Tämä on vanhahtavasti kirjoitettu satu, jossa on kyllä nykyaikaisia piirteitä (sukupuolten tasa-arvo, perinteistä tarkempi kuvailu). Tarinan Pariisin Notre Damesta saamia vaikutteita ei käy kieltäminen, vaikka yritin hälventää yhtäläisyyksiä, kun sellaisia satuin huomaamaan. Keskushenkilöitä on vain kaksi, mutta heidän keskeinen asetelmansa on hyvin samanlainen kuin Frollon ja Esmeraldan. Kun paikalla ei ole muita miehiä, tapahtumat kulkevatkin sitten aivan eri suuntaan. Kumma kyllä samaistuin aluksi tuohon kuninkaaseen. Lopulta en ole enää niin varma. Aluksi tämän oli tarkoitus olla perusfantasiaa, mutta se kallistui lopulta enemmän normaalin keskiajan puolelle, mistä seurauksena muutamat yksityiskohdat eivät sovi ajankuvaan. Kompromissina tapahtukoon tämä jossain rinnakkaismaailmassa, missä asiat ovat vähän eri tavalla.

Vihersilmä

Väkijoukko hurrasi, kun kuningasta vietiin kantotuolissa sen halki. Mies tutkaili alamaisiaan pää ylpeästi pystyssä, huulillaan pieni hymy. Välillä hän alentui nyökkäämään tai vilkuttamaan innokkaimmille huomionosoittajille. Mutta joukosta pisti silmään eräs arkinen hahmo, joka oli niin harmaa ja ryysyinen, että kuningas ihmetteli, mikä oli saanut hänen katseensa lankeamaan tuohon kurjaan olentoon. Sen täytyi olla silmissä, hän huomasi, noissa vihreissä jalokivissa, jotka hohtivat kuin smaragdikäärmeen suomut. Kerjäläinen seurasi herraansa tiiviisti katseellaan. Hän näytti olevan hennosta varresta päätellen nainen, ja tarkemmin katsoen rinnat pullottivat jonkin verran riepujen alla. Nainen seisoi liikkumatta eturivissä luovuttamatta paikkaansa innokkaille alamaisille, jotka tönivät ja tuuppivat nähdäkseen paremmin. Pian oli kantotuoli kulkenut ohi ja vaikka kuningas katseli olkansa yli, ei hän enää pystynyt erottamaan neitoa väentungoksessa.
"Pysähtykää!" hän ärjäisi ja hyppäsi alas kantotuolistaan ennen kuin orjat ehtivät laskea sen maahan. Väki tuijotti ihmeissään jalkautunutta ruhtinastaan, mutta antoi hänelle tietä. Mies syöksyi henkivartijat kannoillaan sinne, missä oli nähnyt tuntemattoman kerjäläisen, mutta tämä oli jo ehtinyt jättää paikkansa ja paeta. Silloin tällöin kuningas näki vilauksen likaisen hilkan peittämästä takkutukasta tai paljaasta kantapäästä, mutta nopeasti nainen katosi kokonaan näkyvistä.
Kuningas tajusi jahtinsa hyödyttömäksi ja palasi kantotuoliinsa, mutta kutsui vartiopäällikön luokseen ja kuiskasi tälle, että kaikki liikenevät miehet olisi lähetettävä etsimään kerjäläisnaista, jolla oli smaragdinvihreät silmät.
Kuningas pääsi Marmoripalatsiinsa ja vietti päivän ministeriensä seurassa selvittämässä veroasioita ynnä muuta tärkeää, mutta hänen ajatuksensa lentelivät kuin leivoset keväällä. Mieleen mahtui vain tuntemattoman neidon kuva, joka täytti kaiken lumovoimallaan. Vähän rääsyistä ja liasta - hän oli nähnyt tuon tytön sydämen ja tahtoi saada tämän omakseen.

