Kauhujen käytävät, turman tunnelit

3. osa: Rokgo'urniin

Herätessään Auquim tiesi heti missä oli ja mitä tehdä. Mipi oli näköjään tuonut hänen vaatteensa jo valmiiksi. Auquim riisui päältään lainapaidan ja alkoi pukeutua. Silloin hän huomasi, etteivät vaatteet olleetkaan hänen, vaan aivan uudet. Tai miten sen nyt ottaa, paikatuthan nämä ovat, mutta ihan hyvässä kunnossa, hän mietiskeli käännellessään käsissään uutta paitaansa. Se oli yksinkertainen ja koristelematon lukuunottamatta leveää kaula-aukkoa reunustavaa karkeaa pitsiä. Housut taas olivat hieman liian pienet, mutta sitä ei huomannut, kun lahkeet pisti saappaanvarsien sisälle. Omat saappaansa hän oli sentään saanut pitää.
Lesi mumisi unissaan: "Oikein hyvää, kiitos."
Mistäköhän mahtoikaan sitten nähdä unta? Auquim hiipi ulos huoneesta hyvin hiljaa, ettei olisi herättänyt häntä.

Mipi oli päähuoneessa, nojasi vasempaan käteenstä ja oikeaan oli jäänyt sulkakynä. Hänen nukkuessaan Auquim oli erottavinaan jonkun pienen yhteyden Tinin ja Mipin kasvonpiirteissä. Hän ravisteli naisen lempeästi hereille.
"Kiitos hoidosta ja vaatteista", hän sanoi.
"Taisinpas nukahtaa", Mipi totesi. "Ei kestä kiittää. Ota tästä evääksi."
Nainen ojensi Auquimille pienen pussin. Mies vilkaisi sisään ja näki muutamia viljakakkaroita ynnä kourallisen kuivattuja lomuhedelmiä.
"Matkahan kestää alle tunnin", Auquim esteli.
"Et voi olla varma siitä, sillä reitillä on ollut... ongelmia lähiaikoina... Ota nyt vain ne. Saattavat tulla tarpeeseen."
"Selvä sitten, jos niin tahdot", Auquim sanoi ja solmi pussin vyölleen. "Saatanpa käydä tervehtimässä, kun tulen takaisin."
"Milloin sitten palaat, tiedätkö itsekään?" Mipi kysyi.
"Eihän sitä koskaan tiedä... Riippuu siitä, paljonko täytyy keskustella sen kääpiön kanssa. Huomenna viimeistään", Auquim sanoi.
"Onnea matkaan", Mipi toivotti.
"Onnea sinullekin", Auquim vastasi ja kääntyi pois.

