhemmin."
Marte nyökkäsi ja poimi tarjottimen, muttei lähtenyt ihan vielä. Hän näytti hautovan jotain mielessään.
"Miksi sä olet tuon näköinen", hän täräytti lopulta, pitkän lattian tuijottelun jälkeen. "Tarkoitan siis... nuo arvet... sun naamassa."
Lizard hätkähti tajutessaan naamioloitsun lakanneen toimimasta, vaikka tarkemmin ajatellen olisi ollut ihme, jos se olisi kestänyt yön yli.
"Se oli onnettomuus, kauan sitten", hän sanoi nopeasti.
Kysymys ei häntä häirinnyt, sillä vaikeampaa olisi ollut selittää ihonväriä tai muita ominaisuuksia, mutta Marte näytti epäilevän vastausta.
"Nuo näyttää kyllä aika tuoreilta, jos multa kysytään", hän tokaisi.
"Ja miten sinusta on tullut parantajamestari?" Lizard irvaili.
"Mmh, mä vaan sanoin... Mutta eihän se mulle kuulu", Marte mutisi.
"Miksi sitten edes kysyt? Eikö sinun olisi jo aika lähteä?" Lizard muistutti.
Tyttö irvisti pettyneesti, mutta meni sitten ovelle. Kääntyi vielä huomauttamaan, että alakerrassa sai puuroa aamiaiseksi, jos häntä vain huvittaisi syödä. Kun nainen vastasi syöneensä jo, Marten silmät laajenivat ja hänen katseensa pyyhkäisi yli huoneen. Lizard ihmetteli hetken syytä tähän, mutta tajuttuaan mitä toisen päässä taisi liikkua, hän huudahti nopeasti: "Oi, en minä häntä syönyt! Hän meni jo muualle." Marte hihitti tukahtuneesti omalle hölmöydelleen.
"Tule sanomaan sitten kun on lounasaika", Lizard pyysi. Pikkuinen nyökkäsi ja juoksi sitten huoneesta. Nainen tarttui taas pesupöydälle jätettyyn tuoppiin ja joi sen tyhjäksi. Yrttijuoma maistui aika kamalalta, mutta sammutti janon nopeasti ja vei mennessään sen tunkkaisen maun, jota esiintyi suussa aina aamuisin.

(19. 4. 2003)
Drow kävi taas makuulle kun ei keksinyt muutakaan tekemistä. Palvelustyttö näkyi jättäneen oven raolleen, mutta Lizard oli saanut ihan tarpeekseen ravaamisesta sinä aamuna, eikä hän viitsinyt mennä sulkemaan sitä. Hetken lojumisen jälkeen hän luuli kuulleensa askeleita, mutta käytävä näytti tyhjältä.
"Kuka siellä on? Marte?" hän kysyi, mutta jäi vaille vastausta. Hiljaisuuden kestäessä hän oletti kuulleensa olemattomia, tai ehkä äänet olivat tulleet alakerrasta. Ainakaan ne eivät olleet huomion arvoisia, joten hän siirtyi seurailemaan katseellaan kattolautojen näkyvimpiä juonteita. Miten kertakaikkisen turhaa puuhaa, hän ajatteli, muttei silti sulkenut silmiään.
Hänen katseensa eksyi taas ovelle, ja sieltä vastaan tuijotti ujon näköinen tytöntyllerö. Kun lapsi tajusi tulleensa nähdyksi, hän vinkaisi ja perääntyi pois näkyvistä, mutta Lizard oli jo ehtinyt huomata yhdennäköisyyden vanhemman palvelustytön kanssa. Tuon täytyi olla Marten sisko.
"En aio vahingoittaa sinua", hän vakuutti kuuluvasti. "Tule tänne vaan, jos haluat."
Askeleet kuuluivat juoksevan poispäin ja nainen huokasi. Ei hän varmaan olisi tuon tytön ikäisenä edes itse uskonut itseään. Hänellä ei oikeastikaan ollut aikomusta vahingoittaa lasta, mutta olisi mahdotonta esittää täysin harmitonta ja mukavaa olentoa hänen luonteellaan ja taustallaan. Noin absurdi ajatus sai hänet hekottamaan tukahtuneesti pienen hetken. Sitten hän taas vain makasi, ja kuunteli majatalon vaimeita ääniä. Alakerrassa oli paljon liikettä ja puhetta. Niin, aamiaisaika.