Mutta kuninkaalla oli myös kuningatar. Tämä ei pitänyt lainkaan siitä mitä kuuli tiedustelijoiltaan ja piti miehelleen melkoisen puhuttelun, kun tämä palasi illalla kaupungin laidalle Opaalipalatsiin. Miehen täytyi huomauttaa vaimolleen tämän asemasta, eikä kovin ystävälliseen sävyyn, joten kuningatar vetäytyi mököttämään huoneistoonsa, eikä päästänyt sisään edes palvelijoita (paria kamarineitoa lukuunottamatta). Kuningas istuskeli salissa myöhään yöhön saakka ja siemaili runsaasti harvinaista punaviiniä miettiessään päänsä puhki, miten tuntematon ja sattumalta nähty olento oli saattanut sekoittaa hänen mielensä noin pahasti.
"Oi, tuntuu siltä kuin kallossamme velloisi karnevaalien ihmismassa vailla mitään järjestystä, vain tulta, värien loistetta ja alastomia tanssijoita..." hän mumisi alakuloisesti nojaten ohimoaan sormenpäihinsä.
Hänen otsaansa kuumotti, vaikka hän oli aikaa sitten sammututtanut huoneen takkavalkeat, ja siellä alkoi olla melkoisen koleaa. Mies kohensi ryhtiään kunniaistuimellaan ja hieroskeli sormusten peittämiä sormiaan, etteivät ne olisi vallan kohmettuneet kylmästä.
"Pahainen lumoojatar hänen täytyy olla, ilkeä noita, joka ampui meihin salaa nuolensa ja sulki sydämemme mustaan ruukkuun. Miten kylmältä tuntuvatkaan sisuskalumme nyt, voimme jo tuntea kuoleman hiipivän joka kolkkaan. Meidän on saatava hänet, tai hauta meidät perii."
Näin päätti hän ja kutsui sitten pari palvelijaa tukemaan häntä matkalla sänkykamariin.

