Tämä on vanhahtavasti kirjoitettu satu, jossa on kyllä nykyaikaisia piirteitä (sukupuolten tasa-arvo, perinteistä tarkempi kuvailu). Tarinan Pariisin Notre Damesta saamia vaikutteita ei käy kieltäminen, vaikka yritin hälventää yhtäläisyyksiä, kun sellaisia satuin huomaamaan. Keskushenkilöitä on vain kaksi, mutta heidän keskeinen asetelmansa on hyvin samanlainen kuin Frollon ja Esmeraldan. Kun paikalla ei ole muita miehiä, tapahtumat kulkevatkin sitten aivan eri suuntaan. Kumma kyllä samaistuin aluksi tuohon kuninkaaseen. Lopulta en ole enää niin varma. Aluksi tämän oli tarkoitus olla perusfantasiaa, mutta se kallistui lopulta enemmän normaalin keskiajan puolelle, mistä seurauksena muutamat yksityiskohdat eivät sovi ajankuvaan. Kompromissina tapahtukoon tämä jossain rinnakkaismaailmassa, missä asiat ovat vähän eri tavalla.
|
Väkijoukko hurrasi, kun kuningasta vietiin kantotuolissa sen halki. Mies tutkaili alamaisiaan pää ylpeästi pystyssä, huulillaan pieni hymy. Välillä hän alentui nyökkäämään tai vilkuttamaan innokkaimmille huomionosoittajille. Mutta joukosta pisti silmään eräs arkinen hahmo, joka oli niin harmaa ja ryysyinen, että kuningas ihmetteli, mikä oli saanut hänen katseensa lankeamaan tuohon kurjaan olentoon. Sen täytyi olla silmissä, hän huomasi, noissa vihreissä jalokivissa, jotka hohtivat kuin smaragdikäärmeen suomut. Kerjäläinen seurasi herraansa tiiviisti katseellaan. Hän näytti olevan hennosta varresta päätellen nainen, ja tarkemmin katsoen rinnat pullottivat jonkin verran riepujen alla. Nainen seisoi liikkumatta eturivissä luovuttamatta paikkaansa innokkaille alamaisille, jotka tönivät ja tuuppivat nähdäkseen paremmin. Pian oli kantotuoli kulkenut ohi ja vaikka kuningas katseli olkansa yli, ei hän enää pystynyt erottamaan neitoa väentungoksessa. "Pysähtykää!" hän ärjäisi ja hyppäsi alas kantotuolistaan ennen kuin orjat ehtivät laskea sen maahan. Väki tuijotti ihmeissään jalkautunutta ruhtinastaan, mutta antoi hänelle tietä. Mies syöksyi henkivartijat kannoillaan sinne, missä oli nähnyt tuntemattoman kerjäläisen, mutta tämä oli jo ehtinyt jättää paikkansa ja paeta. Silloin tällöin kuningas näki vilauksen likaisen hilkan peittämästä takkutukasta tai paljaasta kantapäästä, mutta nopeasti nainen katosi kokonaan näkyvistä. Kuningas tajusi jahtinsa hyödyttömäksi ja palasi kantotuoliinsa, mutta kutsui vartiopäällikön luokseen ja kuiskasi tälle, että kaikki liikenevät miehet olisi lähetettävä etsimään kerjäläisnaista, jolla oli smaragdinvihreät silmät. Kuningas pääsi Marmoripalatsiinsa ja vietti päivän ministeriensä seurassa selvittämässä veroasioita ynnä muuta tärkeää, mutta hänen ajatuksensa lentelivät kuin leivoset keväällä. Mieleen mahtui vain tuntemattoman neidon kuva, joka täytti kaiken lumovoimallaan. Vähän rääsyistä ja liasta - hän oli nähnyt tuon tytön sydämen ja tahtoi saada tämän omakseen.
