Auquim poistui majasta ja räpytteli silmiään kirkkaassa päivänvalossa. Kylän aukiolla kuusi poikaa heitteli toisilleen pientä palloa, juopunut nukkui erään majan seinustalla, mutta muita ei näkynyt. Kukaan ei jaksanut liikuskella ulkona näin kuumana aikana jos ei ollut pakko. Metsästää täytyi ja noutaa vettä, mutta nekin toimet tehtiin yleensä hämärän aikaan.

Auquim päätti juosta pienen lenkin. Hän nopeutti askeleitaan ja ohitti pelaavat lapset. Pian hän oli jo kylän rajalla. Heidän kylänsä ei ollut mikään suuri paikka, majojakin oli alle puolen sataa. Monet lähtivät pois heti kun kasvoivat aikuisiksi, etsimään itselleen puolisoa tai oppipaikkaa. He saivat vaeltaa läpi Pienen kuuman pohjoiseen, kuten Auquimin isosisko Keni oli tehnyt vuosia sitten, tai sitten Kirkasmetsän kautta itään. Lännessä oli Pahakorpi, jota yleensä välteltiin - Vain kaikkein uhkarohkeimmat metsästäjät ja elämästä piittaamattomat menivät sinne etsimään kynsikkäitä ja muita hirmuja. Etelässä taasen olivat Velhovuoret, jonne tavallinen väki ei uskaltanut mennä mustien velhojen pelossa. Auquim ei kuitenkaan kuulunut tavalliseen väkeen.

Juostuaan pienen metsikön läpi ja saavutettuaan Luukallion hän kääntyi takaisin vilkaistuaan ensin Pienen kuuman hiekkakasoja ja suuntasi kylän ohi vuorille. Mustista velhoista ei olisi hänelle vaaraa, jos hän pysyisi poissa merkityiltä alueilta ja niiltä, missä tiesi kuulopuheiden perusteella asuvan jonkun. Auquim oli jopa kerrannut yhden vahvimmista suojaloitsuista tätä varten. Hän oli arvannut Benuitin pistävän hänet tuulettumaan jossain vaiheessa. Nyt olisi hyvä tilaisuus käydä katsomassa sitä luolaa, josta Kotuin oli niin kovaan ääneen toitottanut. Auquim ei uskonut, että siellä oli ihmisen luita, ei ainakaan kasoittain. Olisihan nyt heti huomattu, jos heidän kylästään olisi kadonnut sellainen määrä väkeä, vuosienkin kuluessa. Metsästäjä oli varmasti liioitellut, tai luullut eläinten luita ihmisten jäänteiksi nähtyään yhden pääkallon.

Auquim löysi luolan helposti, sillä Kotuinin selostus oli ollut erittäin yksityiskohtainen. Metsästäjä oli jopa kertonut laskeneensa tusinan ihmiskalloa rivissä ja määrä oli kohonnut jokaisella kertomiskerralla. Kotuin ei tunnetusti osannut laskea viittä pitemmälle, joten siellä saattoi olla miten paljon luita hyvänsä. Luolan suu häämötti edessä synkkänä ja tasaisen pyöreänä. Mies pysähtyi tasaamaan hengityksensä ennen sisään menemistä. Hän ei ollut juossut aikoihin.

Kylmät väreet kulkivat pitkin Auquimin selkää, vaikka hän oli kuuman hien kastelema. Tämä paikka tuntui liian tutulta! Hän sanoi itselleen, ettei ollut syytä pelkoon, sillä Koeluola oli aivan toisessa paikassa. Hän pystyisi puolustautumaan mitä tahansa paitsi henkiä vastaan. Täällä ei ollut edes yhtään niin pimeää kuin Koeluolassa. Silmät alkoivat jo tottua hämärään. Kun hän pystyi taas näkemään selvästi, hän erotti edessään nopeasti madaltuvan pikku tunnelin, joka vietti hiukan alaspäin. Se oli yllättävän tasaisen näköinen. Auquim kosketti kädellään seinämää ja tunsi sitä peittävän joustavan, mattapintaisen kalvon. Hän raapaisi siihen repeämän kynnellään ja näki sen muodostuvan harsomaisista kerroksista. Vaikka hän pystyi repimään sitä helposti, se oli silti sitkeän tuntuista. Pitäisi viedä Benuitille näyte. Auquim repi irti kourallisen kalvoa irti ja pisti vyöpussiinsa. Sitten hän jatkoi matkaansa syvemmälle. Päätä täytyi pitää alhaalla, ettei se olisi kolahtanut kattoon. Oli ihme, että Kotuin oli viitsinyt tunkea itsensä tällaiseen paikkaan. Pitää kysyä häneltä, mitä hän teki täällä. Luita ei vieläkään näkynyt, mitään ei näkynyt.