Portinvartija tuli päästämään hänet muurin ulkopuolelle. Mies oli eri kuin viimeksi, vanhempi, tukevampi ja näköjään puheliaampikin.
"Kääpiömailleko menossa?" mies kysyi etsiessään avainta vyöltään.
"Niin", Auquim sanoi.
"Sinnepäin onkin hyvän kokoinen ryhmä lähdössä. Ei ole hyvä mennä yksikseen. Noh, eihän tämä ole oikea avain!" Vartija pisti avaimen takaisin lenkkiin ja kokeili toista. "Menet kai ryhmän mukana, ettet sentään yksin mene? Meinaan, et näytä kummoiseltakaan taistelijalta."
"Ryhmän kanssa olisi aikomus, ellet nyt välttämättä tahdo keskustella tässä niin kauan että he lähtevät", Auquim sanoi vähän hermostuneena. Ei tuolla ole pahemmin varaa arvostella toisen ulkonäköä, kun itsekin muistuttaa lähinnä ylikasvanutta rapavinkua, hän ajatteli sitten.
Portinvartija ei näyttänyt tajuavan lauseeseen kätkettyä ivaa, vaan näytti vieläkin hyväntuulista naamaa.
"Eipäs ollut tämäkään avain. No älä pelkää, eivät ne sinua tänne jätä, kunhan muistit etukäteen ilmoittautua... Muistithan sanoa heille, että aiot mukaan?"
"Muistin", Auquim sanoi otsaansa rypistäen. Toivottavasti Kavuis saa taivuteltua heidät odottamaan.
"No jo se on kumma, kun ei avainta löydy!" vahti huoahti. "Tosiaan, on ollut paljon ongelmia kääpiöiden puolella, kaiken maailman hirmuja sielläkin..."
"Jos se on tuo, mikä riippuu kaulastasi", Auquim huomautti.
"Mitä? Mikä?" vahti kysyi ja katsoi rintaansa.
"Se avain!" Auquim puuskahti, samalla kun vahti sanoi: "Aa-ai, avain!"
"Avaa nyt vain se portti", Auquim sanoi.
"Älä nyt halkea, mies!" vahti tyynnytteli ja väänsi lukon auki. Auquim työnsi itse portin auki ja harppoi ulos.
"Hyvää matkaa!" vartija huusi. Auquim ei vaivautunut vastaamaan. Hän katseli ympärilleen ja havaitsi noin puolen tusinan ihmisen ryhmän seisomassa vähän matkan päässä. Tarkemmin ottaen heitä oli viisi: Opas, palkkasoturi, Punainen velho, joku lyhyt mies ja Kavuis, joka tuli häntä vastaan.
"Hyvä kun tulit ajoissa, nyt täytyy enää odotella Davuikia", poika sanoi.
"Sinun palkkaajaasi?"
"Kyllä."
Auquim istahti kivelle. "Olisit voinut sanoa tarkemman ajan, niin ei olisi tarvinnut kiirehtiä turhaan", hän huokasi.
"Ei kai se niin kovaa ollut?" Kavuis kysyi.
"No-o, odottelu portinvartijan söheltäessä meinasi tappaa dabolintuni, Auquim selitti.
"Bivuil osaa olla välillä vähän hidas, mutta ihan kiva kaveri", Kavuis naurahti.
"Ja rapavingun näköinen."
"Se on kyllä totta", poika hymähti.
Portin suunnalta kuului taas narinaa. Laiha mies lähti lähestymään heitä keinuvin askelin.
"Onko tämä Rokmitzan ryhmä?" hän kysäisi. Muut nyökkäilivät.
"Sinutko minä palkkasin?" mies kysyi Kavuisilta.
"Muistaakseni, oletko Davuik?" poika kysyi takaisin.
"Sehän minun nimeni on", Davuik vastasi reippaasti ja mutisi sitten puoliääneen: "Voi, taisin olla aika jurrissa!"
"Minä olen hyvä taistelija, yhtä hyvä kuin kuka tahansa muu", Kavuis puolusteli ja pyöräytti malliksi teräsauvaansa.
"Riittää minulle", mies totesi ja heitti Kavuisille kolikon. Poika sai sen lennosta kiinni, eikä rahan nappaaminen haitannut yhtään sauvan hallintaa. Davuik ei näyttänyt kiinnittävän kykyyn huomiota, mutta Auquim huomasi ihailevansa pojan taitoa.
"Siinä etumaksu. Lisää tulee, jos joudumme taisteluun", Davuik ilmoitti. "Ja jos selviämme siitä hengissä."
"Onko taisteluita ollut paljonkin?" Auquim kysyi huolestuneena.
"Niistä on yleensä selvitty voittajina", Kavuis rauhoitteli. "Hirviöitä on aina ollut paljon. En tiedä miksi ne ovat yhtäkkiä lisääntyneet niin runsaasti, tai ovatkohan vain tulleet rohkeammin ulos koloistaan."
Sitten hän madalsi ääntään. "Enemmän olen huolissani kivimiehistä. Niiden vuoksi liikumme näin hämärässä. Ne eivät tahdo liikkua muuta kuin valoisaan aikaan."
"Mitä, metsästävätkö kivetkin nykyään ihmislihaa?" Davuik uteli.
"Niitä sanotaan kivimiehiksi, koska niillä on harmaa iho ja nyrkki kova kuin kivi. Eivät ne ole oikeaa kiveä", Kavuis tarkensi kuulostaen ärtyneeltä.
"Miksiköhän ne liikkuvat päivällä?" Auquim ihmetteli. "Yleensähän pedot kulkevat mieluummin yöllä."
"Kivimiehet eivät ole mitä tahansa petoja. Ne käyttäytyvät osin ihmisten tavoin. Ne eivät voi edes nähdä aurinkoa asuinpaikoiltaan, mutta jotenkin aistivat..."
"Sellaista en tahtoisi tavata!" Davuik kommentoi.
"Kysyinkö mielipidettäsi?" Kavuis kysyi.
"Älä ärsytä minua poika, tai saatat vielä menettää työsi", Davuik uhkasi.
"Minun työni on suojella sinua ja voisin vaikka huomata, että olen sinulle niin vaaraksi suuttuessani, että oman turvallisuutesi kannalta sinun kannattaisi jatkaa matkaasi tajuttomana..." Kavuis aloitti.
"Selvä, tuli selväksi, älä lahtaa dabojasi!" Davuik sanoi nopeasti ja nosti kätensä estelevästi eteensä. Siitä ei olisi ollut hänelle paljon suojaa, jos Kavuis olisi päättänyt todella hyökätä, mutta poika tyytyi pelotteluun.
"Ketä tässä vielä odotetaan?" Kavuis kysyi.
"Kaksi pitäisi tulla vielä, minut palkannut pariskunta", sanoi toinen palkkasoturi.
"Sanoithan heille oikean ajan? Olisi parasta ehtiä ainakin Takuron leikkauksen ohi, ennen kuin aurinko nousee."
"Sanoin, ainakin muistaakseni."
Portin suunnalta kuului taas ääniä. "Sieltä he taitavatkin tulla", palkkasoturi totesi.
Heitä kohden harppoi kaksi ihmistä, kiivaasti keskustellen. Kiistely vaimeni, kun pariskunta saapui heidän lähelleen.
"Rokmitzaan?" mies kysyi heiltä.
"Niinhän me sovimme", palkkasoturi vastasi.
"Ovatko kaikki tässä?" opas kysyi kovalla äänellä.
"Kyllä varmaan. Ilmeisesti. Tietääkseni", muut mutisivat.
"Lähdetään sitten."
Ryhmä lähti kulkemaan alas rinnettä, samaa tietä, jota pitkin Auquim oli saapunut Harmaalinnaan. Äsken puhunut mies, virallinen tientuntija, johti joukkoa.