Mutta kuninkaalla oli myös kuningatar. Tämä ei pitänyt lainkaan siitä mitä kuuli tiedustelijoiltaan ja piti miehelleen melkoisen puhuttelun, kun tämä palasi illalla kaupungin laidalle Opaalipalatsiin. Miehen täytyi huomauttaa vaimolleen tämän asemasta, eikä kovin ystävälliseen sävyyn, joten kuningatar vetäytyi mököttämään huoneistoonsa, eikä päästänyt sisään edes palvelijoita (paria kamarineitoa lukuunottamatta). Kuningas istuskeli salissa myöhään yöhön saakka ja siemaili runsaasti harvinaista punaviiniä miettiessään päänsä puhki, miten tuntematon ja sattumalta nähty olento oli saattanut sekoittaa hänen mielensä noin pahasti.
Aamulla hän lähetti lisää miehiä etsimään Vihersilmää, mutta kaikki pidätetyt olivat vanhoja akkoja tai kelmeäkatseisia prostituoituja, joissa ei ollut samanlaista kipinää kuin tuossa kadonneessa neidossa. Jotkut näistä kuningas mestautti pois saastaamasta pääkaupunkinsa katuja, mutta suurin osa päästettiin vapaaksi ja luvattiinpa heille palkkiotakin Vihersilmän nappaamisesta. Eikä aikaakaan kun palatsiin ilmestyi partio, joka ilmoitti vanginneensa kerjäläisakan, jonka täytyi olla tuo etsitty neito, sillä niin vihreitä silmiä ei valtakunnasta voinut toista paria löytyä. Vähän epäillen kuningas lähti heidän mukanaan vankityrmiin. Ahtaassa sellissä, keskellä syvintä pimeyttä, jota vartijan kantaman lyhdyn valo pystyi hädintuskin leikkaamaan, istui seinään kahlittuna kumarainen olento, joka ei ensinäkemältä lainkaan muistuttanut sitä tyttöstä, joka oli reitin varrella seissyt. Mutta kun neito avasi silmänsä, kaikki epäilykset karisivat kuninkaan mielestä. Astellessaan liki kaltereita hän näki, ettei nahka ollut suinkaan ryppyinen ja parkkiintunut, vaan ainoastaan halkeilleen likakerroksen peittämä. Ja nuo hiukset eivät olleet vanhuuttaan valjenneet, vaan joko himmenneet auringossa tai kenties tyttö oli saanut värin syntymälahjanaan.
Vaan kuningatar istui happamana huoneistossaan, eikä suostunut osallistumaan juhlallisuuksiin. Hän vihasi tuota tyttöä, jota ei ollut koskaan nähnyt, mutta sai jatkuvasti kuulla tämän lumoavista silmistä. Vihdoin pääsi hän puhumaan miehensä kanssa ja vakuutti tälle tuon neidon olevan kiero syöjätär, mutta tämä ei ottanut varoitusta kuuleviin korviinsa. Tulevina öinä kuningatar sai tuntea vuoteensa kovin kylmäksi, ja hänen raivonsa kasvoi kuohuen lopulta yli. Hän kutsutti taas miehensä luokseen ja virkkoi:
Mutta vaimon sanat vaivasivat hänen mieltään, eikä hän saattanut nukkua. Lopulta päätti hän testata nuorikkonsa, kuten akka oli ehdottanut. Vartijat noutivat Vihersilmän kauniista tornikamarista ja kuljettivat hänet taas alas vankikellareihin. Siellä he kuumensivat rautatangon, jolla tuhosivat kummankin vihreistä silmistä. Nyt saapui kuningas katsomaan, oliko työllä vaikutusta. Tyttö odotti häntä sellin nurkassa, liian tuskissaan liikkuakseen. Vihastuneena kuningattaren julmuudesta kuningas määräsi tämän mestattavaksi ja niin myös tapahtui. Mutta silti mies ei voinut nukkua rauhassa, vaan oudot kuvat vaivasivat häntä öisin ja lopulta ne tunkeutuivat myös valveeseen muuttaen hänen elämänsä kidutukseksi. Viimein hän tyhjensi pienen myrkkypullon ja lyyhistyi Opaalipalatsin sisäpihalle. Tuijottaessaan lamaantuneena yllään kulkevia pilviä hän näki siellä rakkaansa, joka katseli häntä parantunein silmin ja ojensi kättään. Hetken aikaa mies kouristeli ja potki maata, mutta sitten hänen vaahdon peittämille huulilleen ilmestyi hymy, ja elottomat silmät tuijottivat kohti taivasta, jossa hän saisi taas kohdata rakastettunsa.
|