Planeetalla kasvaa joka paikassa kellertävää sammalmaista ainetta(1, josta pistää esiin puurykelmiä siellä täällä. Painovoima on kova, se vetää kumaraan vahvimmankin selän muutamassa vuodessa. Ihmisillä, jotka tulevat tänne, ei ole toivoa paremmasta. Maanviljelyllä ja tieteellisellä tutkimuksella ei rikastuta. Unelmat murtuvat ensimmäisten kuukausien aikana ja sitten alkaa rankka työnteko jokapäiväisen leivän eteen. He puurtavat, synnyttävät lapsia ja kuolevat painovoiman aiheuttamaan rasitukseen viimeistään viidenkymmenen vuoden iässä. Ihmiset ovat ymmärtäneet, ettei tästä loukosta ole paluuta ja uutta väkeä muuttaa Maasta vain harvoin. Tällöin siirtolaisilla on usein vaikeuksia viranomaisten kanssa. Siirtokunnassa lait ovat mitä ovat, pikkurikollisia rankaistaan oman käden oikeudella ja epämääräiset kuolemantapaukset voidaan aina pistää petojen tiliin. Uhrit ovat yleensä epäsosiaalisia hylkiöitä, joista kaikki ovat iloisia päästessään eroon. Hyvin harvoin tapahtuu sellaista, että yhteisön rakastettu jäsen saa surmansa murhaajan käden kautta.
Kou-leen Atmi(2 on kuollut. Hän oli mukava tyttö, 18-vuotias. Toisin kuin useimmat nuoret, hän ei koskaan kironnut vanhempiaan siitä, että joutui syntymään siirtokunnassa, vaan onnistui löytämään elämästään iloisia asioita. Hän oli kylänsä valopilkku, kaikkien rakastama. Hän sai jöröt kohtalontoverinsa hymyilemään kesken ankean työpäivän. Ei hän silti mikään pelleilijä ollut, päin vastoin: vahva tyttö hän oli, teki työnsä tarmolla ja nurisematta. Kaikki toivoivat hiljaa hänelle parasta, että joku Maasta tulisi, ihastuisi häneen ja ottaisi hänet vaimokseen. Ja ellei näin tapahtuisi, saisi Luoja suoda hänelle hyvän elämän täällä, voimakkaan miehen ja uutteria lapsia, jotka tukisivat häntä elämän viime vuosina. Mikä kohtalon oikku on sallinut tämän tapahtua hänelle? Onnellisia ne, jotka lähtevät nuorina, sanotaan, mutta ei tällä tavalla. Siinä hän nyt makaa kansantuvan keskelle nostetulla vuoteellaan, kaikkien katseltavana. Tytön yömekko on likainen ja vatsan kohdalta rikki viilletty, verinen. Kar-thom, se josta piti tulla Kou-leenin sulhanen ensi kuussa, seisoo sängyn vieressä synkkänä kuin kivipaasi. Hän tuijottaa vastapäiseen seinään, kenties peläten purskahtavansa itkuun, jos katsoisi alemmas. Vanhojen kyynelten jättämät uurteet erottuvat selvästi hänen kasvojaan peittävästä harmahtavasta tomusta. Se on keltasammalen siitepölyä, jota leijuu kaikkialla tähän aikaan vuodesta. Hän ei voi pyyhkiä kasvojaan, sillä hänen käsissään on verta. Tytön verta.
Nyt hän astuu askeleen taaksepäin. Hänen yksinäinen hetkensä on ohi. Suojapukuun verhoutunut vanhempi mies, Jahni, alkaa puhua. Hänen äänensä on kova, raivo ja suru pysyvät poissa hädin tuskin.
Ulkoa kuuluu talon viereen pysähtyvän maasturin(3 hurina. Kuka se on? Ketään ei näytä puuttuvan joukosta, paitsi pari liikuntakyvytöntä vanhusta, jotka eivät ole vuosiin pystyneet lähtemään kodeistaan, saatika sitten ajamaan maasturia.
Robertson painaa pään käsiinsä huokaisten. Hänestä on juuri tehty oma vanginvartijansa. Jos hän lähtee harhailemaan ulos, kaikki pitävät sitä automaattisesti pakoyrityksenä, syyllisyyden osoituksena.
