(21. 12. 2002 - Jänis)
Hän seisoi liikkumattomana lumisen puun varjossa tuijottaen nälkäisesti vähän matkan päässä nököttävää jänistä. Hän pystyi haistamaan eläimen, mikä tarkoitti ettei se tuulen ansiosta kykenisi haistamaan häntä, mutta pienikin liikahdus voisi varoittaa sitä uhkaavasta vaarasta. Lizardin raskaus oli edennyt jo niin pitkälle että se hankaloitti liikkumista, eikä äänetön lumen pinnalla kiitäminen tullut kuuloonkaan. Hän olisi vain uponnut ja saalis päässyt pakoon. Nälän aiheuttama huimaus ei myöskään auttanut asiaa.
'Tule tänne', hän käski mielessään.
Jänis nosti päätään, tuijotti jotain ja hypähteli vähän matkaa poispäin. Lizard puristi huulensa yhteen estääkseen kirousta pääsemästä ilmoille. Hän tuijotti murhaavasti elikkoa, joka hänestä autuaan tietämättä pysähtyi lehdettömän pensaan juurelle. Se kai söi sitä... Lizard toivoi että olisi itsekin kyennyt sulattamaan puunkuorta, mutta valitettavasti hänellä ei ollut siihen soveltuvaa elimistöä. Vuosia hän oli syönyt tiukasti pelkästään kasviksia, mutta luonto oli nyt jättänyt hänet pulaan tapettuaan kaiken kylmyydellään. Miksi hän oli edes alunperin vannonut olevansa syömättä eläimiä? Hämärästi hän muisti päättäneensä niin vastineeksi jostain, mutta valan hyötypuoli oli unohtunut. Aivan sama, sillä hän oli rikkonut sen jo pari päivää sitten löydettyään metsästä jalkansa taittaneen, puolikuolleen linnun. Se oli ollut maukas, lihava...
'Älä ajattele ruokaa!' hän huusi äänettömästi, otsaansa rypistäen.
Hän oli unohtanut niin paljon... Ehkä nälän näkeminen oli purrut sinne missä ajatukset pitivät majaa, tai ehkä se oli Lapsi. Sen kanssa elämä oli jatkuvaa taistelua, yritystä säilyttää edes jotain salaisuuksia. Nyt heillä tuntui olevan jonkinlainen aselepo. Kaikki oli hyvin kunhan Lizard ei vain yrittänyt mitään hengenvaarallista.
Itsekseen hiljaa vihellellen reilusti nuotin vierestä, jossa on eniten tilaa, asteli epämääräisiin, likaisenvalkoisiin vaatteisiin pukeutunut mies pientä polkua pitkin, katse puidenlatvoissa harhaillen. Näin äkkiseltään voisi ihmetellä, mitä moisella ilmestyksellä oli ylipäätään tekemistä tuolla, mutta jokin pieni osa aivoista kehoitti jättämään kyseisen ajatuksen pohtimisen sikseen. Toisen kohdalle päästessään mies kääntyi tätä katsomaan hymyillen ja nyökäten. Hän jatkoi sitten matkaansa ja viheltelyään.
Jänis höristi korviaan ja loikki vauhdilla pois paikalta.
"Xsa vith! Shu!" nainen täräytti ärsyyntyneenä.
Siinä meni lounas! Hän kääntyi katsomaan häiritsijää raivostunut ilme kasvoillaan.
"Heih! Mistä sinä ilmestyit?" hän huudahti, kuvitellen osittain vain kokevansa jotain aistiharhoja, sillä tämä oli liian omituista ollakseen totta.
Az virnisti paljastaen hohtavan valkoiset hampaansa. Katsellen poistuvan jäniksen perään hän viittasi kädellään kohti suuntaa, josta oli hetki sitten paikalle astellut.
"Tuoltahan minä... Entä sinä?" kohteliaasti kysyi hän, kuten oli opetettu, ja kääntyi toista katsomaan hymyillen.
