"Muistatteko vielä vuoden 2222, Mars-pesän avaamisen? Tässä kuussa voitte kokea sen uudelleen. Matkustakaa Mars-pesään vanhalla kunnon Avaruusjunalla, kokekaa kaikki uudestaan!"
Mainos soi vieläkin Tozon päässä. Miten vanhemmat olivat voineet jäädä tuollaiseen koukkuun?! hän ihmetteli mielessään. Rakkaus on kai todella sokea, hän ajatteli sitten ja katseli ympärilleen tylsistyneenä.
Matkustamo oli jo ehtinyt käydä tutuksi ensimmäisen matkatunnin kuluessa. Mitään ihmeellistä ei näkynyt, ainoastaan kolme jonoa penkkejä ja satakunta ihmistä, kaikki pukeutuneina naurettaviin 20-luvun muotivaatteisiin. Tozo käänsi katseensa pois suutelevasta parista, omista vanhemmistaan. Oksettavaa!
Hän rapsutti kaulaansa ja toivoi, että olisi voinut ottaa pois kamalan pitsihörselön, jota äiti oli pakotanut hänet käyttämään, mutta Bimi olisi kuitenkin heti kannellut. Pikkusisko ei itse vaikuttanut yhtään vaivautuneelta, vaikka joutui pitämään vaaleanpunaista hörselöpaitaa. Tozo olisi kuollut, jos olisi joutunut pistämään päälleen sellaisen. Oikeastaan äiti oli vielä harkinnut vähän ennen matkaa, että hankkisi pojalleen samanlaisen paidan kuin Bimille, mutta isä oli siinä pitänyt pintansa. Sininen on miesten väri, ei punainen.
Bimi kääntyi makaamaan istuimellaan ja tunki jalkansa Tozon syliin. Hän haki hetken mukavaa asentoa ja vaipui sitten uneen, pää käsien päällä. Poika ei hetkeen uskaltanut liikahtaakaan, ettei sisko olisi herännyt ja ruvennut huutamaan. Sitten hän kirosi hiljaa. (Hyvä, isä ei kuullut.) Pitäisi istua paikallaan kunnes Bimi heräisi ja siihen saattaisi kulua jonkin aikaa.
Tozo käänsi tuolin sivussa olevasta vivusta ja selkänoja kääntyi takakenoon. Eipä täällä voinut muuta kuin nukkua. Mutta -
"Seup, poikke!*" miesääni huudahti taaemmalta istuimelta.
Tozo väänsi nopeasti istuimensa takaisin yläasentoon, vaikkei ymmärtänytkään miehen käyttämää kieltä. Isä mulkaisi häntä tuolin selän yli ja mutisi jotain, mutta istui sitten takaisin alas.
Kuullessaan narinaa takaansa Tozo käänsi päätään niin paljon kuin vain pystyi häiritsemättä pikkusiskonsa unta ja katsoin, mitä siellä oli meneillään. Hänen takanaan istuva mies nousi seisomaan ja hänen persikansävyinen tunikansa oli edestä suuren kahvitahran peittämä. Tozo vetäytyi nopeasti takaisin istuimelleen, ettei mies näkisi häntä ja suuttuisi.
"Perhe-elokuva "Kuukoira" alkaa hetken kuluttua. Halukkaat voivat kytkeä kuulokkeet äänirasioihinsa. Ohjeet löytyvät tuolin taskusta", kuulutettiin. Kuulutus seurasi muillakin yleiskielillä.
"Kuukoira!" Tozon äiti Luarra kiljaisi. "Ihan niin kuin ensimmäisellä kerralla!"
"Sitten se ei ole hyvä", Tozo mutisi.
"Mitä sanoi?" Luarra kysyi.
"En mitään."
Bimi heräsi ja vääntäytyi istumaan.
"Kuukoira tulee, kultapieni!" äiti kiekaisi. "Ota kuulokkeet käsinojan lokerosta, niin voit kuulla kun se haukkuu!"
Pikkusisko oli vielä niin uninen, ettei tajunnut ympäristöstä mitään. Luarra nousi seisomaan ja kumartui istuimen selkämyksen yli kaivamaan Bimin kuulokkeet esiin ja tyrkkäsi ne hämmästyneen lapsen korviin. Toisen pään hän kiinnitti äänirasiaan, aivan niin kuin pitikin.
"Katso nyt käytävän kattoa, tuonne tulee kohta elokuva", Luarra selitti ja käänsi Bimin pään oikeaan suuntaan. Jonain päivänä hän vielä kääntää siskolta niskat nurin, Tozo ajatteli.
"Virvokkeita", mekaaninen ääni kuulutti.