Hänen vatsassaan tuntui jotain, mutta se oli liian alhaalla johtuakseen nälästä. Vauva taisi liikkua hänen sisällään. Se oli ollut niin kovin paikallaan, ettei hän joka hetki edes muistanut sen olemassaoloa. Ainoastaan hänen sattuessa katsomaan alaspäin piti järkyttävän paksun mahan näkeminen huolen muistutuksesta. Ja demoni, tietysti, vaikka se oli kyllä pysynyt hiljaa viimeaikoina. Eilen siitä oli ollut vaihteeksi kunnolla haittaa, kun se oli yrittänyt hallita hänen loitsimistaan. Hän vihasi noita tempauksia, demonin piti aina esittää häntä vahvempaa. Ja sitähän se oikeastaan oli, hän joutui myöntämään irvistellen. Se kirottu otus. Mutta pian hän pääsisi siitä eroon. Paha henki oli sitoutunut hänen lapseensa, eikä näköjään voinut vaihtaa isäntää, sillä muuten se olisi varmasti tehnyt sen. Ja kun yhteys Lizardin ja vauvan välillä katkeaisi, demonilla ei olisi enää valtaa hänen ylitseen. Tyytyväinen virnistys levisi naisen kasvoille, mutta nyt käytävästä kuului taas askeleita.
"Tule nyt", Marten ääni kuiskasi seinän takana. "Vaikka se onkin ruman ja oudon näköinen, mä en usko siihen mitä emäntä sanoi."
Kuului vaimea vinkaisu, ja nuoremman tytön ääni vastasi: "Älä mene sinne, se aikoo kuitenkin hotkia sut. Se vaan esittää kilttiä että saisi meidät molemmat."
Tähän vastattiin vaimealla tuhahduksella. "Älä ole tuollainen vauva, Lanni! Emäntä on yksi valepukki."
Askeleet lähestyivät taas, tosin vailla tavanomaista rytmiään, ja Lizard näki sielunsa silmin kuinka Marte kiskoi kompuroivaa pikkusiskoa perässään. Kohta siskokset ehtivät ovelle ja siihen koputettiin kohteliaasti.
"Tulkaa vain", Lizard sanoi.
Marte pujahti sisään ovenraosta puristaen Lannia lujasti kädestä, mutta pikkuinen ei suostunut seuraamaan pitemmälle vaan tarrautui ovenpokaan kuin iilimato päästäen pitkän "enkä-enkä"-sarjan.
"No mene sitten takaisin alas, senkin vauva", Marte kivahti ja päästi irti. Pikkusisko perääntyi heti, muttei kovin kauas - ei varmaan tahtonut päästää ainoaa elävää sukulaistaan katoamaan hirviön luolaan.
"Onko sinulla jotain asiaa minulle?" Lizard kysyi sangen ystävällisesti, tai ainakin hän yritti kuulostaa sillä kertaa mahdollisimman ei-pelottavalta.
"No, mä ajattelin vaan esitellä Lannin, mutta kun se on tuollainen taas... Ja voisin viedä sen tuopin tiskattavaksi, tai kohta emäntä luulee että varastin sen", Marte sanoi.
Lizard huitaisi kevyesti vasemmalla kädellään pesupöydän suuntaan sen merkiksi, että siitä vaan. Palvelustyttö nouti tuopin pöydältä ja roikutteli sitä kahvasta yhden sormen varassa, miettien ilmeisesti jotain. Sanoi kuitenkin lopulta vain: "Nähdään", ja poistui huoneesta.
"Näitkös, mua ei hotkittu", kuului käytävästä.
"Se vaan huijaa", Lanni intti.
Askeleet kipittivät alas portaita ja hävisivät vaimean taustamelun joukkoon. Ja taas Lizard oli yksin.

20.4. Koputus ovelle herätti naisen syvistä mietteistä.
"Oletko sä hereillä?" palvelustyttö Marte kailotti käytävästä. "Nyt saa lounasta alakerrassa!"
Lizard ajatteli hetken, että tytölle pitäisi huomauttaa asiallisesta puhuttelustyylistä, mutta jätti asian sikseen ja huudahti vain "Minä tulen kohta!"
Ei ollut syytä kohdella toista liian ankarasti - hän oli tajunnut asian ensisilmäyksellä. Marten olemus tuntui niin kovin tutulta. Lapsi esitti oivallisesti ujoa ja mitätöntä kun ympäristö tuntui uhkaavalta, mutta välillä voimakas luonne pääsi pilkahtamaan kuoren alta. Tuota piirrettä voisi ehkä hyödyntää johonkin, vähintäänkin majatalon emännän kiusaamiseen.