Noin kolmannesvirstan ajan matka sujui hyvin ja joutuisasti. Auquim tunsi jalkojensa väsyvän nopeasti ja jättäytyi joukon hännille. Kavuis tuli hänen luokseen ja Davuik seurasi perässä.
"Väsyttääkö?" poika kysyi.
"Hiukan. Olisi pitänyt ehkä harjoitella kävelemistä vähän enemmän", Auquim vastasi.
"Hyvinhän se näyttää sujuvan", Davuik kommentoi.
Huomautuksessa ei ollut pahaa virettä, joten he jättivät sen huomiotta.

Ryhmä pysähtyi.
"Mitä nyt?" Kavuis huudahti kuulostaen hätääntyneeltä ja loikki muiden palkattujen luo.
"Menemmekö ulkoreunaa vai luolien kautta? Nyt olisi aika päättää", opas sanoi.
"Hirviöitä on ollut paljon. Ehdotan ulkoreunaa", palkkasoturi sanoi.
"Se on minustakin hyvä idea", Kavuis sanoi.
"Selvä siis?" opas kysyi.
"Selvä", puolustajat sanoivat. Kavuis palasi takaisin Auqimin ja Davuikin luo.
"Menemme ulkolaitaa. Se on lyhyempi reitti, vaikka putoamisen mahdollisuus onkin aina olemassa", hän selitti.

He jatkoivat matkaansa. Keskustelu tyrehtyi, kun piti alkaa kiinnittää enemmän huomiota siihen, mihin jalkansa laski. Kieleke, jolla he kulkivat, oli paikoin alle kyynärän levyinen, välillä taas sille olisi mahtunut poikittain makaamaan. Auquim tunsi huuimausta katsoessaan reunan yli - He olivat huomaamattaan kiivenneet todella korkealle ja rinne heidän alapuolellaan jatkui lähes pystysuorana ainakin kolmen miehenmitan verran, ennen kuin kääntyi loivemmaksi kivikoksi.

