Käsiä pestessäni peilistä katseli peikkomainen ilmestys, jonka silmien ympärillä oli mustat renkaat. Olin pyörinyt valveilla jonnekin pikkutunneille asti. En vain saanut unta ajatellessani, mitä tänään tulisi tapahtumaan. Voi ei, taas se ajatus... Olisin halunnut pitää sen poissa mielestäni viimeiseen asti. Vesi oli kylmää kuten aina. Tässä talossa oli ikivanhat putket. Huuhtelin kasvoni ja ajoin parran kuten aina, vaikka tänään se tuntui merkityksettömältä. Kukaan töissä ei olisi voinut valittaa ruokottomasta ulkonäöstäni. Kaikki tulisivat ihmettelemään, minne olin oikein joutunut, sillä 20 vaille kahdeksan talon eteen pysähtyisi aivan tutun näköinen kimppakyytiauto, johon astuisin salkku kourassa ja auto kurvaisi pois. Mutta se ei koskaan tulisi saapumaan toimistotalon eteen. Olisimme kadonneita.
Venla tuli ovelle odottelemaan vuoroaan. Vaikka olimme asuneet yhdessä viisi vuotta, emme vieläkään pissanneet toistemme läsnäollessa. En olisi halunnut olla poissa hänen luotaan sekuntiakaan, mutta kaiken pitäisi sujua luonnollisesti tänä aamuna. He olivat sanoneet, että jos Venla arvaisi jotain, hän kuolisi. En ottanut riskiä. Palasin vuoteeseen ja makasin selälläni, kädet levällään, kunnes hän tuli takaisin ja kiipesi päälleni. Silloin suljin hänet syleilyyni ja likistin itseäni vasten.
"Hyvää huomenta, kultaseni", pakotin itseni sanomaan, vaikka aamua varjosti tieto tulevasta.
"No huomenta, Pauli... Mikäs nyt? Olenko unohtanut oman syntymäpäiväni?" hän kysyi virnuillen.
"Et, et, mä halusin vain antaa jotain etukäteen, yllätyksenä."
Hän nauroi ja suuteli minua.
"Mitä sä haluisit tehdä?" kysyin minä, kun onnistuin vapauttamaan huuleni.
"Sä saat päättää, sähän tän keksit", hän sanoi lempeästi, mutta tiesin, ettei hän muutaisi mieltään. Niinpä kierähdin ympäri ja vangitsin hänet alleni.
"Kuten haluat", minä sanoin ja suutelin häntä pitkään. Kätemme leikkivät toistemme hiuksissa.
Erotin hänen reitensä ja polvistuin niiden väliin, työnsin pastellinvärisen yömekon helmaa ylemmäs.
"Mikäs kiire sulla on?" hän kysyi silmät tuikkien.
"Mä vaan nuolisin sua, mutta jos et halua niin..."
"Höpsö..." hän naurahti. "Tietty saat tehdä mitä haluat, mut ei sun mikään pakko ole."
Työnsin pääni helman alle ja kuljetin kieltäni pitkin pyöreää masua. Tunsin hänen vatsalihastensa liikkuvan syvällä ihon alla. Hyväilin hänen vyötäisiään samalla kun siirryin alemmaksi. Vaelsin sänkisen hävyn halki kiusoittelevan nopeasti, kurvasin välilihalta reidelle ja tein pieniä kiemuroita. Hänen hienoinen värinänsä kiihotti minua. Kävin asiaan, sinne missä tuntuu. Annoin kohta kieleni tunkeutua hänen sisimpäänsä. Hän maistui suolaiselta, vähän happamalta. En koskaan tulisi maistamaan tuota makua. Maistelin häntä kiihkeästi ja nautin hänen huokauksistaan. Palasin ylemmäs, kuljin yli häpykukkulan takaisin vatsalle. Työnsin hänen mekkonsa kainaloihin asti ja hän veti sen pois päältään.