Lizard nousi ylös vuoteesta ja siloitteli pahimmat kurtut hameestaan, vaikka luultavasti alakerran väki järkyttyisi hänet nähdessään sen verran, ettei kiinnittäisi mitään huomiota hänen vaatteisiinsa. Ennen lähtöään hän käynnisti vielä naamiotaian, sillä hänen arpensa eivät olleet sitä kunnioitusta herättävää laatua. Palohaavat aiheuttaisivat korkeintaan kuvotusta, eikä se ollut ihan se tunne jota hän halusi herättää. Tällä kertaa demoni ei tullut väliin ja loitsun jälkeen Lizardin iho näytti jälleen sileältä ja nenä oli pyörempi, ei sellainen ohueksi syöpynyt, valtavasieraiminen irvikuva. Muitakin pieniä muutoksia oli tapahtunut, sillä loitsun muodostama kuva palautti ne kasvonpiirteet, jotka olivat olleet hänen ennen kuin tuhoisa räjähdys oli ne turmellut. Lapsenkasvot eivät olleet omiaan herättämään kauhistusta, mutta hänen syntyperänsä korjasi asian. Drowia katsoessaan keskivertoihminen tuskin antaisi kohteen iän vaikuttaa käsityksiinsä. Niille harvoille, jotka olivat hänen seurassaan päässeet tarpeeksi yli järkytyksestään kysyäkseen syytä arpiin, hän oli aina sanonut saaneensa ne onnettomuudessa. Itseasiassa ne johtuivat hänen omasta epäonnistuneesta loitsukokeestaan, mutta siitä tiesivät vain entiset oppilastoverit, opettajat ja hänen perheensä, ei siis kukaan maanpinnalla. Lizard saattoi näin pitää yllä valekuvaa, johon kaikki muut uskoivat. Arvet korjaava taika oli pelkkä illuusio, eikä se korjannut vahinkoja, mutta sillä ei ollut väliä. Kukaan ei koskaan päässyt tarpeeksi lähelle koskettaakseen häntä, tunteakseen kuvottavat rakkulat, joita ei nyt voinut nähdä. Tämän tietäminen antoi Lizardille tarvittavat voimavarat muille näyttäytymiseen.
Nyt hän saattoi viimein mennä alas. Sitä ennen hän kuitenkin vielä puhalsi sammuksiin seinäpidikkeessa palavan kynttilän, ettei mitään ikävää pääsisi sattumaan. Tässä raskauden vaiheessa ei olisi ollut enää järkevää lähteä etsimään uutta majapaikkaa jos talo palaisi ympäriltä.
Hän poistui käytävään ja otti esiin huoneen avaimen vain huomatakseen, ettei se enää sopinutkaan lukkoon. Hän katseli avainta lähemmin, kohtasi taas näköaistinsa vajavuuden ja jatkoi tutkimusta tunnustellen tullen lopulta siihen tulokseen, että esine oli aivan liian yksityiskohtainen käytettäväksi tavallisen huoneen lukitsemiseen. Asia ihmetytti häntä ensin, mutta sitten hän muisti kenen hallussa avain oli aiemmin ollut ja kaikki selvisi. Jos se miehenkutale pystyi vetämään jostain tuoreen ruusun keskellä talvea niin miksei sitten vaihtamaan avaimia? Lizard rypisti otsaansa, vaikka olikin melko varma siitä, ettei Az ollut aiheuttanut hänelle harmia tarkoituksella. Isännällä olisi luultavasti vara-avain jossakin, eikä huoneessa oikeastaan ollut mitään varastamisen arvoista, vain Lizardin päällysvaatteet ja reppu, jossa oli sekalaista mukaan tarttunutta roinaa.
Hän antoi lukon olla ja kulki käytävää pitkin kohti portaita. Alhaalta kuuluvat äänet vahvistuivat joka askeleella. Portaiden yläpäästä hän näki palvelustyttö Lannin kulkevan aulan halki suurta kulhoa kantaen, mutta pysyi hiljaa eikä lapsi huomannut häntä. Lizard mietti hetken mitä olisi tapahtunut, jos toinen olisi sattunut katsomaan ylös. Pikkuinen pelkäsi häntä vielä niin kovasti, että olisi varmaan pudottanut kantamuksensa ja siitä emäntä olisi vasta riemastunut. Oikeastaan ihan hyvä siis, ettei mitään ollut sattunut.