Edestäpäin kuului yhtäkkiä outo kurahdus, aivan niin kuin suuri vesimäärä olisi nopeasti valutettu suppilon läpi. Auquim jännitti hetkessä kaikki lihaksensa ja kohottautui pystyyn. Pää osui pehmeästi katossa riippuvaan kalvokerrokseen. Tärähdystä hädin tuskin tunsi, mutta se selvitti hänen päänsä. Ääni ei välttämättä ollut lähtöisin mistään vaarallisesta, mutta jos oli, hänen täytyisi käyttää taikuutta puolustuksekseen. Auquim palautti mieleensä kilpiloitsun sanat ja alkoi tuijottaa edessään olevaan pimeyteen. Kurinaa kuului lisää, nyt vaimeampana. Mitä siinä viivyttelet? Mene katsomaan! hän yritti käskeä itseään.
Mutta se voi olla vaarallista. Minun täytyy lähteä.
Tahtoisitko, että muut saisivat kuulla sinun juosseen pakoon jotain k'pokkua?
K'pokkulla oli tosiaan vähän samankaltainen ääni ja kaiku saattoi voimistaa sitä. Ei kuitenkaan noin paljon.
Pelkuri.
Auquim lähti kulkemaan eteenpäin. Kuului korahdus ja hän harkitsi hetken aikaa taikatulen sytyttämistä, mutta se tekisi hänet sokeaksi hetken ajaksi, ja jos luolaa asutti saalistava peto, pienikin hetki saattoi olla tärkeä. Loitsu olisi sitä paitsi vienyt hänen voimiaan, eikä niitä ollut haaskattavaksi turhuuksiin.

Katto ei yhtäkkiä enää koskettanutkaan hänen päätään. Auquim pysähtyi hetkeksi ja suoristautui. Hän oli saapunut korkeampaan luolaan. Siellä oli yllättävän hämärää, ei enää läpitunkematonta pimeyttä. Valo näytti lähtevän joidenkin... keppien päässä olevasta valkoisesta möykystä. Mikä ihme se oikein oli? Auquim katseli tarkemmin rakennelmaa, sen yleistä muotoa, muttei tunnistanut sitä. Sitten se liikahti. Otus kohotti yhtä kuudesta oksamaisesta jalastaan ja siirsi sen ihan miehen eteen. Muut jalat astuivat myös askeleen. Se kääntyi häntä kohti!

Tämä olento oli ku-k'garn, mutta Auquim ei ollut koskaan edes kuullut sellaisesta. Olentoja ei oltu nähty ainakaan kymmeneen vuoteen, joten ei ollut ihme, ettei hän ollut sellaista tavannut. Näin hänellä ei ollut mitään tietoa siitä, miten se taisteli tai aikoiko se edes syödä hänet. Hän aloitti suojaloitsun lukemisen, mutta lopetti kesken. Hän oli unohtanut! Auquim joutui kauhun valtaan ja alkoi vapista kauttaaltaan, mutta pysyi paikallaan. Jos käännyn, se saa minut. Ehkä se ei ole huomannut minua. Ku-k'garn murisi ja kohotti oikean etujalkansa kasvoilleen. Jalka muistutti tuhkalinnun jalkaa, mutta tämä jättiolento oli ilmiselvä hyönteinen. Sen asento näytti miettivältä, käsi "poskella". Otus hieroskeli kasvojaan. Auquim rentoutui vähän. Ehkä se ei tosiaan näe minua.
Samaan aikaan ku-k'garn valmistautui hyökkäykseen.

Auquimin mieleen palautui yksinkertainen kilpiloitsu ja hän lausui sen samalla hetkellä kun ku-k'garn käytti ensimmäistä asettaa; Valoa. Sen ruumis kirkastui ja miehen silmiä alkoi polttaa. Auquim ei kuitenkaan hellittänyt käteensä ilmestyneestä läpinäkyvästä, mutta voimakkaasta suojakilvestä. Ku-k'garn ampui suustaan limaa, joka oli kaikkialla roikkuvien kalvojen alkuainetta, mutta ammuttu verkko pysähtyi Auquimin kilpeen. Mies oli vähällä kaatua iskun voimasta, mutta onnistui säilyttämään tasapainonsa.

Ku-k'garn urahti pettyneesti ja alkoi taas hieroa poskeaan. Niin se ilmeisesti valmisti uutta limaa. Auquim ei kuitenkaan jäänyt odottamaan sitä, vaan kääntyi pakoon. Otus ei varmastikaan mahtuisi tunneliin, joten hän olisi turvassa siellä. Hän juoksi pää kumarassa ja piteli maagista kilpeä selässään. Siitä olisi apua vain, jos ku-k'garn olisi huono tähtääjä, sillä päähän osuva lima-ammus pysäyttäisi Auquimin suurella varmuudella ja kenties katkaisisi hänen niskansa. Sitä hän ei halunnut jäädä kokemaan.