Metsästykseen keskittyneenä Lizard oli unohtanut tarkkailla ympäristöä ja tässä tulos. Hän varoitti itseään olemasta jatkossa niin varomaton, mieshän olisi voinut vaikka hyökätä hänen kimppuunsa. Jos hän olisi ollut paremmassa kunnossa, hän olisi oikopäätä karannut tuon kiusankappaleen kimppuun, mutta tiedosten heikkoutensa hän pysyi paikallaan. Ei voinut tietää, vaikka tuo hölmöltä vaikuttava muukalainen paljastuisi joksikin muuksi kuin miltä näytti. Oli parempi pitää tietty välimatka.
"Tajuatko miten tärkeä tuo otus oli, tajuatko?" hän kysyi raivoaan pidätellen.
Az katsahti uudemman kerran suuntaan, jonne jänis oli kadonnut. Hän mietti hetkisen, vastaten sitten iloisesti "No mutta toki. Jänikset ovat tärkeitä. Kuten myös ..." Mies alkoi luetella eläimiä, laskien niitä samalla sormiensa avulla.
"Dos xsa wael! En ole syönyt mitään kahteen päivään", Lizard sanoi painokkaasti, puhuen nyt hitaasti, että asia menisi perille tuolle idiootille.
Sitten hän hymyili vinosti. "Tiedätkös, on tässä syöty kaikenlaista... Ehkäpä ihminen ei olisi niin paha lisä siihen listaan..." hän mutisi jääden sitten odottamaan hirveää kirkumista ja pakoon juoksua tai muuta vastaavaa reaktiota.
"Ihanko totta?"
Az jätti eläimien luettelemisen kuin seinään ja katsoi kiinnostuneena toista. "Ihmettelinkin jo, miksi näytät noin laihalta." ((Laihalta ja laihalta... No, on ihan mahdollista näyttää muuten nälkiintyneeltä, vaikka olisikin paksuna...))
Hän mietti sitten hetkisen. "Ihminen ei ole niin hyvää kuin voisi luulla... Jotkut sanovat, että se maistuu vähän kanalle." Hän nyökkäili hajamielisesti, työntäen kätensä taskuihinsa.
Lizard ei muuta voinut kuin tuijottaa. Minne hänen pelottavuutensa oli kadonnut? Oliko mies liian tyhmä pelätäkseen vai olivatko kaikki hänen aiemmin tapaamansa henkilöt olleet liian takertuneita ennakkokäsityksiinsä? Ajatus ihmisen maistamisesta ei sittenkään vaikuttanut niin hyvältä, mutta hänellä oli vieläkin nälkä. Inhottava tunne. Ehkä mieheltä voisi varastaa tai keinotella jotain syömäkelpoista?
Kuin vastauksena toisen mietteille mies alkoi yhtäkkiä tunnustella jotakin taskunpohjaltaan. Pienen kamppailun jälkeen vetää sieltä esiin suurehkon paketin, joka ei missään nimessä ollut voinut mahtua niin pieneen taskuun, ainakaan ilman selvää pullistumaa taskun kohdalla. Paketti oli nuhjuinen ja sen ympärille oli kietaistu pieni narunpätkä pitämään sitä kiinni. Mies kamppaili hetken umpisolmun kanssa, ja heitti sitten narun olkapäänsä yli. Varovasti hän avasi paketin, josta paljastui iso pino jotakin, mikä näytti aivan voileiviltä, joiden väliin oli onnistuttu ahtamaan vaikka mitä epäilyttävän näköistä. Niitä mies ojensi toista kohti virnistäen leveästi.
"Haluatko kinkkuvoileivän?"
Lizard ei nähnyt muuta kuin, että mies yritti ottaa esiin jotain ja hän astui varuillaan askeleen taaksepäin, mutta kun puhuttiin jotain leivästä, hän rauhoittui vähän. Eihän mies voinut mitenkään tietää hänen huonontuneesta näkökyvystään ja väittää jotain asetta ruoaksi.
"Kinkku? Mikä se on?" hän kysyi, sillä vaikka hän tunsikin yleiskielen melko hyvin, oli vielä paljon sanoja, joita hän ei osannut. Hän yritti nuuhkaista, mutta tuulen suunta on nyt väärä ja asia jäi arvostukseksi.