Tozo hätkähti, ennen kuin tajusi sen olevan vanhanaikainen robotti. Hän veti isäänsä hihasta:
"Saanko limsaa?"
"Tietty", isä vastasi.
Tozo yllättyi; Kotona isä ei ikinä ostanut mitään ylimääräistä, eikä ainakaan limsaa, joka kuulemma pehmensi hammaskiilllettä. Rakkaus äitiin oli tainnut vaihteeksi pehmentään hänen aivonsa.
Isä kutsui tarjoilijadroidin paikalle.
"Tarjouksenne?" robotti tiedusteli. Sen ääni oli kammottava.
"Mitä otat?" isä kysyi ystävällisesti.
Tozo tuijotti droidin mahassa olevia alumiinitölkkejä ja päätyi lopulta valitsemaan Soul-Colan. Isä nyökkäsi hyväksyvästi ja vahvisti tilauksen. Sininen cola oli miesten juomaa.
"Yksi pilkku viisi-kaksi dollaria", robotti ilmoitti.
Isä kiroili.
"Ja hinnatkin ovat samat kuin ennenvanhaan", Luarra totesi hymyillen.
Isä työnsi luottokorttinsa robotin rinnassa olevaan aukkoon mutisten:
"Tätä menoa joudumme vielä vararikkoon."
"Limsaa!" Bimi huusi.
"Ei se ole pienten juomaa", äiti sanoi ja se oli sillä selvä. "Katso, tästä voit säädellä ääntä -"
"Ei kuulu mitään!" Bimi huudahti.
"Koska elokuva ei ole vielä alkanut. Odota nyt hetki."
Aluksen valot himmenivät. TV-ruutu muutti väriään mustasta harmaaksi ja 'WC on varattu'-teksti katosi. Näyttöön syöksyi elokuvayhtiön logo.
"Se ei ole holo", Bimi valitti.
"Ssh!" joku hyssytteli.
"Holokuvia ei oltu vielä keksitty silloin", äiti selitti. "Katsele nyt hiljaa lättäkuvaa, se on ihan yhtä hauskaa."
Bimi nyrpisti nenäänsä ja sääsi ääntä kovemmalle.
"Etkö sinä ota kuulokkeita,poika?" isä kysyi.
"Ei huvita, Tozo vastasi ja avasi tölkin.
"Älä sitten läikyttele", isä sanoi ja pisti kuulokkeet korviinsa. Aivan kuin Tozolla olisi ollut tapana kaataa juomista päälleen! Toisin kuin sillä miehellä...
Tozo kääntyi katsomaan taakseen. Mies persikan värisessä tunikassa tuli juuri WC:stä. Hän ei ollut saanut tahraa lähtemään. Tarjoilijadroidi rahasti lihavaa rouvaa. Kaikki muut näyttivät katsovan elokuvaa. Se oli muuten tekstitetty neljällä kielellä, mutta Tozo ei ymmärtänyt niistä yhtäkään.
Tozo ei pitkään jaksanut seurata elokuvaa, joka oli kaksiulotteisuuden lisäksi muutenkin tylsä. Juotuaan Soul-Colan hän torkahti.
Täytyy päästä vessaan, hän tiesi heti herättyään. Valo ilmoitti WC:n olevan varattu. Hän nousi seisomaan antaakseen virtsarakolleen enemmän tilaa ja toivoi, ettei herättänyt liikaa huomiota.
Siitä ei ollut pelkoa. Monet olivat nyt nukahtaneet, myös Bimi. Äiti ja isä, sekä loput hereillä olevat matkustajat olivat täysin Kuukoiran lumoissa. Kunpa vain se tyyppi tulisi pois WC:stä!
Samassa ovi aukesikin. Aluksi sisällä ei näkynyt ketään, mutta sitten Tozo näki polvenkorkuisen pikkumiehen tulevan ulos. Hän tuijotti sitä ihmeissään. Miehellä oli kamalan paksut vaatteet; ruskea takki ja eläimennahkaiset kengät, jotka eivät silti kiiltäneet yhtään. Miehen päässä oli punainen lakki ja hänellä oli käsissä punaiset sukat.
Outo ilmestys ei välittänyt ollenkaan Tozon katseesta. Se käveli pitkin käytävää, aivan keulaan asti. Siellä se katosi.
Tozo kiljaisi. Kaikki kääntyivät katsomaan häntä. Poika tunsi lämpimän, pistävän tunteen leviävän housuihinsa.
"Tozo kusi pöksyihinsä", Bimi huudahti. Nyt sen huomasivat nekin, jotka eivät olleet sitä aiemmin huomanneet.
"Voi sinua poika..." isä mutisi kuulostaen hyvin pettyneeltä.