Jo lyhyen juoksumatkan jälkeen Auquim alkoi tuntea huimausta, ja hänen täytyi päästää kilpi menemään. Hän oli ottanut siihen voimaa vain itsestään ja rasitus oli kova, vaikkei taika ollut ollut edes monimutkainen. Onneksi ku-k'garn ei mahtunut käytävään. Se yritti kyllä, työnsi pitkän jalkansa sisään ja haparoi ympäriinsä terävillä varpaillaan, muttei ihan ylettänyt Auquimiin asti.
"Sinne taisit jäädä, pikku hirviöni", mies uskaltautui sanomaan.
Kuinkakohan tuo on päässyt tuonne? Varmaan tullut pienenä poikasena ja syönyt sitten... no, varmaan eksyneitä eläimiä. Missäköhän se luukasa muuten on? Miksei otus syönyt Kotuinia? No, mies taisi kuitenkin valehdella, minun epäonnekseni.

Ku-k'garn murisi matalasti ja veti jalkansa pois. Sitten se päästi narahduksen, jota olisi voinut kuvailla innostuneeksi. Auquim näki parhaaksi jatkaa matkaa. Ties vaikka otus saisi jonkun uuden, tehokkaamman idean. Hän jatkoi juoksuaan. Yhtäkkiä maa liukui pois hänen altaan ja hän kaatui. Kohta hän tajusi liikkuvansa - ku-k'garn oli alkanut vetää seinäkalvoja itseään kohti. Auquim yritti nousta pystyyn, mutta kaatui saman tien uudelleen ja kattokalvot putosivat hänen päähänsä. Kaikki maan epätasaisuudet tuntuivat nyt kolhivan hänen kylkiään ja rintaansa, vaikka välissä oli monta kerrosta harsoa. Otus veti häntä puoleensa pelottavalla nopeudella.

Auquim yritti muistaa edes yhden loitsun, josta olisi hyötyä tässä tilanteessa, muttei keksinyt yhtäkään. Sitten hän tupsahtikin jo takaisin hirviön luolaan. Otus urahti tyytyväisenä ja hieroi poskeaan. Auquim pomppasi pystyyn samalla hetkellä kun liike pysähtyi ja lähti juoksemaan kohti käytävän suuta.

Tai niin hänen toinen jalkansa teki. Toinen taas sattui tarttumaan harsokasaan saaden hänet kompastumaan. Auquim kirosi ja yritti saada jalkansa irti sotkusta, mutta sitten lima-ammus tärähti hänen leukaansa ja ylärintaansa. Se liimasi hänen huulensa yhteen, mutta hän pystyi vielä repäisemään suunsa auki. Hänelle ei oltu opetettu hyökkäysloitsuja, sillä vain Mustat, Punaiset ja jotkut Harmaat velhot käyttivät niitä. Jotain voisi kuitenkin varmasti soveltaa...
"Pristei yl rhoeva engalais", hän lausui nopeasti ja osoitti ku-k'garnia. Hirviön jaloissa olevat kalvoläjät roihahtivat tuleen, mutta otus ei näyttänyt siitä välittävän. Se ampui suuren limaverkon, joka kahlitsi Auquimin vasemman käden kiinni vartaloon. Heti perään seurasi toinen, joka läsähti keskelle hänen kasvojaan ja kietoutui hänen päänsä ympärille.
Jos en tukehdu tähän tai katkaise niskaani seuraavasta osumasta, palan kohta elävältä! Auquim ajatteli hätäisesti ja yritti repiä limaa kasvoiltaan. Se oli jo alkanut kovettua ja se oli paljon, paljon sitkeämpää kuin ne jäänteet tunnelin alkupäässä. Hän puhalsi ilmaa ulos, ettei limaa olisi päässyt hänen nenänsä ja suunsa sisäpuolelle.

Hän sai vapautettua suunsa, kun kuuli jo uuden liman lentävän kohti. Nopeasti hän pisti vapaan kätensä kupiksi nenän ja suun eteen. Samassa sen päälle läsähti uusi kerros limaa. Otus yritti selvästi tukehduttaa hänet. Se ei kyllä onnistuisi!

Nyt, kun Auquimin suu oli suojattu, hän alkoi hiljaa mutista telepatialoitsua. Pitäisi saada Benuit tänne, tai kuka tahansa, muuten hän kuolisi. Liekit humisivat jo voimakkaasti ja luolan ilma kuumeni koko ajan, mutta hän ei välittänyt siitä. Eikä myöskään siitä, että ammusten sade sai hänet pian näyttämään pelkältä harsokasalta - Eihän hän voinut nähdä itseään. Hän keskittyi vain loitsuun.