Kar-thom ei hymyile. Pakottaen äänensä tyyneksi hän vannoo: - Jos saamme todisteita siitä, että sinä teit tämän, toimin itse pyövelinä.
Nyt paikalla on Robertsonin lisäksi enää Atmin perhe. Heillä on kaksi poikaa, 13-vuotias Jyrak ja yhdeksänvuotias Tobeius, joka itkee avoimesti. Häntä ei ole vielä erämaa päässyt kovettamaan. Robertson nousee ja menee heidän luokseen, varovasti.
Myöhemmin Robertson suunnittelee, millaista tietoa kerätä artikkelia varten, mitä kysyä ja keneltä. Hän aloittaa Atmin perheestä, kysyy ensin perustietoa Kou-leenista, mikä saa äidin itkemään. Atmi vastailee asiallisesti, tuskaansa peitellen. Hänestä näkee, että hän pitää tätä ajan hukkana, mutta jostain syystä hän ei käske Robertsonia lähtemään.
Etsintäpartion jäsenet, Jahnia lukuunottamatta, asuvat Miestentalossa. Pojat muuttavat sinne noin kuusi-seitsentoistavuotiaina ja lähtevät uuteen kotiin löydettyään itselleen vaimon. On itsestään selvää, että kaikki menevät naimisiin ennemmin tai myöhemmin. Toisia onnistaa nuorina, mutta jotkut joutuvat odottamaan kolmikymppisiksi. Ne harvat, jotka sen jälkeen ovat yhä poikamiehiä, valitsevat yleensä erämaan ja katoavat suurempaa huomiota herättämättä. Kaikki nuorukaiset ovat vielä sisällä. He valmistautuvat päivän töihin tavallistakin vaisummin. Osa on vielä puolipukeissa, jähmettyneenä sängynlaidalle. Aivan kuin ruumiin näkeminen olisi vienyt kaiken energian.
Jahnikin on täällä. Hän juttelee vaimealla äänellä etsintäporukalle. Hän hiljenee, kun Robertson astuu sisään. Kaikki tuijottavat ovelle.
Keskipäivällä, istutustöiden jälkeen, keräännytään jälleen kansantupaan. Kou-leenin ruumis on yhä siellä, nyt lakanan alle peitettynä, mutta haju muistuttaa väkeä siitä, ettei kuolemaa ole vielä kostettu. Jahni ilmoittaa avoimesti, ettei Robertsonin syyttämiselle ole mitään perusteita ja toimittajaa on syytä kohdella kunnolla, onhan tämä ainoana tehnyt jotain tapauksen selvittämiseksi. Olokkin myöntää toimineensa harkitsemattomasti, muttei pyydä anteeksi. Vieläkin on kyläläisiä, jotka mulkoilevat muukalaista alta kulmien. Partio lähtee matkaan kuudella maasturilla. Kaksi miestä mahtuu yhden selkään, mutta Jahni ja kaksi muuta ajavat yksin. Viime kerralla vain kaksi ajoi yksin, mutta Kar-thomia ei ole näkynyt. Hänestä ei puhuta. Vapaita paikkoja pidetään aina siltä varalta, että erämaasta löytyy eksyneitä. Tässä tilanteessa partioon törmäävä kulkuri ei kuitenkaan voisi odottaa kovin ystävällistä kohtelua. Jahnilla on metsästäjän pistooli vyöllään. Sellaiset on tarkoitettu itsepuolustukseksi siltä varalta, että haavoittunut peto hyökkää kimppuun, mutta sitä voi yhtä hyvin käyttää ihmisten teurastamiseen. Partio viipyy matkallaan tuntikausia. Sillä aikaa Robertson kirjoittaa artikkeliaan, mutta siinä on ihan liikaa aukkoja. Hän käy vielä haastattelemassa muita, niitä joilla on jotain sanottavaa ja myös halua ilmaista se. Valitettavasti kaikki tieto on ennestään tuttua, pääteltävissä vanhan pohjalta tai pelkkää arvailua. Mielipidekysely todistaa, ettei kenelläkään näytä olleen mitään Kou-leenia vastaan. Monet kieltäytyvät puhumasta ulkopaikkakuntalaiselle, mutta heitäkään vastaan ei ole mitään todisteita. Jahni joukkoineen palaa. Ei mitään, ei jälkeäkään kulkureista, ei edes vanhoja tuhkakasoja. Jos siellä on ketään ollut, nämä ovat peittäneet jälkensä