Lizard päätti pitää kiirettä ettei jäisi ilman ruokaa, ja loikki portaat alas nopeammin kuin hänen tilalleen olisi sopinut. Vaikkei hän ollutkaan tottunut painopisteen siirtymiseen raskauden aikana, onnistui hän kuitenkin pysymään tasapainossa. Tai ainakin melkein. Toiseksi tai kolmanneksi alimmalla portaalla, kun hän oli jo ehtinyt ajatella selvinneensä alas kunnialla, hän sekosi askeleissaan ja tallasi pahasti rappusen reunalle. Normaalissa kunnossa hän olisi onnistunut pääsemään takaisin tasapainoon, mutta nyt hän kompuroi ja kellahti nurin. Putoamisissa on aina se mukava seikka, että ehtii tajuta asian, tuntea sen kihelmöinnin mahanpohjassa ja nähdä maan syöksyvän vastaan vaikka kuinka lyhyellä matkalla.
Kaatuminen vei vain silmänräpäyksen ajan. Sitten Lizard tömähti kasvoilleen aulan lattialle. Hänen onnekseen kompastuminen oli sattunut niin myöhään, ettei iskulla riittänyt voimaa luiden murskaamiseen, mutta kipeää se teki joka tapauksessa. Aluksi ei tietysti tuntunut kuin painetta, mutta veren tihkuessa ihon alle vahingoittuneista kudoksista alkoi poskea ja törmäystä hiljentämään kohotettua kättä kihelmöidä oikein kunnolla. Hän ei ollut ehtinyt huutaa kaatuessaan, eikä huutanut nytkään, vaikka se olisi saattanut helpottaa oloa. Kammottavan hetkisen ajan hän ei uskaltanut nousta, peläten ettei pystyisi. Hitaasti hän kohotti päätään ja kääntyi katsomaan yösalin suuntaan. Oliko kukaan nähnyt? Ensin hän kauhistui sitä että kenties joku oli huomannut hänen nolon kömmähdyksensä, mutta seuraavaksi iski kauhistuttava ajatus: entä jos kukaan ei ollut todellakaan nähnyt, eikä hän pääsisikään pystyyn omin voimin. Sitten hänen pitäsi huutaa apua. Drown ylpeys ei kerta kaikkiaan antanut myöten.
Hän ryömi kontilleen mahdollisimman nopeasti, mutta se vei niin paljon voimia, ettei hän voinut kuvitellakaan nousevansa pystyyn vielä. Polvia kivisti, ja tusinaa muuta paikkaa. Lähestyvien askeleiden kopina työntyi kivun yli tajuntaan. Ei, älä tule tänne, hän ajatteli, mutta epätoivo ei riittänyt siirtämään ajatusta tulijan päähän.
"Hitsi, putositko sä? Kävikö pahasti?"
Se oli Marte, kaikista ihmisistä. Onneksi se oli Marte.
"Auta minut ylös", Lizard henkäisi. Pisara verta tippui hänen suustaan sileille lattialankuille. Hän veti syvään henkeä, mutta kipu ei lisääntynyt huomattavasti. Ei murtuneita kylkiluita, ei revennyttä keuhoa, vain haljennut huuli.
"Olen kunnossa", hän sanoi.
Oliko Marte kysynyt sitä? Lizard tunsi tytön koskettavan häntä, tukevan häntä kyynärpäästä toisella kädelle ja nostavan kainalosta toisella. Pikkuinen teki kovasti töitä saadakseen hänet ylös. Pikkuinenko? Tuo lapsi oli lähes hänen pituisensa, melkein viisi jalkaa pitkä. Lizard kietoi oikean käsivartensa tiukasti tytön niskaan pysyäkseen pystyssä. Hänen polvensa tärisivät holtittomasti ja oli vaikea hengittää. Näkökentässä tanssi mustia täpliä. Älä pyörry nyt, Tariel Okarrdess, hän komensi itseään, älä vaan pyörry.
"Usst... Minun täytyy istua alas", hän sanoi Martelle. Vinkaisi oikeastaan. Pidä äänesi kurissa tai pysy hiljaa, senkin ruikuttaja!