Pian he joutuivat pysähtymään uudelleen. "Se siitä sitten", opas totesi ja katseli tietä tukkivaa kivikasaa.
"Tuon saisi kaivettua pois tieltä hetkessä", palkkasoturi sanoi.
"Ei, mutta katso tuonne", opas jatkoi ja osoitti kauemmas eteenpäin. Siellä näkyi kielekkeestä puuttuvan suuri pala, varmaan miehenmittainen.
"Ei kannata ottaa riskiä. Palaamme takaisin ja jatkamme luolien kautta", opas sanoi.
He kääntyivät takaisin, vaikkakin vihaisesti mutisten.

Käytävän suu aukeni heidän edessään rosoisena ja pimeänä. Jo hetken ajan he olivat kulkeneet korkeiden seinämien välissä, mutta nyt edessä kohoava seinämä näytti tukkivan tien. Tuo luolansuu oli ainoa reitti. Kaikki näyttivät muuttuvan hermostuneemmiksi astuessaan sisään. Viimeksi joukkoon liittynyt pariskunta painautui lähemmäs toisiaan kuin turvaa hakien. Kukaan ei puhunut.

"Taidamme olla tunnelin puolivälissä", Kavuis ilmoitti kohta hiljaa. Muut huokasivat helpotuksesta. Auquim lopetti hetkeksi lomun pureskelun. Hän oli niin hermostunut, että koko ajan täytyi syödä jotain. Mipi oli tehnyt viisaasti antaessaan hänelle sen pussin.
"Jokin on tulossa", ryhmään kuuluva Punainen velho ilmoitti.
He kaikki kuulivatkin sen, lähestyvän töminän. Sitten hirviö oli jo heidän keskellään, se tupsahti esiin jostakin. Kukaan ei nähnyt mitään. Kuului kirkaisuja ja joku lausui loitsua.

Kohta Punaisen kädessä loistava valopallo kirkasti luolan. He näkivät seinän vieressä kyyhöttävän puolentoista kyynärän korkuisen möykyn, joka söi jotain. Se jokin oli yksi heidän ryhmäläisistään, lyhyt mies.
"Tappakaa se!" ryhmän ainoa nainen kiljaisi, mutta puolustajat olivat jo töissä. Kavuis ja palkkasoturi lähestyivät otusta teräsauvat tanassa. Möykky nosti päätään ja hymyili veltosti leveällä, huulettomalla suullaan, jota tahri kuolleen miehen veri. Möykyn mustat nappisilmät välähtivät ja yhtäkkiä se hyppäsi. Auquim astui askeleen taaksepäin. Pariskunta kiljaisi ja takertui toisiinsa. Puolustajat löivät sauvansa kiveen. Punainen alkoi taas lausua loitsua. Sitä ei koskaan saatu päätökseen. Se loppui yhtäkkiä kiljaisuun. Möykky hyppäsi velhon päälle, levitti ammolleen suunsa, joka oli täynnä neulanteräviä pikku hampaita, ja puraisi velhoa vatsaan. Sitten otus kiljui kimeästi ja hyppäsi pois. Se poukkoili päin seiniä ja hyppi puolustajien päälle. Palkkasoturi pudotti sauvansa ja hyppäsi nopeasti kauemmas. Kavuis ei ehtinyt, tai ei sitten tahtonut paeta. Möykky törmäsi pojan olkapäähän kaataen hänet ja palasi sitten ensimmäisen saaliinsa luo. Seinässä olevasta aukosta syöksyi puolen tusinaa uutta möykkyä ja ne kiskoivat ruumiin hetkessä tunneliin. Se kävi niin nopeasti, että miehen jalatkin olivat jo kadonneet seinän sisään, kun palkkasoturi ehti häntä tavoittelemaan.