Piirsin hänen rintojensa rajalle kehät ja kuljin mutkitellen kohti nänniä. Otin sen huulieni väliin kuin nälkäinen lapsi ja ryhdyin imemään voimakkaasti. Tyttöni hengitti voimakkaasti ja silitti hitaasti hiuksiani. Tahdoin antaa hänelle kaikkeni. Käsittelin toisenkin rinnan kielelläni ja kuljin kohti kaulaa, vaikka kaipasin alemmas. Hänen ruumiinsa lämpö allani sai minut kovettumaan. Huokaisin ja nuolin hänen kaulansivuaan kuin koira. Hän kuljetti käsiään alas selkääni, ujutti ne boksereihini ja hyväili takamustani. Kun suutelin hänen korvaansa, Venla puristi minua voimakkaasti pakarasta ja voihkaisi. Maistoin hänen korvannipukkaansa, joka oli niin pehmeä, niin pehmeä.
"Suutele minua", hän kuiskasi.
Maistelin hänen huuliaan ja tunsin hänen kiskovan housujani alas. Kohottauduin kontalleni ja annoin hänen riisua itseni. Laskeuduin hänen päälleen ja työnnyin nopeasti sisään. Hän rutisteli takapuoltani, kuinka rakastinkaan hänen kosketustaan. Tuntui kuin olisimme olleet yhtä lihaa, sykkivä kokonaisuus. Liikuin hiljaa huohottaen edestakaisin. Toivoin hänen nauttivan siitä yhtä paljon kuin minäkin. Laukesin aivan liian nopeasti, en kestänyt tuntemuksiani. Vajosin hänen päälleen ja kiedoimme kätemme toistemme ympärille.
"Kiitos", hän kuiskasi.
Sen olisi pitänyt olla täydellisempää. Räpyttelin silmiäni haudatakseni kyyneleet. Onneksi hän oli sulkenut silmänsä, eikä huomannut. Päästin hiljaisen huokauksen.
"Nukahditko sinä?" kysyin kohta.
"En. Olet vain niin ihanan lämmin", hän kuiskasi ja hyväili hiuksiani.
Ryömin alemmas ja nuolin lohduttomasti hänen oikeaa nänniään. Tahdoin kartoittaa hänen kehonsa mieleeni, mutta tiesin, että lopulta unohtaisin. Halusin kuolla. Kuolemakin olisi parempi kuin ero Venlasta.
"Onko jokin vialla?" hän kysyi.
En voinut valehdella hänelle, joten pysyin vaiti. Kierähdin sivuun, vedin ruumiini kippuralle ja käytin hänen vatsaansa tyynynä. Hän rapsutti tukkaani, eikä udellut enempää. Makasimme näin puoli tuntia. Sitten hän herätti minut ja sanoi, että olisi jo aika mennä aamupalalle. Paahtoleipää ja marmeladia. Olisikohan siellä sellaista? Tallensin tuonkin maun mieleni sopukkaan, ja sen huoneen, verhojen läpi tunkeutuvan kevätauringon ja kahvin tuoksun. En saisi unohtaa.

Kun Tapsa tööttäsi torvea kadulla, olin jo kauan sitten pukeutunut. Otin salkkuni, vaikka se oli pelkkää silmänlumetta, tyhjä turhista papereista. Olin laittanut sinne vain vaimoni valokuvan silläkin uhalla, että se otettaisiin minulta pois. Suutelin Venlaa pitkään ovella, kunnes hän työnsi minut pois sylistään. Kiiruhdin ulos ja avasin takaoven, hyppäsin sisään. Katsoin ulos ikkunasta ja näin hänen lipuvan pois näkyvistä auton rullatessa eteenpäin. Kyydissä oli kolme muuta, mutta kukaan ei puhunut. Paakkanen puristi mustan salkkunsa kahvaa molemmin käsin. Hartolasta näin vain paksun, jähmeän niskan, josta törrötti vaakasuunnassa kasvavia karvoja. Tapsa keskittyi ajamiseen. Hiljaisuus oli käsinkosketeltava. Yleensä kuuntelimme radiota, mutta nyt se oli kiinni. En uskaltanut murtaa hiljaisuutta. Me kaikki tiesimme tilanteen.
Auto kääntyi kotikujalta, ja hetken ajan kuvittelin hetken koittaneen, kun kirkas valo paistoi sisään etuikkunasta. Se oli kuitenkin vain aurinko. Näkisimmeköhän sitäkään enää koskaan? Tietä reunustavat tervalepät heittivät pitkät varjot maahan. Ajoimme tietä eteenpäin.

Kymmenen minuutin kuluttua meitä ei enää ollut.