Lizard vajosi hitaasti istumaan portaille, vaikka polvet tahtoivat hänen vain lysähtävän kasaan. Palvelustyttö auttoi häntä hallitsemaan liikettä. Lizard ei olisi tahtonut päästää irti sittenkään kun oli päässyt turvallisesti alas, koska hän oli niin shokissa, mutta Marte vetäytyi kauemmas hänestä.
Tytön kasvoille levisi hämmästynyt ilme, kun hän katsoi Lizardia silmiin. Hän näki vain naamioloitsun, ei sen peittämiä uusia ruhjeita. Ehkä hän kuvitteli kaatumisen parantaneen vanhat arvet. Lizard kumosi taian, niin oli parempi, ja tyttö hätkähti taas.
"Mä haen emännän", toinen sanoi ääni vavahtaen. "Se osaa varmaan huolehtia..."
Mutta ennen kuin Marte ehti lopettaa lauseensa ja mennä Lizard tarttui häntä tiukasti ranteesta. Tyttö värähti, ja nainen hellitti vähän otettaan, tajuten puristaneensa liian kovaa. Häneenkin sattui, sillä tämä oli se käsi, joka oli ottanut vastaan törmäyksen suurimman voiman. Onneksi ranne ei ollut venähtänyt. Aika ihme oikeastaan, sillä se oli tehnyt niin kerran aiemminkin ja vanhoilla vammoilla oli tapana uusiutua.
"Se ämmä ei saa tietää tästä", hän sanoi painokkaasti, ja Marte nyökkäsi, vapisten. Lapsi pelkäsi häntä. Ei tässä näin pitänyt käydä, juuri kun hän tarvitsi jotakuta johon luottaa. Kaikki aivan pilalla. Hän yritti tasata hengitystään ja rauhoittua, että pääsisi taas tilanteen hallintaan. Mielen kiero puoli keksi yhtäkkiä keinon antaa Martelle selitys, jonka tyttö ymmärtäisi. Lizard kiersi nopeasti kätensä tämän kaulan ympärille ja alkoi valittaa niin vakuuttavasti kuin vain osasi. Hetkeksi palvelustytön lihakset jännittyivät kivikoviksi, mutta kun hänen vaistonsa tekivät tilanteesta oman tulkintansa hän rentoutui ja halasi Lizardia unohtaen kokonaan pelätä. Jos Lizard olisi ollut ihminen, itkuun purskahtaminen olisi tapahtunut vaistomaisesti, mutta nyt hän vain näytteli. Ja oli ylpeä itsestään. Ylpeä valheesta. Hän ei edes nähnyt siinä mitään väärää.
Hän veti esityksensä rauhallisesti loppuun ja kuiskasi sitten voipuneella äänellä: "Ehkä minun olisi parempi mennä ylös."
Marte irrottautui hänen syleilystään.
"Oletko sä varma, että pystyt kävelemään nyt?" tyttö varmisti.
Lizard nyökkäsi, vääntäen kasvoilleen epävarman ilmeen. Palvelustyttö auttoi hänet pystyyn ja lähti taluttamaan ylös portaita. Nainen oli tuesta kiitollinen, vaikka suurin osa järkytyksestä oli jo haihtunut. Ruumista jomotti inhottavasti, mutta hän oli tuntenut paljon pahempia kipuja elämänsä aikana. Pian he pääsivät ovelle ja Lizardin kerrottua ettei se ollut lukossa - miten hän nyt iloitsikaan siitä, ettei joutunut etsiskelemään avainta - he menivät sisään. Vuoteen luo oli vain pari askelta, sitten hän pääsi lepäämään. Marte olisi tahtonut ottaa peiton alta pois, mutta Lizard viittoi ettei se ollut tarpeen. Hassua, yhtään kertaa hän ei ollut vielä vetänyt syrjään tuota peittoa, vaikka oli lojunut sängyssä suurimman osan päivästä. Palvelustyttö kostutti pyyhkeen pesukannussa ja pyyhki varovasti sillä veren naisen huulilta. Se kirveli. Lizard tunnusteli varovaisesti poskeaan, joka alkoi jo turvota, muttei löytänyt avohaavaa, vain entisiä paloarpia. Oikeassa kädessä ei myöskään näkynyt mitään. Hän veti hameenhelmaa ylemmäs ja tarkisti ettei polvista tullut verta, mutta tahrat housunpolvissa olivat vain vanhaa tomua.