Aamulla hän lähetti lisää miehiä etsimään Vihersilmää, mutta kaikki pidätetyt olivat vanhoja akkoja tai kelmeäkatseisia prostituoituja, joissa ei ollut samanlaista kipinää kuin tuossa kadonneessa neidossa. Jotkut näistä kuningas mestautti pois saastaamasta pääkaupunkinsa katuja, mutta suurin osa päästettiin vapaaksi ja luvattiinpa heille palkkiotakin Vihersilmän nappaamisesta. Eikä aikaakaan kun palatsiin ilmestyi partio, joka ilmoitti vanginneensa kerjäläisakan, jonka täytyi olla tuo etsitty neito, sillä niin vihreitä silmiä ei valtakunnasta voinut toista paria löytyä. Vähän epäillen kuningas lähti heidän mukanaan vankityrmiin. Ahtaassa sellissä, keskellä syvintä pimeyttä, jota vartijan kantaman lyhdyn valo pystyi hädintuskin leikkaamaan, istui seinään kahlittuna kumarainen olento, joka ei ensinäkemältä lainkaan muistuttanut sitä tyttöstä, joka oli reitin varrella seissyt. Mutta kun neito avasi silmänsä, kaikki epäilykset karisivat kuninkaan mielestä. Astellessaan liki kaltereita hän näki, ettei nahka ollut suinkaan ryppyinen ja parkkiintunut, vaan ainoastaan halkeilleen likakerroksen peittämä. Ja nuo hiukset eivät olleet vanhuuttaan valjenneet, vaan joko himmenneet auringossa tai kenties tyttö oli saanut värin syntymälahjanaan.
"Jättäkää meille lyhty ja avaimet ja poistukaa", käski kuningas ja hänen alamaisensa tottelivat. Mies avasi sellin oven ja astui peremmälle. Tyttö tuijotti häntä lautasen kokoisilla silmillään.
"Ole huoleti, neitokainen, sillä emme tahdo teille pahaa", virkkoi kuningas. "Sydämemme vaati löytämään teidät ja johdatti etsijät luoksenne."
"Petoksella minut vangittiin, ja se on ainoa totuus. Omat toverini kavalsivat minut lupaamanne palkkion toivossa, mutta miehenne surmasivat heidät noiden samaisten rahojen takia. Ja julmapa on sydämenne, jos se käskee kahlehtimaan minut raskailla raudoilla tänne ikuiseen yöhön, jonne edes tuo surkea lyhty ei voi tuoda lohtua", nainen valitti. Kuningas ei pahastunut neidon julkeasta käytöksestä, vaan puhutteli tätä yhä kuin vertaistaan.
"Ettekö muka käyttäisi tilannetta hyväksenne, jos päästäisimme teidät kahleiden puristuksesta? Mielelläni sen tekisimme, jos voisimme teihin luottaa, mutta sitten joutuisimme taas etsimään teitä ympäri kaupunkia."
"Minnepä minä tyttöparka juoksisin? Vaikka onnistuisin pääsemään teidän ja miestenne ohitse, ei kaupungista löytyisi minulle turvapaikkaa niin kauan kun te minua metsästäisitte. Niinpä tiedustelen mitä minusta haluatte?"
"Näin alkuun vaikka nimenne", sanoi kuningas.
"Ei minulla onnettomalla ole nimeä, sillä vanhemmillani - Jumala heidän muistoaan siunatkoon - oli koko liuta kakaroita, joista vahingokseni olin nuorin ja mitättömin. Mutta Vihersilmäksi minua kutsutaan kaduilla."
Mies katseli vankiaan tutkivasti miettien salasiko tämä häneltä todellisen nimensä, muttei herrasmiehenä mennyt väittämään tätä valehtelijaksi.
"Vihersilmä... Oletteko noita? Vastatkaa rehellisesti", sanoi hän kun tyttö näytti valmiilta väittämään vastaan avatessaan suunsa.
"En ole, sen vannon. Mistä te sellaista kuvittelette?"
"Tunnemme kieron lumouksen pitävän meitä vallassaan. Jotkut voisivat kutsua sitä rakkaudeksi, mutta mekö tulisimme hulluksi pahaisen kerjäläistytön vuoksi kuin jokin surkea pojakloppi?"
Neito painoi päänsä häpeästä. "Jokin kirous on kai päälleni langetettu", mumisi hän, "sillä usein ovat onnettomat kuvitelleet rakastavansa minua ja syösseet itsensä turmioon, kun en ole kyennyt antamaan heille vastarakkautta."
"Rakastatteko meitä?" kysyi kuningas.
"Tietysti, valtiaani, hoidattehan hyvin tätä maata, mutta miehenä... kuinka voisin? Enhän edes tunne teitä!"
Ruhtinas painoi käden otsalleen ja irvisti. "Tätä tuskaa! Teidän on rakastettava meitä."
"Rakkautta ei voi pakottaa, se on oikullinen olento", virkkoi tyttö.
"Teemme teistä ruhtinattaren, jos vain sanotte rakastavanne meitä."
"En voi, sillä se olisi vale. Ja mitä kuningattarenne siitä ajattelisi?"
"Se haaska saa mennä hiiteen! Mutta valtio rajoittaa meitä... Otamme siis teidät täten jalkavaimoksemme, ja saatte oppia rakastamaan meitä."
"Jos niin tahdotte, kuninkaani", sanoi neito, "mutta onnea, ette tule koskaan löytämään. Tämä kirous on tappanut kaikki siihen langenneet."
"Toivotteko kuolemaamme?" kysyi kuningas.
"En suinkaan."
"Sitten me elämme. Ja jonain päivänä vielä vannotte rakkauttanne."
Näin kuningas vapautti rakastettunsa kahleista ja kutsui vartijat viemään tämän torniin. Taitavat palvelijat saapuivat pesemään, pukemaan ja kampaamaan tuon surkean otuksen kuninkaan jalkavaimolle sopivaan kuntoon. Pikaisesti järjestettiin myös seremonia, jolla tuo liitto virallistettiin.

Vaan kuningatar istui happamana huoneistossaan, eikä suostunut osallistumaan juhlallisuuksiin. Hän vihasi tuota tyttöä, jota ei ollut koskaan nähnyt, mutta sai jatkuvasti kuulla tämän lumoavista silmistä. Vihdoin pääsi hän puhumaan miehensä kanssa ja vakuutti tälle tuon neidon olevan kiero syöjätär, mutta tämä ei ottanut varoitusta kuuleviin korviinsa. Tulevina öinä kuningatar sai tuntea vuoteensa kovin kylmäksi, ja hänen raivonsa kasvoi kuohuen lopulta yli. Hän kutsutti taas miehensä luokseen ja virkkoi:
"Jos rakastat todella tuota olentoa, etkä ole hänen noidansilmiensä lumoissa, rakastaisit kai häntä myös silloin, jos hän olisi sokea?"
Kuningas mietti, mutta vastasi sitten "Tietysti rakastaisimme. Mikään ei voisi murtaa tätä tunnetta."
"Puhkaise sitten hänen silmänsä. Muuten et koskaan saa tietää."
"Sinä julma käärme! Emme koskaan voisi tehdä moista!" kiljui kuningas.
"Olette lumottu, ettekä uskalla nähdä totuutta. Mene sitten, houkkio, mene huorasi luo ja unohda minut. Kohta hän synnyttää teille äpärän, joka ryöstää valtaistuimenne, ja vietätte vanhuuspäivänne tyrmään lukittuna."
"Vaikene, nainen, emme kuuntele valheitanne!" huusi kuningas tukkien korvansa ja pakeni huoneistosta.