Az kohautti olkiaan. "En minä tiedä... Toivoin, että sinä olisit tiennyt. Mutta nämä ovat kuulemma hyviä..."
Hän otti yhden voileivän käteensä, tutkiskellen sitä lähemmin.
"Niin että otatko?"
Hän katsoi toista hymyillen, istahtaen kivelle polun viereen.
Lizardin ylpeys ei olisi hyväksynyt ruoan ottamista almuna, mutta Lapsi pakotti hänet astumaan eteenpäin ja nappaamaan leivän. Se haisi lihalta, eltaantuneelta rasvalta ja joltain muulta, mutta kyseessä tuskin oli myrkky. Hän perääntyi taas ja alkoi hotkia leipää pitäen silmänsä lukittuna mieheen. Tämä näytti vieläkin vaarattomalta.
Hymyillen Az katseli toisen syömistä, mutustellen hajamielisesti voileipäänsä. Ei hullumpaa, tosiaan. Hieman nyökkäsi itsekseen, asettaen sitten loput leivät rasvaisen paperin päälle maahan.
"Ota toki lisää, jos maistuu. Eihän tämä jänistä voita, mutta ei se kilpikonnakaan oikeasti..." hän mutisi itsekseen nyökkäillen hieman, katse puidenlatvoja kiertäen.
"Kilpi-konna???" Lizard mutisi itsekseen päätään pudistellen. Hän nappasi sitten toisen leivän, mutta tunki sen tällä kertaa manttelin taskuun. Ei sitä tiennyt, milloin seuraavan kerran saisi syödäkseen.

(28. 12. 2002 - Jäässä)
"Nouse ylös, nyt heti!" tiukka ääni kehotti. Se oli oikeastaan pelkkä ajatus, ei kuulohavainto, mutta se ei ollut hänen oman mielensä tuottama. Tämän Lizard ymmärsi sumentuneesta tajunnan tilastaan huolimatta. Hän räpytteli silmiään päästäkseen eroon ripsiin tarttuneista lumihiutaleista. Oliko hän nukahtanut? Kömpiessään ylös hän tajusi ilman hyytävän kylmyyden. Oli niin kova pakkanen, että se tuntui lähes polttavalta. Hänen kasvojaan ja varpaitaan pisteli, ja sormet tuntuivat oudon paksuilta. Hän nosti oikean kätensä näkyville - se vapisi ja iho näytti jotenkin kireältä. Hän yritti koukistaa sormiaan kokeeksi, mutta ne tottelivat hyvin laiskasti. Toisen käden tila oli vielä huonompi, sillä nimetön taipui vain heikosti ja pikkusormi ei reagoinut lainkaan. Lizard kosketti sitä tärisevillä huulillaan ja totesi sen olevan umpijäässä. Käsi oli aivan tunnoton ranteen alta lähtien. Hän jäi tuijottamaan sitä lamaantuneena.
"Liiku", sanoi äänetön ääni.
Hän ymmärsi nyt mistä se oli peräisin.
"Jätä minut rauhaan!" hän huudahti, mutta huomasi kohta alkaneensa kävellä reippaasti eteenpäin. Hän pakotti itsensä pysähtymään - se kävi ongelmitta kun tiedosti mitä oli tekemässä.
"Minun täytyy tehdä jotain sormelle", hän selitti ääneen, vaikka pelkkä ajattelu olisi varmasti riittänyt.
"Unohda se. Siinä on kuolio", ääni totesi.
Tästä välittämättä Lizard keskittyi etsimään mielensä sopukoista jotain tilanteeseen sopivaa parannusloitsua. Ainoa, minkä hän onnistui löytämään oli eräs matalan tason taika, mutta sekin tyhjää parempi. Valmistautuessaan lausumaan sen hän tiedosti suussaan jotain ylimääräistä ja sylki sen käteensä. Vei hetken tiedostaa mikä se oli - hänen oma sormensa - sillä hänellä ei ollut mitään mielikuvaa sen poikkipuremisesta. Asian ymmärrettyään hän huudahti kauhistuneena ja pudotti sormen. Se iskeytyi pienen keihään lailla lumikuoren läpi ja katosi. Tajutessaan, että olisi vielä ehkä jokin pieni mahdollisuus kiinnittää se takaisin hän polvistui nopeasti ja ryhtyi tonkimaan lunta raivokkaasti.