Kuka sinä olet? joku viesti.
Auta! Jäin hirviön luolaan, enkä voi liikkua. Se on haudannut minut seittiin ja täällä palaa. Tule pian! Auquim huusi mielessään.
Minä tulen. Yritä pysyä hengissä siihen asti, toinen sanoi rauhallisesti.
Auquim tunsi uuden voiman virtaavan ruumiiseensa. Kiitos, hän viestitti.
Pidä yhteys kasassa, että voin aistia sinut. Olen jo tulossa, ihan lähellä.

Liekkien rätinä pelotti Auquimia suuresti, sillä hän ei pystynyt mitenkään arvioimaan niiden etäisyyttä. Hän hikoili kamalasti ja oman ruumiin lemu tunki pistävänä nenään. Märästä limasta lähti oma outo lemunsa, mutta Auquim yritti olla haistelematta sitä. Ku-k'garn kurisi yhä, mutta oli jo lakannut sylkemästä limaa. Mitä se odotti?

Auquim yritti uudelleen repiä käsiään vapaiksi, mutta oli kuin ne olisivat kasvaneet kiinni hänen vartaloonsa. Niitä peittyvä limakerros oli lisäksi lähes täysin kovettunut ja esti liikkumisen miltei kokonaan. Hän oli nyt täysin avuton. Tuntematon auttaja oli hänen ainoa toivonsa.

Ku-k'garn murahti ja yhtäkkiä Auquim tunsi nousevansa ilmaan. Hän yritti peloissaan räpistellä, mutta vain toinen jalka pääsi liikkumaan johonkin suuntaan. Matkan pää oli aika selvä - hirviön kita. Se söisi hänet jos apua ei pian saapuisi.
Nopeasti nyt, minut syödään kohta! hän ilmoitti keskustelukumppanilleen. Tämä ei vastannut. Auquimin mieleen nousi yhtäkkiä sadeloitsu. Hän ei pystyisi tähtäämään sokkona, mutta pikku kuuro saattaisi häiritä otusta, varsinkin jos se sisältäisi salamoita. Loitsu veisi taas paljon hänen voimiaan, mutta ei hän niitä tarvitsisi ku-k'garnin vatsassa.
"Geirbot dop vadeni yl nea rhoeva motosu", hän lausui.
Sateen ropina peitti ylleen tulen rätinän. Ku-k'garn urisi kuulostaen yllättyneeltä. Sitten se karjahti, nyt selvästi kivusta. Satuttaako vesi sitä? Auquim ihmetteli.
Olen täällä! pelastaja huusi.
Auquim ajatteli olleensa tyhmä luultuaan veden jotenkin vaikuttaneen hirviöön. Se oli vain saanut sen pysähtymään hetkeksi ja pelastaja oli jatkanut siitä. Seuraavassa hetkessä hän tajusi putoavansa ja karjuvansa sekä suullaan että mielellään. Sitten putoaminen pysähtyi kuin seinään.
Rauhassa! Sain sinut.
Auquim ei jaksanut vastata sateen kuluttaessa hänen voimiaan koko ajan. Hän tunsi leijuvansa hitaasti alaspäin ja keskittyi pysymään tajuissaan.

Ku-k'garn karjui kammottavasti ja hiljeni sitten yhtäkkiä.
"Hienoa, naulasin sen!" pelastajan ääni hihkaisi. Sitten hän lähestyi Auquimia. Mies pystyi kuulemaan hänen askeleensa selvästi kuivettuneen liman rapistessa jalkojen alla.
"Voit nyt lopettaa loitsusi, yritän saada sinut irti", pelastaja sanoi.
Auquim sammutti pilvensä ja katkaisi telepaattisen yhteyden pelastajaan. Eron huomasi heti - Hänellä oli paljon parempi olo.