Mutta vaimon sanat vaivasivat hänen mieltään, eikä hän saattanut nukkua. Lopulta päätti hän testata nuorikkonsa, kuten akka oli ehdottanut. Vartijat noutivat Vihersilmän kauniista tornikamarista ja kuljettivat hänet taas alas vankikellareihin. Siellä he kuumensivat rautatangon, jolla tuhosivat kummankin vihreistä silmistä. Nyt saapui kuningas katsomaan, oliko työllä vaikutusta. Tyttö odotti häntä sellin nurkassa, liian tuskissaan liikkuakseen.
"Tekö siellä, herrani? Millä oikeudella mieheni tekivät minulle tämän hirmutyön?"
Kuningas lähestyi ja huomasi yllätyksekseen, että vaikkei tytöllä ollut enää silmiä, tämä oli yhä kaunis kuin kukkanen, eikä hän tuntenut rakkautensa kuolevan, päin vastoin lisääntyvän hänen katsoessaan tuota onnetonta olentoa. Hän laskeutui lattialle, otti neidon syliinsä ja kuiskasi:
"Meidän käskystämme, rakkaani, sillä vaimoni petoksella houkutteli meidät siihen. Nyt tajuamme hänen valheensa ja pyydämme syvästi anteeksi tätä vääryyttä."
"Mutta vaikka antaisin teille anteeksi, ei se palauttaisi näköäni. Voi kumpa olisitte mieluummin katkaisseet pääni miekalla!" valitti neito.
Kuningas itki hölmöyttään, ja tyttökin olisi tahtonut itkeä, mutta rauta oli polttanut hänen kyyneleensä lopullisesti.
"Jos todella yhä rakastatte minua, pyydän vain yhtä palvelusta: Että saisin kuolla lempeän kätenne kautta", anoi Vihersilmä. "Tulevat elon päivät eivät tarjoaisi minulle kuin tuskaa ja pimeyttä, vaikka te olisitte niitä kirkastamassa. Kaipaan Taivaan valoon."
Kuningas puristi rakkainpansa rintaansa vasten ja silitteli tämän hiuksia sanoen, ettei enää koskaan vahingoittaisi tätä. Hän antoi neidolle suudelman, mutta sen kestäessä tempaisi veitsen vyöltään ja iski sen tytön kylkiluiden väliin.
"Kiitos", sanoi Vihersilmä ja kohotti päätään kuin katsoakseen herraansa silmiin. Sitten hän veti viimeisen henkäyksensä ja valahti veltoksi.
Poimiessaan tytön käsivarsilleen kuningas huomasi tämän silmien kimaltelevan yhtäkkiä niin kuin silloin ennen. Valaistessaan lyhdyllä noita poltettuja silmäkuoppia havaitsi hän niiden keskellä kaksi jalokiveä. Hän ei kuitenkaan voinut kaivaa niitä ulos, sillä moinen pyhäinhäväistys ei tullut kuuloonkaan. Vihersilmä sai viedä aarteensa mukaan hautaan.

Vihastuneena kuningattaren julmuudesta kuningas määräsi tämän mestattavaksi ja niin myös tapahtui. Mutta silti mies ei voinut nukkua rauhassa, vaan oudot kuvat vaivasivat häntä öisin ja lopulta ne tunkeutuivat myös valveeseen muuttaen hänen elämänsä kidutukseksi. Viimein hän tyhjensi pienen myrkkypullon ja lyyhistyi Opaalipalatsin sisäpihalle. Tuijottaessaan lamaantuneena yllään kulkevia pilviä hän näki siellä rakkaansa, joka katseli häntä parantunein silmin ja ojensi kättään. Hetken aikaa mies kouristeli ja potki maata, mutta sitten hänen vaahdon peittämille huulilleen ilmestyi hymy, ja elottomat silmät tuijottivat kohti taivasta, jossa hän saisi taas kohdata rakastettunsa.

Palaa Kirjoitelmat-sivulle
Palaa pääsivulle