"Lopeta", ääni käski.
Hän jähmettyi tahtomattaan.
"Sido tynkä jollakin ja lähde kävelemään suoraan eteenpäin. Siellä on jotain lämmintä. Pidä kiirettä, ellet halua menettää lisää ruumiinosia."
Hän kirosi, mutta tuli sitten järkiinsä ja teki kuten Lapsi oli käskenyt, lähtien sitten tarpomaan syvemmälle metsään. Olisi typerää jäätyä kuoliaaksi vain vastustuksen vuoksi. Syvällä mielessään hän kiitti Lasta, vaikka vihasikin sitä. Kerrankin he tahtoivat samaa asiaa, lämmintä turvapaikkaa. Kenties sieltä löytyisi jotain syötävääkin... Oli taas kulunut pitkä aika edellisestä ateriasta, joka ei sekään ollut ollut kovin täyttävä.
Kulkiessaan hän hieroi käsiään yhteen saadakseen tunnon palaamaan. Hulluutta, hulluutta oli liikkua tällaisella säällä ilman käsineitä, mutta kun hän oli talvivaatteensa ostanut, oli maa ollut vielä sula ja puut täynnä lehtiä. Jotenkin hänen oli onnistunut unohtaa miten kylmää täällä pohjoisessa oli sydäntalvella. Niin pitkään hän oli asunut kuumassa etelässä... Ehkä niillä sienillä oli ollut jotain vaikutusta hänen muistiinsa? Hän naurahti itsekseen muistaessaan millainen oli ollut vain pari vuotta sitten. Onneksi hän oli lopettanut sienihölmöilyt ennen kuin alkoi tapahtua, muuten hän olisi varmaan kuollut hyvin pikaisesti. Tosin, muistellessaan kaikkea mitä oli tapahtunut, hän ei ollut kovin varma siitä oliko elämästä kiinni pitäminen ollut kaiken sen kärsimyksen arvoista.
"Sinä harhailet taas", Lapsi totesi kuivasti.
Lizard huomasi pysähtyneensä. Kaukana edessäpäin hän erotti himmeän lämpöhehkun ja suuntasi sitä kohti.
Matka tuntui kestävän ikuisuuden, mutta lopulta hän oli niin lähellä, että saattoi erottaa lumeen hautautuneen mökin katon. Hän kiersi kohouman ympärille ja havaitsi että oven kohdalta kinos oli matalampi. Hyvä siltä kannalta, että nykyisessä tilassaan hän ei olisi jaksanut käydä kaivamaan mökkiä esiin lumen alta, mutta huono asia taas siinä mielessä, että paikka oli selvästi asuttu, ja asukas olisi kenties paikalla tälläkin hetkellä. Ja tunnetusti ihmiset eivät suhtautuneet häneen kovin ystävällisesti.
Lizard kulki varovasti lähemmäs, aistit tarkkoina yllätysten varalta. Ovella hän kumartui tutkimaan jälkiä lumessa. Joku oli kulkenut siitä vastikään, joku keppiin nojaava henkilö, jälkien koosta päätellen nainen. Hyvä, ihmisnaisesta olisi tuskin vastusta hänelle, edes nykyisessä tilanteessa. Ja sitäpaitsi tämä oli nyt poissa kotoa, ellei ollut jotenkin lentänyt sisään myöhemmin. Noin pienessä mökissä asui tuskin useampia ihmisiä, joten reitti oli selvä.
Lizard kohottautui ja tempaisi oven auki. Ihana lämpö tulvi vastaan saaden hänet hymyilemään. Hän asteli sisään, kopisteli lumet saappaistaan ja veti oven kiinni. Vei hetken tottua takkatulen kirkkauteen ja tuvassa leijuvaan omituiseen hajuun, mutta kaikesta huolimatta siellä oli hyvin kodikasta ja mukavaa. Hän kulki keskemmälle huonetta ja pyyhkäisi hiuksiaan peittävän huivin niskaan.
"Kylläpäs täällä on kuuma..."