Valopallo sammui.
"Onko velho vielä hengissä?" oppaan ääni kysyi.
"Tätäkö kutsutte suojeluksi?" nainen vinkui ilmeisesti palkkasoturille.
"Se oli liian pieni ja nopea", palkkasoturi puolusteli.
"Kyllä, hän hengittää vielä", Kavuis vastasi oppaalle.
"Eikö tänne saisi jotenkin valoa?" joku, ilmeisesti naisen puoliso, kysyi kuulostaen lähes itkuiselta.

Joku iski kipinää. Kohta opas sai tulen syttymään ja siirsi sen pieneen lyhtyyn.
"Kauan emme voi pitää tulta palamassa, se saattaisi houkutella lisää hirviöitä paikalle", hän sanoi.
"Onko joku toinen velho?" Punainen mutisi. Hänen kaapunsa oli muuttunut vieläkin punaisemmaksi vatsan kohdalta.
"Auquim, etkö sinä osaisi parantaa häntä?" Kavuis kysyi pidellen olkapäätään.
"Voin yrittää. Olen kyllä vasta oppipoika", Auquim muistutti ja polvistui Punaisen viereen.
"Ota voimaa muista", Punainen mutisi. "Nopeasti nyt. Sanon sinulle loitsun, toistat vain perässä. Allesa moia... tiie kohasa...
"Allesa moia, tiie kohasa." Auquim oli muistavinaan tuon loitsun.
"Kilesh atarra, koym enash... ö... eansha."
"Kilesh atarra, koym eansha", Auquim toisti nopeasti, virhettä tekemättä.
"Mataree konui", he lausuivat yhdessä.
"... viellem sarai..." Auquim jatkoi yksin. Ja niin edelleen. Kunnes lopulta: "Tabaare konuit. K'tori, k'tori, k'tori."
Punainen valitti, kun Auquim laski kätensä hänen vatsalleen. Oppilas tunsi verenvuodon tyrehtyvän, lihan kasvavan terveeksi, voiman virtaavan hänen lävitseen potilaaseen. Se oli ihana tunne. Mutta hänen täytyi lopettaa siihen. Muut alkoivat jo näyttää väsyneiltä. He eivät ehkä tienneet voimiensa katoamisesta, mutta Auquim itse tiesi ja se sai hänet tuntemaan itsensä varkaaksi.
"Kiitos, se meni hyvin", Punainen sanoi ja laski kätensä hänen käsiensä päälle. Auquim nousi ja astui kauemmas päättäen loitsunsa. Muut näyttivät ihan vastaheränneiltä.
"Hitto, tämä on ihan pilalla", palkkasoturi murahti ja kohotti sauvaansa, jonka terä oli vääntynyt lähes täysin sivulle. Kavuiskin poimi sauvansa, joka sitävastoin näytti olevan ihan kunnossa.
"Missä Davuik on?" Auquim ihmetteli. Muutkin katselivat ympärilleen.
"Davuik, missä helvetissä sinä olet? Olet eräälle velkaa!" Kavuis huusi.
Davuik ilmestyi kohta siitä suunnasta, mistä he olivat tulleet.
"Selvittiin näköjään siitä", hän sanoi hyväntuulisesti. "Siinä palkka, poika!"
Kavuis nappasi taas kolikon ja tunki sen vyönsä alle yhä vihaisen näköisenä. "Et luottanut minuun", hän murahti. "Pakenit kuin pahainen k'pokku."
"Noh", Davuik aloitti.
"Eipä silti, että sinusta olisi jotain hyötyä ollut. Menetimme yhden seurueestamme."
Sen olisi pitänyt olla Davuik, Auquim ajatteli. Sitten hän puristi kätensä nyrkkiin niin lujaa, että kynnet kaivautuivat lihan sisään. Mustia ajatuksia.
"On parasta jatkaa matkaa, jos aiomme ehtiä Takuron leikkauksesta ennen aamua", opas sanoi.
Punainen yritti nousta pystyyn, muttei jaksanut. "Pitää kai jäädä tänne", hän sanoi kuulostaen lähes huvittuneelta, vaikka tiesi varmasti sellaisen valinnan johtavan kuolemaan.
"Ketään ei jätetä", palkkasoturi murahti. Hän tuli velhon luokse ja kaivoi vyöpussistaan köyttä. Sillä hän kiinnitti sauvan poikittain selkäänsä.
"Kiipeä selkääni", hän sanoi velholle.
Punainen pääsi palkkasoturin selkään Kavuisin avustuksella. Velho saattoi ottaa jaloillaan tukea sauvasta ja palkkasoturin kädet pysyivät näin vapaana. Aika hyvä kikka, Auquim ajatteli. Kuvitteliko hän vain, vai olivatko nuo miehet vähän toistensa näköisiä? No, veljeksiä tai ei, on hyvä että edes joku on valmis auttamaan muita.
"Sammutan nyt lyhdyn. Muistakaa pysyä mukana ja jos kohtaamme vielä jonkin hirviön, lähtekää juoksuun", opas neuvoi.
"Kavuis?" Auquim kysyi ystäväänsä etsien.
"Mitä?" pojan ääni kuului läheltä.
"Miltä olkapää tuntuu?"
"Se otus oli painavampi kuin mitä oletin. Sattuu vähän, mutta ei se mitään", poika vastasi.