"Luuletko että se on kunnossa?" Marte kysyi.
"Ai mikä?" Lizard ihmetteli.
"Sun vauvasi."
Nainen lakkasi hetkeksi hengittämästä. Hän ei ollut ajatellut koko asiaa. Entä jos lapsi oli kärsinyt törmäyksestä? Hän oli kuitenkin kaatunut mahalleen ja se oli ollut aikamoinen täräys. Lizard keskitti ajatuksensa sisäänpäin ja kysyi ääneti: "Onko kaikki kunnossa?" Kului hetki, sitten demoni vastasi: "Ei ole. Tai on siinä mielessä, että hän on hengissä, mutta asiat ovat vähän hämärästi. Älä häiritse." Nainen keskittyi taas ulkoisiin asiohin, mutta hänen mielensä oli nyt hyvin levoton.

25. 4. 2003
Drownainen istui paikalleen jähmettyneenä keskellä majatalon sänkyä, jalat lievästi koukussa ja selkä suorana. Vuode oli tavallista leveämpi ja siinä oli upottava patja, minkä vuoksi hän näytti lähestulkoon vajoavan kadotukseen sen sisälle. Paksu vaatetus ei pystynyt peittämään sitä, että hänen ruumiinsa vaikutti raskauden kohottamaa vatsakumpua lukuunottamatta aivan liian kapealta, eikä se johtunut pelkästään kontrastista. Pitkän ruokapulan seurauksena ruumis oli uhrautunut uuden elämän puolesta ja sulattanut kaiken turhan kudoksen. Laihat käsivarret olivat kiertyneet mahan ympärille kuin suojellakseen lasta joltain näkymättämältä viholliselta. Ele oli tiedostamaton, sillä jos Lizard olisi huomannut kuinka jännittyneeltä, ehkä jopa pelokkaalta hän näytti, olisi hän heti korjannut olemustaan. Hän ei ollut peloton tai haavoittumaton, mutta se ei ollut tärkeää. Paljon enemmän merkitsi se, mitä muut hänestä kuvittelivat. Nyt hän ei kuitenkaan pystynyt keskittymään muuhun kuin vauvan tilaan. Siitä asti kun hän oli tajunnut odottavansa lasta oli hän halunnut päästä siitä eroon voimatta unohtaa sen kammottavaa alkuperää, mutta näin myöhäisessä vaiheessa ajatus vauvan menettämisestä tuntui vielä kauhistuttavammalta. Synnytys olisi tuskin helppo kokemus, ja jos vauva tulisikin maailmaan kuolleena, kaikki ponnistelu jäisi turhaksi. Lizard oli ajatellut myös sitä mahdollisuutta, että vauvan sielu jättäisi ruumiin antaen sen täysin demonin hallintaan, jolloin se ei olisi enää hänen lapsensa. Hän ei tiennyt saattaisiko sellaista tapahtua, mutta miksei? Jos demoni saattoi hetkellisesti käskeä Lizardin ruumista vaikkei se ollut sidottu siihen kuin lapsen kautta, niin kuinka suuri valta sillä olikaan pikkuiseen isäntäänsä. Voisiko sielun puutosta edes huomata, jos niin kävisi? Hän uskoi että henget olivat erilliset, vaikka elivätkin jonkinlaisessa symbioosissa, sillä demoni oli kerran antanut hänen kuulla lapsensa ajatukset. Muokattuina, varmasti, mutta hän oli varma siitä, ettei lähetys ollut ollut kokonaan väärennetty. Hänen poikansa oli tuolla jossain, ja hän odotti voivansa saada tähän yhteyden sitten kun tämä tulisi maailmaan. Odotus ei kestäisi enää kauan. Jonkin aikaa sitten eräs vanha nainen oli kertonut, että aikaa oli jäljellä enää kuukausi ja nyt lähes puolet tuosta oli jo kulunut. Vauva oli niin kookas, ettei Lizard ollut voinut olla huomaamatta niitä harvoja kertoja jolloin se oli liikkunut. Aiemmin pienet potkut olivat ärsyttäneet häntä, mutta nyt hän olisi iloinnut sellaisesta. Mikä tahansa merkki olisi rauhoittanut hänen oloaan.