tarkasti ja siirtyneet sitten eteenpäin. Asialle ei voida mitään, todetaan. Alkaa jo tulla hämärä. Elämän on jatkuttava, kenties huomenna saadaan lisää vastauksia. Robertson palaa asuntoonsa, pieneen mökkiin, joka kuului aiemmin nyttemmin kuolleelle pariskunnalle. Talon ainoa tytär on naitu viereiseen kylään ja jo vuoden ajan on taloon majoitettu vierailijoita. Edelliset kävijät ovat kaivertaneet ovenpieliin ja ruokapöytään omia mietelmiään. Toimittaja istuu kannettavansa edessä ja muokkaa tekstiään, kunnes silmät alkavat mennä ristiin. Silloin hän pistää virrat poikki ja heittäytyy vuoteelleen. Vielä hän ei riisuudu, muuten hän saattaisi nukahtaa ennen kuin on saanut ajatella loppuun jotakin. Mitähän se nyt olikaan, äsken se oli vielä niin kirkkaana mielessäni, kuin salamanvälähdys, Robertson mietiskelee. Hän herää tihkusateeseen ja tajuaa seisovansa ulkona. On säkkipimeää, mutta jonkin matkan päässä loistaa yksittäinen valoneliö ja hän tietää, että siellä on kylä. Joku yksinäinen valvoo. - Miten minä tänne jouduin? hän miettii ääneen. Ja siinä on vastaus! Hän säntää juoksuun kohti valoa. Kostea sammal tirskuu sukkien alla. Kengät ovat tietysti jääneet sisään, aivan niin kuin Kou-leen Atmilla. Kylä on hiljainen ja pimeä. Sen ainoan valaistun ruudun takaa häntä tuijottavat vanhuksen kasvot, viisikymppisen mummon. Vesi valuu pitkin ikkunan muovia. Talojen seinähirret ovat tummia kosteudesta, järkkymättömiä ja luotaantyöntäviä kuten tämä kylän ihmiset.
Robertson löytää Atmin talon helposti, vaikka kaikki näyttääkin pimeässä samanlaiselta. Hän hakkaa ovea kunnes rouva avaa sen, yöpuvussaan ja pelästyneen näköisenä. Aamulla kylän väki kokoontuu taas kansantupaan. Robertson selittää, mitä oli yöllä keksinyt ja Atmi vahvistaa tiedon. Ihmiset näyttävät uskovan, vanhemmat muistavat Kou-leenin lähteneen aiemminkin yöllä kävelemään unissaan. Näyttää siltä, että juttu on loppuun käsitelty.
Mutta Robertsonilla on vielä jotain mielessä. Hän menee Jahnin viereen, sillä tämä näyttää olevan kylän kokenein erämies. Robertson ei tahdo hylätä ideaansa. Hänestä on väärin, että petojen annetaan tappaa viattomia ihmisiä. Hän etsii kartalta Yksinäisen kämpän sijainnin ja painaa sen mieleensä. Hänen on esitettävä, ettei aio tehdä mitään, muuten joku yrittäisi varmasti estää häntä. Päivä kuluu hitaasti. Hän ottaa selville, missä metsästysvarusteita säilytetään, muttei voi hakea varastosta mitään ennen hämärää. Maasturin avaimet ovat vieläkin suojapuvun taskussa, joten ajoneuvopuoli on hallinnassa. Kaikki järjestyy, kunhan hän vain saa tilaisuuden vierailla varastolla ja kansantuvassa alkuyöstä, kenenkään huomaamatta. Aikaa tappaakseen hän köy tapaamassa sitä vanhusta, jonka oli viime yönä nähnyt. Tämä kertoo heikolla äänellään nähneensä valkoisen vaeltajan liikuvan kaukana erämaassa samana yönä kun Kou-leen katosi. Itse tyttöä hän ei kuitenkaan ollut nähnyt. Tämä oli varmaan lähtenyt vasta aamuyöllä. Robertsonia onnistaa. Varaston avaimet ovat helposti saatavilla ja väki näyttää menevän tänään aikaisin nukkumaan. Hän valitsee kevyen kiväärin ja siihen panoksia. Hän ei ole varma siitä, voiko tällaisella aseella surmata valkoisen vaeltajan, mutta on parempi valita sellainen ase, jonka tuntee. Robertson on joskus käynyt ampumaradalla kavereiden kanssa ja tämä kivääri muistuttaa eniten siellä