Käytävä alkoi muuttua valoisammaksi. He olivat kulkeneet jo reilusti yli virstan, mutta Auquim huomasi jaksavansa kävellä vielä ihan hyvin. Vähän nälkä kyllä oli ja eväät olivat jo lopussa. Hän kulki joukon hännillä palkkasoturin kanssa. Nousu rasitti heitä pahiten. Punainen näytti menettäneen tajuntansa ja roikkui aika huonossa asennossa kantajansa selässä, olisi varmaan jopa pudonnut, ellei mies olisi pitänyt hänen kädestään kiinni. Heidän edellään kulki se pariskunta, sitten Davuik ja ensimmäisinä Kavuis ja opas.
"Täältä näkyy jo Taivasvuori", Kavuis huusi muille. He nopeuttivat askeleitaan ja astuivat ulos tunnelsta, päivänvaloon. Aurinko oli jo nousemassa ja valo sai Taivasvuoren rinteiden reunat hohtamaan punaisina, kuin sillä olisi ollut sädekehä. Vuoren alla sijaitsi Rokgo'urnin kaupunkin. Sitä ennen olisi kuljettava läpi neljännesvirstan pituisen solan jota kutsuttiin Takuron leikkaukseksi.

Takuron leikkaus oli syntynyt muinaisina aikoina, kun vuoren kylki oli revennyt. Sen seurauksena jossain oli auennut lähde ja leikkauksen pohjaa pitkin alkanut kulkea joki, joka oli yhtynyt Käsivarteen jossain Harmaalinnan länsipuolella. Veden mukana oli kulkeutunut paikalle mutaa ja hiekkaa, joka oli jäänyt kuilun pohjalle ja kovettunut siellä kiveksi. Muinainen jokikin oli sittemmin kuivunut, eikä siitä ollut jäljellä enää edes pientä puroa. Leikkauksen seinät olivat aikojen saatossa hioutuneet sileiksi sateen ja tuulen ansiosta, mutta samalla oli paljastunut onkaloita, pieniä käytäviä vuoren sisuksiin. Ei tiedetty, olivatko kivimiehet syntyneet niissä luolissa vai vaeltaneet jostain muualta, mutta se oli ainakin selvää, että siellä ne nyt asustivat ja paikkaa kannatti välttää. Kaikki tiesivät sen ja vilkuilivat tarkasti ohittamiaan koloja. Niiden pimeydestä ei erottanut mitään.
"Muistakaa, jos jokin hyökkää, yrittäkää juosta pakoon", opas sanoi.
Ei tarvinut sanoa, mikä tuo "jokin" oli. Auquim etsi mielestään tilanteeseen sopivaa kilpiloitsua. Oppaan muistutuksen jälkeen kukaan ei enää sanonut mitään.