Syy hänen pelkoonsa oli aiemmin päivällä tapahtunut kaatuminen. Vaikka muihin paikkoihin oli sattunut enemmän, oli vatsakin kärsinyt osansa lattiaan iskeytymisestä. Kun hän oli kysynyt demonilta lapsen tilasta, tämän vastaus ei ollut ollut kovin rohkaiseva. Oli vain sanonut, että lapsi on elossa. Missä mielessä elossa, olisi Lizard tahtonut kysyä, mutta tuskin demoni paljastaisi jos olisi onnistunut ottamaan lapsen elintoiminnot hallintaansa, eikä pojan sielu olisi enää paikalla.
Ruumiillinen tarve pakotti hänet poistumaan sängystä, vaikka häntä arveluttikin vähän liikkua. Kaatuminen portaissa ei ollut ollut ainoa laatuaan, sillä hän oli pyllähtänyt myös viime yönä matkalla majataloon, tosin ilman pahempia seurauksia. Maan lumisuus oli kai pehmentänyt iskua jonkin verran. Pitäen mielessä sanonnan ei 'kahta ilman kolmatta' hän nousi hyvin varovaisesti ja onnistui pysymään tasapainossa. Hän onki yöastian vuoteen alta ja toimitti asiansa nopeasti. Potan reuna pureutui ikävästi takamuksen kolhiintuneeseen lihaan, mutta pihanperän huussi olisi tuskin ollut yhtään mukavampi käyttää. Vetäessään housuja takaisin ylös hän mietti, pitäisikö tyhjentää astia ikkunasta vai käyttäytyä sivistyneesti ja huutaa palvelustyttöä kaatamaan virtsat sinne minne ne oli täällä tapana viedä. Kallistuttuaan ensimmäisen vaihtoehdon kannalle hän nosti potan, mutta jähmettyi huomatessaan sisällön punertavan sävyn. Hän laski astian tyhjään pesuvatiin ajattelematta yhtään hygieniaa, ja istui sängyn reunalle. Pikainen tarkastus paljasti veriläiskän pussihousujen haaruksissa ja myös hame oli tahriintunut. Hän kurkisti olkansa yli ja erotti pienen jäljen myös päiväpeitossa. Lizard kiroili, tuntien jostain syystä itsensä enemmän vihaiseksi kuin pelästyneeksi. Sitten hän kurkotti mielensä sisään ja huusi demonille: "Onko hän vielä elossa?"
Myöntävä vastaus seurasi välittömästi.
"Mistä tuo veri sitten tulee?" hän lähetti.
Koska demonin viestintä pohjautui enimmäkseen tunteisiin ja mielikuviin, selitys jäi Lizardille vähän hämäräksi, mutta ilmeisesti riivaaja tahtoi hänen lakkaavan häiritsemästä. Nainen loukkaantui vähän tuollaisesta käytöksestä, mutta ilmeisesti demonilla oli syynsä. Ehkä se pystyi korjaamaan asioita jotenkin. Ollakseen haittaamatta sen toimia Lizard istui ihan paikallaan, vaikkei ollut varma hyödyttikö se asiaa. Ehkä olisi parempi käydä makuulle. Mutta toisaalta silloin peitto tahriintuisi lisää, ja jos emäntä keksisi pyytää siitä korvausta ei hän voisi maksaa, sillä hän oli sangen harkitsemattomasti antanut kaikki mukana olleet rahansa majatalon isännälle. Hän oli vain tahtonut tehdä kerralla vaikutuksen varakkuudellaan, ettei isännän luonnollinen ennakkoluulo vierasrotuisia kohtaan olisi päässyt ylittämään tämän ahneutta. Tietysti olisi kannattanut pitää edes pientä vararahaa mukana, mutta kyllähän loogisuus petti joskus myös Lizardin kaltaiselta suunnittelun mestarilta.
Nyt hän tuli ajatelleeksi, ettei istuminen voinut pelastaa peittoa vuodolta ja nousi pystyyn tilaansa nähden vikkelästi. Uutta tahraa ei onneksi ollut ehtinyt ilmestyä. Ehkä vuoto oli jo laantunut, tosin hän ei mennyt vannomaan. Hän asteli hetken hitaasti ympäri huonetta, meni sitten ovelle ja kurkisti autioon käytävään. Kun ketään ei kuulunut tulevan ylös, hän sulki taas oven ja tallusti ikkunan luo.