Pelastaja alkoi leikata jollakin miehen kasvoja peittäviä kalvoja. Terä raapaisi Auquimin nenää.
"Sattuiko? Näen verta", pelastaja huomasi.
Auquim mumisi vastauksensa, mutta pelastaja ei kuullut sitä kalvojen läpi. Ehkä oli parempi niin.
"Anteeksi", pelastaja sanoi. Hän repi limat Auquimin naamasta.
"Kuka olet? En muista nähneeni sinua koskaan aiemmin."
Vastausta odottamatta pelastaja alkoi nyt leikata vapaaksi Auquimin koukistettua kättä. Vaatteet repeytyivät vähän sen mukana, mutta pelastajaa se ei haitannut. Auquim katseli häntä tarkemmin. Pelastaja oli aika pienikokoinen ja harmaa huivi peitti hänen kasvoinsa suurimmilta osin. Hän taisi olla nuori poika, mutta mies ei ollut siitä ihan varma.
"Minä olen Auquim, Seguisin poika", Auquim esitteli itsensä. Toinen sai hänen oikean kätensä vapautettua ja puristi sitä kevyesti.
"Tini Petuilintytär, Harmaa velho. Hauska tutustua", sanoi pelastaja, ja veti samalla huivin kasvoiltaan todistaen sanansa. Hänen sileää otsaansa koristi Harmaiden tatuointi.
"Sinähän olet... tyttö", Auquim totesi hämmästyneenä
"Niin?" Tini kysäisi ja veti samalla taikamiekallaan poikki ne limat, jotka liimasivat Auquimin reidet yhteen. Terä kävi pelottavan lähellä miehen perhekalleuksia.
"Voin varmaan itsekin hoitaa nämä", Auquim sanoi nopeasti ja alkoi repiä kuivettuneita harsoja jaloistaan.
"Mitä, etkö luota kykyhini?" Tini kysyi heilutellen valoa hohtavaa miekkaansa. Auquim ei vastannut. Hän sai homman hoidettua loppuun aika nopeasti tytön katsellessa vierestä.
"Kiitos avusta", hän sanoi.
"Se oli ilo", Tini sanoi ja väläytti hymyn.

Auquim vilkaisi ku-k'garnin jäänteiden suuntaan. Niinpä taisi olla. Otus makasi onnettomien uhriensa luiden muodostamassa kasassa ja sen jokainen jalka oli poikki. Sitä itseään se ei kylläkään haitannut, sillä otus oli kuollut kuin kivi. Siellä olivat myös ne kaksitoista kalloa. Joko Kotuin oli todella käynyt paikalla, tai oli sattunut keksimään valheen, joka olikin totta.

Auquim yritti nousta, mutta sai huomata jäseniensä olevan ihan puuduksissa ja lisäksi voimanhukkaa oli vielä loitsujen jäljiltä. Siitä oli seurauksena kaatuminen. Kalvoläjä oli mukavan pehmeä laskeutumispaikka, siihen olisi voinut jäädä nukkumaan... Mutta Tini seisoi vieläkin hänen edessään, aivan kuin odottaen jotain. Pitää kai nousta.

Toinenkin nousemisyritys meni pieleen.
"Voisitko...?" hän alkoi kysyä Tiniltä.
Silloin hänen ruumiiseensa tuli uutta voimaa ja hän nousi seisomaan jalat vapisten.
"Kiitos", Auquim sanoi. Hän tiesi kyllä voiman lähteen.

"No, mennään ulos täältä", Tini sanoi rikkoen hetken hiljaisuuden ja tarttui häntä käsivarresta.
"Täytyykö mennä näin lujaa?" Auquim marisi ja meinasi seota askelissaan.
"Käyttäydyt kuin pikkulapsi! Tule nyt, Mipin täytyy ottaa myrkky pois sinusta."
"Myrkky?"
"Ku-k'garnin seitti sisältää lamauttavaa myrkkyä. Etkö tiennyt sitä?" Tini kysyi.
"Emme ole henkilökohtaisia ystäviä, minä ja se... mikä sen nimi nyt olikaan?"
"Ku-k'garn. Väitätkö, ettet tiennyt siitä? Poluille on pistetty varoituksia jo pitkän matkan päähän ja olemme menettäneet silti kymmenen miestä. Ja ainoastaan koska he olivat tarpeeksi typeriä ärsyttämään sitä."
"Mutta sinähän tuhosit sen ihan hetkessä. Mikseivät he pystyneet siihen?"
"Sen jalat ovat kuin panssaria ei-maagisille aseille, eikä ylävartaloon ylety helposti, ellei katkaise niitä. He eivät olleet velhoja. Mutta miksi sinä et luonut itsellesi miekkaa? Se on ihan yksinkertaista kenelle tahansa velholle."
"En minä ole velho", Auquim väitti.
"Hei...! Näin sen sadepilven ja sait minuun yhteyden. Mitäs se oli?"
"Minä olen vain oppipoika, en ole käynyt vielä Luolassa", Auquim selitti.
"Tuon ikäinen oppipoika? Sinun olisi jo aika mennä sinne, tai voimasi alkavat pian huveta."
"En ole valmis vielä", Auquim väitti.
"Tuon valmiimmaksi et tule", Tini sanoi tiukasti. "Kunhan tulet kuntoon, menet heti mestarisi luo ja pyydät häneltä valoriipuksen."
"Mikä se on?"
Tini huokasi syvään. "Joku on jättänyt todella opetuksensa kesken."
"Benuit ei..." Auquim aloitti.
"Koeluolaan ei voi mennä ilman valoriipusta", Tini keskeytti, aikoen ilmeisesti aloittaa luennon siitä mikä valoriipus oli. "Minä menin", Auquim huomautti.
"Mitä? Ei ihme, että olet tyhmä kuin lapsi. Anteeksi, sinähän olet vain myrkkyhuuruissa... Siis kävitkö todella siellä vai näitkö painajaista?"
"Todella", Auquim sanoi ärtyisänä saatuaan haukut itseään nuoremmalta naiselta. "Siitä on noin kuusi vuotta."
"Kuinka pitkälle pääsit?" Tini kysyi kuulostaen aidosti kiinnostuneelta.
"Vain ovensuuhun. Sitten minua alkoi pelottaa, olin sentään vain kolmentoista ja kun joku tarttui jalkaani, lähdin sieltä nopeasti. Näin painajaisia koko seuraavan viikon."
"Minä taas olin huonossa kunnossa lähes kuukauden, vaikka minulla oli valoriipus. Siitä on vain puoli vuotta", Tini sanoi hiljaa. "Selvisin sentään siitä. Jotkut toiset eivät."
"Onko sen siis niin kova?"
"Tiedät sen itsekin kokemasi perusteella."