Hän vilkuili ympärilleen kartoittaakseen mielessään ympäristönsä. Tila oli hyödynnetty täällä tehokkaasti. Yhdessä nurkassa oli puusänky olkipatjoineen, ja sitä vastapäätä jykevä pöytä ja penkki. Ovea vastapäätä oli pieni ikkuna, jonka suljettujen luukkujen välistä tihkui sisään sohjoa. Asia oli huomioitu asettamalla pesuvati vuotokohdan alle. Takan vieressä oli pienempi pöytä täynnä sekalaista tavaraa, ja sen takana kömpelö hylly. Ja niin paljon muuta tavaraa oli siroteltuna seinänvierustoille. Kaiken kruunasi kuitenkin kulmasta kulmaan vedetty pyykkinuora, joka roikkui niin matalalla, että jopa hänen pituisensa henkilön oli kumarruttava reilusti päästäkseen sen alitse. Narulla olevat vaatteet olivat aikoja sitten kuivuneet koviksi - ehkä niitä säilytettiin siinä muuten vaan. Mutta vähät siitä...
Hän meni kaivelemaan hyllystä jotain syötävää. Löydettyään hyllyn reunalta melko tuoreen porkkanan hän istahti nakertamaan sitä takan eteen. Ihoa kihelmöi kylmyyden karistessa jäsenistä. Kohta hän heräsi puolihorteesta johon oli huomaamattaan vaipunut, kun särky iski vasempaan käteen. Hän tarkisti siteen ja huomasi heti veren tulleen läpi rievusta. Olisi kai pitänyt tehdä asialle jotain, mutta häntä väsytti kertakaikkisen liikaa. Kipu sai hänet lähes irvistelemään muttei ollut tarpeeksi kova pitämään häntä hereillä, eikä myöskään tieto siitä että mökin omistaja saattaisi palata hetkenä minä hyvänsä. Pian hänen silmäluomensa lupsahtivat kiinni, ja pää vaipui kumaraan.

(30. 12. 2002 - Yrttimummo)
Epäystävällinen tökkäys lapaluuhun sai hänet hetkessä hereille. Lizard kierähti ympäri veitsi kädessään ja kohtasi ikivanhan eukon pistävän katseen.
"Hodos kirokkoon, itte piruko'on miun kemppään pesinny?" akka hengähti ja astui järkyttyneenä askeleen taaksepäin.
"Tuskin sentään", Lizard virkkoi kuivasti ja kömpi pystyyn pitäen naista silmällä. Käteen sattui kovasti kun hän joutui ottamaan sillä tukea lattiasta, ja hän irvisti. Tämä ei jäänyt mummolta huomaamatta.
"Mikes siun käelle'on sattunnu?" akka töksäytti ja sohaisi kepillään kyseisen jäsenen suuntaan.
"Piru puri sormen poikki", Lizard väitti vakaasti, vaikkei edes tiennyt mikä otus tämä piru oli. Pääasia oli, että nainen näytti pelkäävän sellaisia. Tai oli ainakin äsken pelännyt. Nyt tämä vaikutti pelkästään uteliaalta, ojensi jopa kättään häntä kohti. Lizard heilautti veistään uhkaavasti, jotta mummo pysyisi loitolla.
"Elä uhova sillä puukollas! Saattoos vielä osoa johongi. O paikollas nyh!" akka komensi.
Koskapa tämä ei vaikuttanut kovin vaaralliselta, Lizard näki vihoittelun turhaksi ja kätki veitsen jonnekin vaatteisiinsa. Eukko tarttui hänen vasempaan käteensä, tarkasteli sitä peittävää siteentapaista ja alkoi sitten irrottaa riepua. Lizard kurtisti kulmiaan kun kankaaseen kiinni kuivunut veri repi haavan uudelleen auki, muttei estellyt. Kaipa akka tiesi mitä teki.
"Oijoi, pahestip'on purru, juurta myöten!" tämä voivotteli.
"No voiko sille mitään?" Lizard kysyi.
"Kylhäse siitä umpeutoo, koha et peestä sitä tulehtommaa", akka totesi.