Ilta alkoi jo hämärtää ja talon varjo peitti lumisen pihan. Siellä ei vieläkään ollut muuta tuijotettavaa kuin mustat vaahterat, eikä hänellä riittänyt innostusta niiden katseluun kovin pitkäksi aikaa. Hän oli tuntevinaan jonkin valuvan alas reittään, muttei viitsinyt pyyhkiä, kun se olisi vain tahrinut vaatteita lisää. Tuhahtaen turhautuneesti hän meni taas katsomaan oliko käytävässä ketään, uskaltautuen nyt askeleen kauemmas kuin viimeksi. Hän tähyili hetken portaiden suuntaan, mutta kun siellä ei näkynyt mitään, eikä myöskään kuulunut mainittavimpia ääniä, hän hermostui.
"Marte, heti tänne!" hän karjaisi unohtaen päätöksensä kohdella palvelustyttöä oikein ystävällisesti.
Hänen ei tarvinut huutaa toistamiseen, sillä tyttö juoksi paikalle pää kolmantena jalkana.
"Onko jokin hätänä?" Marte kysyi huohottaen hieman portaiden ravaamisen jäljiltä. Hänellä oli tahrainen essu päällään, mistä päätellen hän oli varmaan ollut laittamassa iltapalaa.
"On vuotoa, mutta siitä ei tarvitse huolehtia", Lizard vastasi rauhallisesti. Ehkä jopa liian rauhallisesti, hän kuullessaan palvelustytön henkäisevän järkyttyneesti, tosin niin hiljaa ettei kukaan tavallisella kuulolla varustettu olisi sitä huomannut.
"Se on ihan luonnollista. Lapsi on kunnossa... luulisin", nainen lisäsi, muistaen viime hetkellä, ettei voinut tietää asiaa varmasti. "Mutta voisit käydä viemässä yöastian ja tuoda samalla minulle jotain puhtaita riepuja."
Yllättäen Marte ei käynyt nurkumaan vaan kävi noutamassa potan huoneesta ja lähti sitten alakertaan luvaten sitä ennen palata pian. Lizard siirtyi takaisin huoneeseensa odottamaan. Palaaminen kesti kyllä vähän kauemmin kuin sopi odottaa, sillä emäntä kuului kohta nalkuttavan Martelle mitä tämä oikein hommasi, mutta lopulta portaat natisivat taas askelten alla ja kohta Marte astui sisään.
"Tässä on jotain", palvelustyttö sanoi ja ojensi Lizardille jotain rättejä. "Ne olisi ehkä pitänyt keittää, mutta kai ne menettelevät ensihätään. Tarvitko sä jotain muuta?"
Lizard viittasi sängyn suuntaan ja mutisi että peitto kaipaisi pesemistä, mutta että se saisi kyllä odottaa. Hän ei halunnut hyppyyttää Martea liikaa, ettei tämä kävisi epäkohteliaaksi, mutta palvelustyttö keräsi oitis päiväpeiton syliinsä ja selitti ehtivänsä kyllä pestä sen illalla.
"Kaivo ei onneksi ole enää jäässä", hän lisäsi, "joten ei tarvitse sulattaa lunta. Veden lämmittämiseen menee kyllä aikansa, mutta ei siinä mitään, kun sille on muutakin käyttöä. Mutta menikö sulla vaatteille? Voin pestä nekin. Ei siitä ole liikaa vaivaa."
Lizard ihmetteli toisen avuliaisuutta, mutta vastasi myöntävästi, jonka jälkeen Marte sanoi voivansa järjestää hänelle yöpaidan vaihtovaraksi. Kun palvelustyttö oli lähtenyt, Lizard sulki oven, riisui kaikki vaatteensa, peseytyi ja laittoi suojan paikoilleen. Pitäisi pyytää Martea myös täyttämään pesukannu uudestaan, hän ajatteli kaataessaan vedet ulos ikkunasta. Hän istui taas sängynlaidalle, murehtimatta pahemmin alastomuuttaan.
Ei vienyt kauaakaan kun ovelta kuului koputus ja Marte ilmoitti palanneensa. Hyvä se, sillä siellä olisi saattanut olla myös emäntä, jota Lizard ei niin suuresti halunnut tavata. Hän ojensi vaatteensa sekä kannun ovenraosta ja sai tilalle jonkin vaalean mytyn. Se oli lyhyehkö yöpaita, joka oli koostaan päätellen emännän omaisuutta, mutta ei hän voinut sitä siksi hyljätä. Hän puki sen päälleen ja kävi taas vuoteeseen, tosin ei vielä nukkuakseen, ainoastaan lojumisen vuoksi.