Hyökkäys tapahtui, kun he olivat melkein ohittaneet leikkauksen puolivälin. Kivet näyttivät yhtäkkiä lähtevän liikkeelle. Onkaloista purkautui harmaita hahmoja, puolenkolmatta kyynärää korkeita.
"Juoskaa!" opas huusi, muttei itse totellut neuvoaan. Hän otti esiin pitkän veitsen ja survaisi sen terän nopeimman kivimiehen vatsaan.

Auquim lausui nopeasti suojaloitsunsa ja lähti juoksuun, mutta huomasi palkkasoturin jääneen jonnekin taakse. Hän joutui pysähtymään.
"Mitä sinä teet? Sauvasi on käyttökelvoton!" hän huusi palkkasoturille. Mies oli jo laskenut selästään Punaisen, joka oli vaihteeksi herännyt vähän ja yritti muistella jonkun loitsun sanoja. Heidän suurin turvansa oli Kavuis, joka pyöritti sauvaansa harkitusti antamatta terän juuttua liian pitkäksi aikaa kivimiehiin. Silti poika ei voisi hoitaa niitä kaikkia yksinään. Nimetön palkkasoturi yritti auttaa, mutta liian pitkälle suunnattu isku jätti hänet suojatta ja kun yksi kivimiehistä rojahti sivulta päin hänen käsivarttaan, kuului selvä rusahdus.

Auquim keräsi kaikki voimansa ja langetti kaikkien paikalla olevien ryhmäläisten päälle kilpiloitsun. Suuri kupu peitti heidät ja kivimiehet hakkasivat sitä raivoissaan. Kavuis kaatoi ne kaksi, jotka olivat jääneet kuplan sisäpuolelle. Heitä oli jäljellä enää puolustajat, he velhot ja opas. Pariskunta oli juossut yllättävän pitkälle, mutta Davuik oli paennut heitäkin nopeammin. Nyt pakenijoita lähestyi joka suunnalta laumoittain kivimiehiä ja he pystyivät puolustautumaan vain nyrkein. Davuik näyttikin jo kaatuvan. Silti Auquimin Valkoiset opit pakottivat hänet antamaan suojansa myös noille kolmelle. He tosin olivat niin hajallaan, että saattoivat saada vain yksinkertaiset suojat. Davuik sai sen kaltaisen kilven, jota Auquim oli itse käyttänyt ku-k'garnin luolassa. Mies nousi pystyyn ja alkoi käytellä suojaansa kuin nuijaa.

Punaisen käsi haparoi Auquimin saapasta.
"Ei se noin toimi. Sinun täytyy hyökätä."
Auquimin polvet pettivät, kun lauma kivimiehiä heittäytyi kilpeä vasten. Silti se kesti. Hän ei voinut antaa sen pettää, vaikka näkökentässä alkoikin jo häilyä mustia laikkuja.
"En minä voi hyökätä! Se olisi vastoin kaikkia oppejani, mestarini heittäisi minut ulos", Auquim valitti.
"Sitä hän ei pääse tekemään, jos olet kuollut."
Punainen lausui lyhyen voimansiirtoloitsun ja lysähti maahan tajuttomana. Auquim tunsi virkistyvänsä hetkeksi, kun sai uutta voimaa, mutta se ei kestäisi ikuisesti.
Onko oikein tappaa toisia, edes hirviöitä, vain pelastaakseen nämä muutamat ihmiset? He eivät ole edes ystäviäni, he eivät ole edes Valkoisia.
Uusi hyökkäys sai suojakentän väreilemään ja hän lähes pyörtyi.
"Minun täytyy sammuttaa kilpi!" hän huusi Kavuisille.
"Siinä tapauksessa olemme kuolleita", nimetön palkkasoturi sanoi puristaen murtunutta kättään.
Kivimiehet eivät vaihteeksi hyökänneet, yrittivät kai tajuta näkymätöntä kilpeä. Sitä vastoin kuvun ulkopuolella olijat olivat pahasti alakynnessä.
"Kiitos kuitenkin, oli hauska tavata", Kavuis sanoi. "Tee se, aion kuolla taistellen."
Auquim lausui peruutusloitsun. Hän oli niin väsynyt. Kivimiehet eivät vielä hyökänneet, ne eivät nähneet kilven poistumista. Kohta ne kuitenkin hyökkäisivät. Kavuis seisoi ase tanassa niitä odottamassa.
"Etkö voisi edes yrittää jotain? Olet sentään velho", nimetön palkkasoturi sanoi.
"Oppipoika", Auquim korjasi.
"Jos et osaa taisteluloitsuja, soveltaisit edes jotain."
Mies ei tainnut tajuta, että hän ei vain voinut tappaa kivimiehiä. Olisi ehkä kyllä osannut.