"Nyh kuule pistettää siihe hyviä yrttejä ni tappoo kaekki paholaeset siitä."
Eukko haki seinän vierellä olevasta arkusta jotain ja köpitti sitten pikkupöydän ääreen.
"Istohan sie penkille odottammaa", hän kehotti.
Voiteen valmistamiseen ei kulunut kovinkaan paljon aikaa. Kohta mummo saapui Lizardin luo kevään tuoksun leijuessa hänen pitelemästään huhmareesta.
"Katsotaanpas, katsotaanpas", eukko mumisi itsekseen tarttuessaan hänen käteensä.
Mummo levitti karkeaa tahnaa sormentyngän päälle ja peitti sen sitten uudella siteellä.
"Nonni, nyh s'on hyvä."
Pian Lizard havaitsi kivun kadonneen lähes kokonaan.
"Meepä keetän siulle juotavvaa..." sanoi akka, "mutta otahhan toki takki poes peeltä, eehän teellä'ni kylmä ole."
Eukko konkkasi takan luo ja alkoi etsiä pannua hyllystä, mutta Lizard vain seuraili hänen tekemisiään ja piti manttelin päällään. Ei sitä tietäisi vaikka tulisi äkkilähtö. Jos mummeli kerran tunsi yrtit, hän saattoi hyvin tuntea myös voimataikuutta.
Akka juotti hänelle kupillisen jotain kuumaa nestettä. Aine maistui oudolta ja teki olon veltoksi, mutta oli tuskin vaarallista koskapa mummo joi sitä itsekin. Lizard uskaltautui ottamaan toisenkin kupillisen. Sen jälkeen hän muuttui niin rennoksi ettei jaksanut estellä kun akka alkoi kuoria häneltä päällysvaatteita.
"No mutta, olekkos see raskaana?" tämä kysyi kohta.
Lizard nyökkäsi väsyneesti.
"Aijai, ee pettäis lehtee matkostammaa tossa kunnos. Joha se tulloo ulos enne'ko lumet lehtee!"
Lizard sulki silmänsä, ei olisi tahtonut kuulla muistutusta asiasta. Hän huomasi torkahtaneensa vasta kun akka sipaisi hänen kasvojaan, eikä silloinkaan jaksanut muuta kuin vähän huitaista.
"Tjaa, ee se'o kuitekkaa pikeä", mumisi akka itsekseen ja tuijotti sormiaan. "Mutta eehän sitä voe otusta ulos pakkaseen ajjaa vaekka miltä neyttäis."
Lizard painui makuulleen penkille akan käden saattelemana ja vaipui juoman vaikutuksesta parantavaan uneen.

(24. 1. 2003 - Petetty)
Risut painuivat vasten nukkujan poskea ja nenän täytti havujen tuoksu. Hetken Lizard kuvitteli olevansa ulkona metsässä, mutta muisti sitten, että siellä kaikki oli lumen peitossa, eikä tällaisia kuivia havukupoja löytynyt mistään. Hämmentyneenä hän yritti nousta, mutta jäsenissä ei riittänyt voimaa siihen.
Vasta nyt hän tajusi avata silmänsä ja huomasi tuijottavansa pimeässä himmeästi hehkuvaa hiillosta. Siinä oli takka, omituisen eukon takka pienessä mökissä. Hän palautti mieleensä huoneen yksityiskohtien sijainnin. Akan rauhallinen hengitys kuului sieltä missä sänky oli. Yöaika siis. Varovasti Lizard kääntyi ympäri, ja erotti vanhan naisen lämpöhahmon äänen suunnassa. Yksityiskohdat sopivat toisiinsa, joten hän taisi olla todella hereillä.
"No oli jo aikakin", sanoi äänetön ääni kuivasti.
"Mitä on tapahtunut?" Lizard kysyi mielessään.
"Hän on pitänyt sinua huumattuna jo kolme päivää", kuului vastaus.
"Miksi?" Lizard ihmetteli.
"On tutkinut sinua, yrittänyt selvittää mikä olet. En ole selvillä kaikesta, se juoma on vaikuttanut minuunkin. Jokin noita hän kuitenkin on", Lapsi selitti.