käytettyä asetta. Hän ottaa myös eräkelkan ruumista varten ja purkin hajunpoistajaa. Kansantupa on autio. Kou-leenin ruumis lepää vuoteellaan keskellä salia. Robertson kietoo lakanan tiukasti kalmon ympärille ja nostaa. Paino yllättää hänet. Hän on oleskelunsa aikana tottunut kannattelemaan oman ruumiinsa lisääntynyttä painoa, mutta nyt hänellä on hankaluuksia nostamisessa. Suurin ponnistuksin hän nostaa ruumiin selkäänsä ja raahaa sen kelkkaan. Sitten hänen on pysähdyttävä vetämään henkeä. Robertsonin on kiskottava maasturia ja kelkkaa perässään vähän matkaa, ettei moottorin ääni herättäisi kyläläisiä. Vaikka hän kävikin säännöllisesti salilla ennen avaruusmatkaa, hän tuntee nyt voimiensa olevan puutteelliset. Sopivan etäisyyden saaminen kylään tuntuu vievän ikuisuuden. Vihdoin hän katsoo olevansa tarpeeksi kaukana käynnistääkseen maasturin. Hiljaisessa yössä meteli kuulostaa kamalalta, mutta tosiasiassa se ei ole kovin äänekästä. Maasturi pompahtelee mättäältä toiselle. Kaikki näyttää samalta. Robertson voi vain olettaa, että kaukana edessäpäin näkyvä tumma alue on se metsä, jonka laidassa Yksinäisen kämppä sijaitsee. Yksinäinen hahmo kohoaa sammalen keskeltä maasturin lamppujen valopiiriin. Robertson painaa jarrua. Ensin hän pelkää kohdanneensa valkoisen vaeltajan, mutta toinen on selvästi ihminen. Kaiken lisäksi tuttu sellainen. Kar-thom.
Nuorukainen tuijottaa hämmästyneenä miestä, joka miltei ajoi hänen ylitseen. Sitten hän siirtää katseensa kelkkaan. Silmät laajenevat.
Robertson putoaa selälleen, kivääri iskee kipeästi selkärankaa vasten. Hän toimii refleksinomaisesti, kierähtää polvilleen, vetää kiväärin selästään ja tähtää sillä nuorukaista.
Mökki on autio. Sade on päässyt sisään murretusta ovesta ja kastellut lattiaa. Näin varjossa se ei ole vieläkään kuivunut. Kauempana sisällä on tummempia tahroja, verta. Kar-thom alkaa hengittää kiivaammin astuessaan sisään. Robertson on haistavinaan veren rautaisen lemun. He asettuvat väijyksiin homeisten huonekalujen taakse. Robertson on suihkuttanut hajunpoistajaa heidän jälkiinsä ja heidän päälleen. Nyt täytyy vain odottaa. Kuluu tunteja. Kumpikaan ei puhu mitään kotiin lähtemisestä, vaikka jalat puutuvat ja rakko alkaa ilmoitella, että kohta olisi aika käydä puun takana. Täältä lähdetään vasta vaeltajan pää kainalossa. Ulkoa kuuluu rapinaa. Robertson räpyttelee silmiään vapautuakseen horteesta johon on vajonnut. Oviaukkoon ilmestyvä jättiläismäinen hahmo saa hänet viimein heräämään kunnolla. Se on valtava! Epäinhimillinen ilmestus on varmaan kaksimetrinen, eikä painovoima ole haitannut sen kasvua. Turkki kiiltää kuunvalossa kuin sädekehä, mutta kasvot jäävät varjoon. Jättiläinen huomaa vain lakanaan käärityn ruumiin. Se kumartuu ja nuuhkaisee äänekkäästi. Juuri silloin Kar-thom tempaa kiväärin Robertsonin käsistä ja tähtää. Toiminto vaikuttaa äänettömältä, mutta jotenkin peto huomaa sen. Se kohottautuu täyteen pituuteensa. Ja luoti räjähtää sen läpi, repien lihaan pienen aukon. Tietenkään siitä ei voi nähdä läpi, mutta hetken ajan Robertson kuvittelee valon loistavan aukosta. Sitten hirviö ryntää heitä kohti, äristen mielettömästi korviahuumaavalla äänellä. Kar-thom ampuu nopeasti uudestaan ja luoti uppoaa otuksen rintaan. Robertson näkee veren tahraavan valkoista turkkia näin pimeässäkin. Miksei otus pysähdy?