He olivat sen jälkeen vaiti hyvin pitkään ja miettivät kävellessään Luolasta näkemiään painajaisia. Sitten he näkivät lähellä taivaalle kohoavan savupatsaan ja Tini peitti kasvonsa.
"Miksi teet noin?" Auquim kysyi.
Tini katsahti häneen ja veti huivia vähän taaemmas otsalta. "Et taida olla täkäläisiä. Näethän, tämä symboli..."
"On Harmaiden tunnuskuvio", Auquim jatkoi itse, näyttäen ettei ollut ihan tietämätön.
"Paitsi että tämä venkura-" Tini osoitti juuri oikeaa kohtaa, vaikkei mitenkään voinut nähdä sitä. "- tarkoittaa, etten ole muuta kuin aloittelija, enkä saisi hyppiä ulkona yksinäni."
"Ethän ole yksin, kun olet minun kanssani", Auquim huomautti.
"Senkin viisastelija! Yritetään mennä huomaamattomasti sisään."
"Päästävätkö ne minut... Hei, minne me olemme edes menossa?"
"Kotipaikkaani. Vierailijat saavat tulla sisään aivan vapaasti näin päiväsaikaan, varsinkin jos ovat loukkaantuneita. Silloin ei kysellä mitään."
"Pitäisikö minun sitten näytellä vielä sairaampaa?" Auquim kysyi.
"Siitä vaan, kunhan se ei tarkoita sitä, että minun pitäisi kantaa sinua. Siihen en rupea."
Tini veti huivin takaisin otsalleen, ikään kuin keskutelun loppumisen merkiksi. Olisi kyllä ollut mukavaa päästä hänen syliinsä, Auquim mietiskeli.

He ohittivat suuren kivenlohkareen ja olivatkin yhtäkkiä valtavan linnakkeen portilla. Auquimin silmät laajenivat hämmästyksestä ja hän pysähtyi.
"Miten tämä on voitu piilottaa tänne?" hän ihmetteli ääneen.
"Mitä, etkö ole koskaan käynyt Harmaalinnassa?"
"En, olen oleskellut vain alarinteillä ja pysynyt poissa toisten alueilta. Tiesin kyllä, että täällä on väkeä, mutta tälläinen rakennelma..! Mieleeni ei ole ikinä tullut, että täällä olisi jotain tällaista."
"Siinä tapauksessa lentäisit varmaan selällesi jos näkisit kääpiöiden maanalaisen kaupungin, Rokgo'urnin. Se sijaitsee pari virstaa täältä itään. Todella vaikuttava näky", Tini kertoi.
"Jos se on isompi kuin tämä, sen täytyy olla valtava!" Auquim sanoi innoissaan.
"No et sinä sinne pääse, ainakaan nyt. Sinulla kestäisi varmaan tunti päästä sinne jos olisit kunnossa, mutta nyt pysyt hädin tuskin jaloillasi."
Tinin äänensävy oli huvittunut. Auquim mulkaisi häntä. "Väitätkö, että olen lihava?"
"En, olet vain vähän pullukka", tyttö kiusoitteli.
Moni asia esti Auquimia käymästä Tinin kimppuun. Ei ollut leikin aika, Tini oli häntä vahvempi taikuudessa, hän oli liian väsynyt yrittääkseen, he olisivat voineet herättää liikaa vartijoiden huomiota...
"Niinpä taidan olla", myönsi Auquim hymyillen.
"Onko tämä tosiaan isoin näkemäsi rakennelma? Linnakkeitahan on ympäri vuoria", Tini sanoi vaihtaen puheenaihetta.
He saapuivat portille, joka oli auki.
"Minä asun pikku majassa", Auquim selitti.
"Sellainen ei vuoriston tuulissa kestäisi, eikä täällä ole paljon puitakaan. Olet siis metsästä?" Se oli oikeastaan enemmän toteamus kuin kysymys. Tini kuulosti taas paheksuvalta.
"Niin olen, mitäs siitä?" Auquim sähähti. Hän ei edes korottanut ääntään, mutta vartija kääntyi heti katsomaan heitä.
"Odottakaapas", hän sanoi.
"Hitto!" Tini kuiskasi huuliaan liikuttamatta.
"Mistä kylästä olet?" portinvartija kysyi Auquimilta.
"Aukiolta. Mitä siitä?" mies kysyi.
"Ei mitään, täällä vain käy niin harvoin tasamaan väkeä."
Auquim tunsi voimiensa vähenevän nopeasti. Kunpa hän jättäisi meidät rauhaan, hän toivoi.
"Sinä! En näe merkkiäsi, mutta silti kannat Harmaan viittaa", vartija sanoi Tinille.
"Ai, anteeksi", Tini sanoi ja veti liinan päästään. Keskeneräinen tatuointi tuntui aivan loistavan hänen otsastaan.
"Moista julkeutta!" vartija murahti. "Ilmoittaudu mestarillesi. Hän keksii varmasti sinulle sopivan rangaistuksen."
"Tapoin ku-k'garnin ja pelastin ihmishengen. Eikö se riitä sovitukseksi?" Tini kysyi.
"Mestarisi päättää", vartija sanoi ja luki sitten Auquimille tuntemattoman loitsun. Se oli jonkinlainen valotaika. Tini tuntui alkavan hohtaa punasävyistä valoa. Tyttö painoi katseensa maahan ja näytti häpeilevältä.
"Seuraa", hän sähähti Auquimille.