Olisihan se pitänyt arvata, Lizard ajatteli kulmiaan kurtistaen. Vain loukkaantuminen oli johtanut hänet luottamaan kieroon ihmiseen, ja ken tietää mitä siitä oli seurannut tai tulisi seuraamaan.
"Tämä on sinun vikasi..." hän kohdisti ajatuksensa Lapselle.
"Jos et olisi purrut sormeani irti, en olisi koskaan tullut tänne."
"Jos en olisi tehnyt sitä, olisit jäänyt seisomaan lumihankeen ja olisimme paleltuneet kuoliaaksi", Lapsi väitti, ja Lizard joutui myöntämään sen puhuvan asiaa.
"Kun se noita yrittää seuraavan kerran juottaa sinulle myrkkyään, kieltäydy siitä. Yritä nyt jos voisit nousta", Lapsi lähetti. Lizard painoi kätensä vasten karkeaa lattiaa, mutta hänellä ei ollut voimia työntää itseään pystyyn. Hän lysähti takaisin havuvuoteelle.
"Ei onnistu!" hän kivahti ääneen turhautuneena.
Meteli sai nukkuvan mummon hengityksen muuttumaan epätasaiseksi ja kohta vanha puusänky natisi paljonpuhuvasti. Lizard kiroili mielessään.
"Mik'on hetänä, pikkoinen?" akka tiedusteli rauhallisesti.
"Ei mikään", Lizard vastasi yhtä rauhallisella äänellä, kätkien ärtymyksensä.
"Nukohan siitä sitte, ni tulloo terveemmäs", sanoi akka ja hiljeni sitten. Kohta alkoi kuulua kevyttä kuorsausta. Ilmeisesti tuo noita kuvitteli, että Lizard oli täysin hänen vallassaan. Saisi vielä huomata erehtyneensä pahemman kerran...
Nainen työnsi itsensä istuvaan asentoon ja koetti varovasti päästä edes kyykkyyn. Se ei vieläkään onnistunut, mutta hänen lihaksensa eivät tuntuneet enää niin puutuneilta kuin hetki sitten. Hän pani taas maaten ja alkoi jännittää ja rentouttaa jalkojensa lihaksia rytmikkäästi. Ennen pitkään liikuntakyky tulisi palautumaan täysin. ...Ja olihan tässä koko yö aikaa voimistua.

(4. 2. 2003 - Totuuden hetki)
Vanhan naisen kuorsaus täytti tuvan. Lizard liikkui niin äänettömästi kuin suinkin vain voi liikkuessaan ympäri mökkiä. Hän oli etsimässä veistään, jonka mummeli oli ilmeisesti takavarikoinut hänen nukkuessaan ja kätkenyt jonnekin. Repussa se ei ollut, eikä myöskään millään näkyvällä paikalla. Niin, olisihan se aivan typerää ensin viedä jotain ja sitten jättää se helppoon kätköpaikkaan...
"Se on varmasti siinä arkussa tuolla seinän vieressä", Lapsi viestitti kärsimättömänä.
"Ole hiljaa, arvailusta ei ole mitään hyötyä. Tässä täytyy edetä järjestelmällisesti", Lizard vastasi äänettömästi.
Hän siirteli varovasti esineitä, jotka oli aseteltu hyllylle niin kaoottisiin pinoihin, että kyseessä täytyi olla tarkoituksella viritetty ansa.
Hän varmistui siitä ettei sekalaisten pikkutavaroiden taakse oltu työnnetty mitään, ja kallisti pientä pataa. Hän tiesi heti sen olevan tyhjä - sisälle piilotettu tikari olisi päästänyt pahan äänen raapiutuessaan metallia vasten jopa siinä tapauksessa että se olisi kääritty johonkin.
"Se ei ole täällä", Lapsi totesi.
"Mikä kiire sinulla on löytää se?" Lizard kysyi yhtäkkiä.
"Jos tuo noita-akka tahtoisi vahingoittaa minua, hän olisi..." hän muistutti sisällään majailevaa demonia, mutta viestin katkaisi äkillinen ymmärrys asian oikean luonteen suhteen.
"Sinä pelkäät häntä! Ei hän yritä vahingoittaa minua, vaan tappaa sinut."