Hirviö kaatuu, sen yli satakiloinen ruho saa lattian tärähtämään. Kar-thom ampuu vielä kerran, suoraan päähän, vaikka olento on varmasti jo kuollut. Sitten he odottavat hiljaa hetken, toisenkin. Ruumis pysyy liikkumattomana. Robertson nousee ja menee varovasti sen vierelle. Hän osoittaa Kar-thomille veitsimäisiä raatelukynsiä, jotka ovat vanhan veren tahrimat. He palaavat kylään. Kar-thom pitää irtileikattua kouraa sylissään kuin vauvaa ja Robertson ajaa. He palauttavat Kou-leenin ruumiin paikalleen. Aamulla väki saa sitten ihmetellä veristä kouraa. Kar-thom nousee puhumaan ja julistaa kuoleman kosketuksi. Vuorokauden kuluttua kolmen päivän virallinen suruaika on kulunut loppuun ja Kou-leen saatetaan haudata. Tappajan ruumis poltetaan, kunhan se on ensin haettu Yksinäisen kämpältä. Robertson viettää planeetalla vielä muutaman päivän ja kirjoittaa artikkelinsa loppuun. Siitä tulee kovin erilainen kuin mitä hän oli ajatellut. Hän miettii, hyväksyykö päätoimittaja sitä. Olihan pomo vähän vihjaissut, että planeetta pitäisi esittää selaisessa valossa, että uudet siirtolaiset uskaltautuisivat kokeilemaan onneaan. Nyt juttu voisi houkutella korkeintaan uhkarohkeita seikkailijoita ja raakoja metsästäjiä, jotka havittelisivat valkoisen vaeltajan turkkia kokoelmiinsa. Välillä häntä vaivaa epäilys siitä, ettei valkoinen vaeltaja kenties sittenkään ollut oikea tappaja, mutta siitä ajatuksestaan hän ei kerro kenellekään. Näille ihmisille murha on nyt selvitetty ja kenties se onkin. Ja elämä jatkuu.
KuoletarKohtalo2
|
1) Sammal on epäilemättä saanut aiheensa Suuren Seikkailun jäkäläiseltä suolta. Siirtokuntaa ajatellessa mieleen taas tulee Maa2 -sarja, joka tuli kakkoselta jokunen vuosi sitten. Siellä oli yhdessä jaksossa kukka, joka käytti ihmisiä pölytykseen ja tappoi kantajat rasitukseen, ennen kuin päähenkilöt jotenkin selvittivät asian. Tässä siitepöly oli tietysti vain maisemaelementti, joka korostaa siirtokuntalaisten elämän likaisuutta.
2) Siirtokunta on hyvin sovinistinen, joten sukunimenä käytetään yleisesti isän etunimeä.
3) Maasturit ovat tässä mönkijän kaltaisia kevyitä, nelipyöräisiä
ajoneuvoja. Tilaa on kahdelle ja tavaroita vedetään kelkalla perässä.
Yleisesti ottaen Robertson sai kyläläiset vakuutettua syyttömyydestään vähän liian helposti, tosin Olokin syytöskin oli ihan päätön. Kenties kylän päällikkö onkin todelisuudessa kyllästynyt vaimoonsa ja himoinnut salassa nuorta ja kauniimpaa, joka ei ole kuitenkaan suostunut pettämään sulhastaan. Sitten päällikön on kostohimossaan tarvinut vain odottaa kuutonta yötä, kiinnittää terät käteensä ja lähteä metsästämään. Mutta virallinen selitys on tietysti se, että syyllinen on valkoturkkinen peto. Ehkä kaikki tietävt totuuden, mutta näkevät parhaaksi salata sen ulkopuolisilta.
Tämä tarina on saanut alkunsa unesta. Yleensä sellaiset tarinat unohtuvat tai ovat liian täynnä aukkoja toimiakseen, mutta tällä kertaa onnistuin täyttämään ne aukot ja kirjoittamaan tarinan, joka päätyy jonkinlaiseen ratkaisuun.