Tozo katsoi häntä suu auki ja osoitti eteenpäin. Isä pisti kuulokkeensa pois ja nousi ylös tarttuen Tozoa kädestä. Hän käänsi pojan ympäri ja lähti taluttämään tätä vessaan.
"Minä näin pikkumiehen!" Tozo puuskahti kun sai viimein puhekykynsä takaisin.
"Miehiä on kaiken kokoisia", isä totesi ja nopeutti askeleitaan. Hän ei tahtonut olla huomion keskipisteenä.
"Mutta se oli ihan pieni ja se katosi ohjaamon seinään!" Tozo selitti.
Isä tuuppasi hänet WC:hen. "Siisti nyt itsesi." Kohta hän toi Tozolle uudet housut, ennen kuin poika ehti edes pistää ovea lukkoon.
Tozo heitti lattialle kaikki senhetkiset vaatteensa - hyvä tilaisuus päästä eroon hörselöistä - ja peseytyi sitten. Uudet housut olivat 40-luvun muotia ja siksi ihan hyvät.
WC vaikutti pieneltä jopa hänen silmissään, eikä siellä ollut mitään erikoista. Paikka ei eronnut paljoakaan 40-luvun vastaavasta. Missään ei näkynyt pikkumiehen kokoista ovea. Ei kai se ovia tarvinnutkaan, kun pystyi noin vain kulkemaan ohjaamon seinän läpi. Mutta sehän oli avannut WC:n oven!
Tozo muisti nyt, että ovi oli ollut ihan kiinni ennen kuin hän tuli sisään, vaikka pikkumies oli jättänyt sen raolleen. Sen oli siis täytynyt olla unta.
Tozo pisti likavaatteet roskiin ja lähti takaisin matkustamoon. Isä oli jo palannut paikalleen. Siivousdroidit imivät lätäkköä lattialta. Matkustamon taaimmaisessa nurkassa oli vapaita paikkoja joten poika päätti mieluummin jäädä sinne istumaan, kuin olla ällön pikkusiskonsa vieressä. Bimi olisi kuitenkin alkanut huutaa jotain pissajuttuja.
Joku vanha mies siirtyi istumaan Tozon viereen.
"Minäkin näin sen", hän sanoi ja iski silmää. Tozo tiesi, ettei hän valehdellut tai tehnyt pilkkaa.
"Mikä se oli?" Tozo kysyi kuiskaten, vaikkei lähistöllä istunut muita.
"Tonttu", mies vastasi, "tämän aluksen tonttu."
"Mikä on tonttu?" Tozo ihmetteli.
"Satuolento, tai niin ne uskovat. Jokaisessa talossa asuu tonttu, miksei siis myös aluksessa? Ne voivat tuoda rikkauksia tai suojella paikkaa", vanhus kertoi.
"Mikseivät muut nähneet sitä?" Tozo kysyi.
"En tiedä. Tonttuja ei yleensä nähdä, jos ne eivät tahdo tulla nähdyiksi... Mutta tontun meneminen ohjaamoon oli paha merkki, tiedätkös miksi?"
"En."
"Ohjaamossa asuu toinen tonttu. Tontut ovat yksinäistä sakkia, ne eivät mielellään tapaa toisiaan, muuten kuin suuren vaaran uhatessa."
"Ollaanko me vaarassa?" Tozo kiljaisi.
Vanhus hyssytteli. Kuukoiran ansiosta heihin ei kiinnitetty huomiota.
"Tontut hoitavat kyllä asian, jos pystyvät. Ole ihan rauhassa."
Vanha mies siirtyi omalle paikalleen keskimmäiseen jonoon.
Tonttuja? Tozo mietti, uskoako nyt miehen sanaan vai ei? Miten avaruusaluksessa saattoi elää pikkumies, useampikin sellainen, ilman että kukaan huomasi? Mitä ne edes söivät? Poika tuli siihen tulokseen, ettei tonttuja oikeasti ollut ja mies oli vain joku sekopää.

"Hän ei usko", Ajotonttu sanoi pettyneenä.
"Voimaa ei ole tarpeeksi. Sääli", Matkatonttu sanoi.
"Toivoakaan ei siis ole. Parasta jättää laiva."
Niin he sulautuivat seinämään ja kulkivat sen läpi etsimään uutta asuinpaikkaa.
Hetken kuluttua Avaruusjuna joutui asteroidimyrskyyn ja matkustajat kuolivat, kun matkustamon seinään repeytyi suuri aukko. Kuukoira ulvoi äänettömästi, kunnes ruutu pimeni ja murskaantui.
"Sääli", Matkatonttu toisti.
"Hei, vallataan Mars-koto!" Ajotonttu ehdotti.
"Hyvä idea!" Matkatonttu sanoi piristyen.
Ja niin he lähtivät...