Hetken hiljaisuuden jälkeen Lapsi vastasi:
"Et olekaan niin tyhmä kuin luulin." Ajatuksessa ei ollut jälkeäkään vihasta.
"Luuletko, että hän pystyisi siihen?" Lizard kysyi, mutta hiljaisuus jatkui. Hän hymyili.
"Jos hän tappaa minut, lapsesi kuolee myös", demoni ilmoitti yhtäkkiä. Hetken ajan Lizardin kasvoilla näkyi järkyttynyt ilme, mutta sitten se oli jo tiessään.
"Luuletko että välitän siitä penikasta?" nainen kuiskasi päättäen sanansa pilkalliseen hymähdykseen. "Pelkkää painolastia..." hän jatkoi ääneti.
Yhtäkkiä kirkas pojan ääni täytti hänen päänsä:
"Ilhar, usstan satiir folbol zhah xusst..."
Hän peitti korvansa, mutta sisäiseltä ääneltä oli mahdotonta paeta.
"Et välitä vai?" demoni sanoi ivallisesti.
Lizard suoristi ryhtinsä ja veti henkeä.
"Älä ole naurettava. Hän on liian nuori käyttääkseen sanoja. On turha kuvitella että esityksesi voisi parantaa asemaasi", hän sanoi ääneen, rajoittamatta mitenkään äänenvoimakkuuttaan.
"Herätä vain se eukko", demoni sanoi. "Hän ei voi minulle mitään. Minulle."
Lizard puri huultaan. Hätiköinti ei ollut koskaan järkevää. Hän voisi hyvin odottaa... mitä? Mitä hän tekisi? Demoni voisi yhä tappaa eukon hänen käsiensä kautta, jos hän sattuisi harhautumaan liian syvälle mietteisiinsä. Hän vilkaisi käsiään varmistaakseen, etteivät ne olleet juuri vääntämässä mummolta niskoja nurin. Toisaalta, mihin hän tuota eukkoa tarvitsi? Kaikesta päätellen tämä ei ollut mikään mahtava velho, ainoastaan jonkinasteinen maallikkoparantaja. Hän pystyisi korkeintaan tappamaan Lizardin lapsen jolloin demonin olisi etsittävä itselleen uusi isäntäruumis tai paettava toiselle maailmantasolle. Joka tapauksessa se jäisi vaille rangaistusta. Lizard irvisti ymmärrettyään tämän ikävän tosiseikan.
Hän huomasi jatkaneensa taas veitsen etsintää, muttei keskeyttänyt toimintaansa vaikkei ollutkaan aloittanut sitä omasta tahdostaan. Hän tulisi tarvitsemaan asetta tuolla ulkona...
"Enää kuukausi", demoni muistutti. "Et kai ole tosissasi?"
Ehkä se pystyi todella lukemaan hänen harhailevatkin ajatuksensa, tai ehkä se oli vain tehnyt järkevän päätelmän.
"Kyllä. Me lähdemme tänä yönä", Lizard viestitti.
Hän polvistui hankalasti seinän viereen työnnetyn arkun eteen ja avasi kannen nopeasti. Ei ollut syytä pelätä ansoja - niin usein päivän mittaan oli eukko käynyt kaivelemassa täältä tavaroita ilman mitään erikoisia varokeinoja. Lizard taputteli löytämiään pusseja pikaisesti, työnsi kasan kulmikkaita esineitä toiseen laitaan ja tunnusteli pohjalla olevaa vaateläjää. Hänen kätensä pysähtyi erääseen kohoumaan, tarttui siihen varovasti ja tunnusteli sitä kankaan läpi. Täysosuma.
"Mitä minä sanoin", Lapsi mutisi hänen mielessään.
Lizard kääri kankaan veitsen ympäriltä ja juoksutti sormiaan terää pitkin. Varmistuttuaan siitä, että kyseessä oli varmasti oikea esine, hän kätki aseen ja nousi. Päällysvaatteiden etsimiseen ja pukeutumiseen ei mennyt kauaa. Sitten hän nosti repun selkäänsä ja poistui ulos pakkaseen.