He lähtivät kulkemaan jonnekin yli sisäpihan. Ihmiset vilkuilivat heitä ja jotkut hihittivät. Tinin kasvot näyttivät punaiselta, eivätkä pelkästään valon takia.
Auquim astui lähemmäs häntä. "En ymmärrä tuota loitsua", mies kuiskasi.
"On paljon asioita, joita et ymmärrä", Tini kuiskasi, mutta sävy ei ollut pilkallinen. "Se on vain valoa, mutta kaikille on opetettu, että tuo valo osoittaa sääntöjen rikkojan. Vartija heitti loitsun, etten katoaisi minnekään."
"Jos se on vain valoa, mikset osaa kumota sitä?" Auquim kysyi.
"Osaisin, mutta jos joku saisi tietää, minut karkoitettaisiin ikiajoiksi Harmaalinnasta. Se on kunniakysymys. Olisinhan voinut täydentää merkkini illuusiolla, mutten tehnyt sitäkään", Tini vastasi.
"Mitä sinulle nyt sitten tapahtuu?" Auquim kysyi.
"Saan varmaan selkääni ja joudun lakaisemaan käytäviä, ei sen kummempaa", Tini sanoi arkisella äänellä, kuin tuo olisi ollut hänelle ihan jokapäiväistä. Ehkä olikin. Auquim tirskahti.
"Tuki turpasi!" Tini kivahti, ja Auquim hillitsi itsensä.

He pääsivät pois pihalta, pois katseiden alta, ja astuivat pylväiden reunustamalle kuistille. He ohittivat useita jykeviä puuovia, joiden takaiset huoneet Tini nimesi aina kun he tulivat uuden kohdalle.
"Leipomo, keittiö, asuintiloja, lisää asuintiloja... Sairastupa. Tänne me menemme."
Tini työnsi oven auki ja astui Auquim kannoillaan sisään huoneeseen. Siellä oli hämärää, sillä ainoat ikkunat olivat katon rajassa ja nekin oli peitetty. Tinin päälle langetettu loitsu antoi kuitenkin vähän valoa.

Paikalle saapui pyöreähkö nainen, jonka otsan kohdalla leijui himmeä valopallo.
"Taasko olet loukannut itsesi, pikku-Tini?" hän kysyi lempeällä äänellä.
"En, toin tämän tasamaalaisen. Hän jäi ku-k'garnin limaan", Tini kertoi.
"Kuinka pitkäksi aikaa?" nainen kysyi.
"Ei kovin pitkäksi. Minun ei tarvinut antaa hänelle paljonkaan voimia."
Pullea nainen tuhahti, vaikka syytä siihen ei näkynyt. Hän alkoi puhua Auqunille:
"Mene viereiseen huoneeseen ja ota vaatteesi pois. Tulen pian."
Auquim katseli häntä hämmentyneenä.
"Mene nyt vain, ei hän pure", Tini sanoi heilauttaen kättään.
Auquim työnsi oviverhon syrjään ja helpottui huomatessaan, että huoneessa oli ainakin sermi jonka takana riisuutua. Tini kuului keskustelevan pullean naisen kanssa, mutta he pitivät äänensä vaimeina. Sitten askeleet lähestyivät. Auquim oli jo melkein valmis.
"Kaikki pois vain", naisen ääni kehotti ja sermiä taputettiin.
Auquim heitti lannevaatteensa penkille ja astui ulos suojaten ujosti käsillään arkoja alueitaan. Pullea nainen huokasi ja veti verhon pois toisen oven edestä.
"Seuraa", hän sanoi ja meni uuteen huoneeseen. Auquim kulki perässä tottelevaisesti kuin koira. Pullea nainen luki pitkän loitsun ja osoitti edessään olevaa höyryävää allasta. Mitään ei näyttänyt tapahtuvan, mutta hän vaikutti tyytyväiseltä.
"Laskeudu altaaseen", hän sanoi.
Auquim totteli, ja istuutui lämpimään veteen. Samalla ihoa alkoi kihelmöidä ja hän tunsi itsensä yhtäkkiä kamalan väsyneeksi, mutta jotenkin olo oli heti parempi kuin äsken.
"Pese itsesi kunnolla. Kaikki myrkky täytyy saada irti sinusta", pullea nainen sanoi.
Auquim upotti kasvonsa veteen ja hieroi liman jäänteet irti. Kun hän nosti päänsä vedestä, nainen oli ottanut - tai luonut - itselleen jakkaran ja istui altaan reunalla.
"Eh, täytyykö sinun olla siinä?" Auquim kysyi punastellen.
"Täytyy. Muuten voit nukahtaa ja hukkua."
Auquim huokasi ja jatkoi itsensä pesemistä. Naisen tuijotus häiritsi häntä.
"Kauan täällä pitää olla?" hän kysyi.
"Noin tunti, ei sen enempää", nainen vastasi.
Auquim laskeutui makaamaan altaaseen pitäen päätään portailla.
"Mikä sinun nimesi on?" hän kysyi.
"Mipi. Entä sinun?"
"Auquim."

Tunti tuntui loputtoman pitkältä. Aina kun Auquim meinasi nukahtaa, Mipi sanoi jotain tai potkaisi häntä kevyesti. Voimat alkoivat vähän palautua, tai siltä ainakin tuntui. Vihdoin nainen nousi.
"Ylös sieltä", hän sanoi.
Auquim totteli veltosti. Ruumis tuntui raskaalta likoamisen jälkeen. Mipi ojensi miehelle suuren pyyheliinan ja käski kuivaamaan itsensä. Taas Auquim teki mitä käskettiin. Sillä aikaa Mipin käsiin ilmestyi luonnonvalkea paita, jonka hän vaihtoi pyyhkeeseen. Mies pisti sen päälleen käskemättä.
"Seuraa", Mipi sanoi taas.
Auquim seurasi naista jalat vapisten. Hän päätyi suureen huoneeseen, jossa oli kahdeksan sänkyä. Huonetovereita oli kuitenkin vain yksi. Auquim nukahti heti kun Mipi lähti.

Hän heräsi. Olo tuntui rauhalliselta ja levänneeltä, voimakkaammalta. Auquim muisti Benuitin. Hän oli lähtenyt kylästään päivällä, mutta nyt saattoi olla jo seuraava aamu. Mestari oli varmasti huolissaan.

Auquim luki hiljaa telepatialoitsun ja alkoi kutsua Benuitia. Välimatka oli pitkä, mutta velho kuulisi varmasti, ellei joku sotkisi yhteyttä.
Kuuletko minua, mestari? Benuit, oletko siellä jossain?
Olen täällä, poika, mestari vastasi.
Auquim huokaisi helpotuksesta.
Missä olet? Benuit kysyi. Monet ovat etsineet sinua. Yritin muodostaa sinuun yhteyden, mutta olit kadonnut.
Olen vuorilla, Harmaalinnassa. Hyöhteishirviö, ku-k'garn, kävi kimppuuni, mutta yksi Harmaa hoiteli sen ja toi minut tänne, Auquim kertoi. Kauanko olen ollut täällä?
Olet ollut poissa kaksi päivää. Nyt on aamuyö.
Se oli pitkä uni. Taidan nyt olla kunnossa.
Lepää vielä päivä. Sitten minulla on sinulle tehtävä.
Mikä tehtävä?
Kuulet sen sitten. Lepää nyt. Kerron muille, että olet kunnossa.
Auquim tunsi mestarinsa etääntyvän ja lopulta yhteys katkesi. Hän purki loitsun. Mikä tehtävä? hän mietti, mutta sitten häntä alkoi taas väsyttää. Se johtui epäilemättä loitsusta. Vasta aamuyö? Oli vielä aikaa nukkua. Hän haukotteli ja sulki silmänsä.