Ensimmäinen kivimies rohkaistui koettamaan suojaa ja tajusi sen kadonneen. Se mylvi jotain ja kaikki hyökkäsivät, joka suunnalta. Auquimin selkään osui isku, joka kaatoi hänet rähmälleen ja häntä hakattiin, potkittiin ja tallottiin jatkuvasti. Hän tunsi jalkojensa murskaantuvan, mutta pää oli ainakin ehjä.
"En tahdo kuolla!" hän huusi ääneen. Voin välttää sen, hän ymmärsi sitten.
Oli yksi loitsu, hyvin tuttu, joka tulisi tehoamaan nopeasti. Hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Muuten hän olisi kuollut. Hän alkoi lausua voimansiirtoa, mutta siirsikin muista voimaa itseensä. Vain ihmiset jäivät loitsun ulkopuolelle. Hyvin nopeasti hän tunsi pahoinpitelynsä lakkaavan ja yksi kivimiehistä rojahti hänen päälleen. Ne kaatuivat jylisten kaikkialla. Kohta tuli melkein hiljaista. Joku, ilmeisesti Kavuis, itki hiljaa ja toisen palkkasoturin suusta alkoi kuulua vaimeaa kiroilua.
"Aiih... mitä sinä teit, velho?"
Mitä olen tehnyt? Auquim ei pystynyt vastaamaan, mutta hänellä oli hyvä olo. Voima täytti hänet ja peitti alleen murskaantuneiden jalkojen kivun. Hän lausui hiljaa parannusloitsun ja tunsi luiden asettuvat takaisin paikoilleen, kiinnittyvän taas yhteen. Tuo pikku työ vähensi tuskin lainkaan sadan kivimiehen voimia. Hän työnsi kivimiehen ruhon pois päältään ja nousi pystyyn täysin parantuneena.
"Minä näin sinun murskaantuvan niiden alla. Kuinka...?" nimetön palkkasoturi ihmetteli. Auquim katsoi häntä ja näki, että miehen nenä oli siirtynyt pois paikoiltaan, huuli revennyt täysin halki, molemmat kädet olivat jauhautuneet lähes veriseksi mössöksi ja toinen näytti roikkuvan paikallaan vain nahansäikeen varassa. Silti tuo taistelija jaksoi pysyä vielä tajuissaan.

Auquim kokosi miehen jäsenet takaisin yhteen mahdillaan ja kasvatti uutta lihaa, uutta luuta, uutta nahkaa sen tilalle, mikä oli tarttunut maan kiviin. Kaikki palasi ennalleen. Hän tajusi, ettei ollut edes lausunut loitsua ääneen, se oli lähtenyt suoraan mielestä. Loitsun olisi pitänyt kuluttaa hänet loppuun. Silti hän oli vielä voimakas.
Auquim paransi hetkessä oppaan, joka oli aika vähän loukkaantunut, mutta tajuton.
"No jo on...", palkkasoturi mutisi ja koukisteli uusia käsiään. Ne toimivat täydellisesti. Hän kohottautui seisomaan ja sai huomata, että vääntynyt nilkka oli myös palannut paikalleen.
"Paranna poika myös", palkkasoturi sanoi ja osoitti maassa makaavaa kasaa, josta kuului valitusta. He nostivat kolme kivimiestä pois tieltä ja saivat näkyviinsä Kavuisin. Pojan rintakehä oli murskana ja selkä oli taipunut mahdottomalle mutkalle.
"Minä tahdon kuolla, minä tahdon kuolla..." hän mumisi.
Pojan näkeminen siinä kunnossa sai jopa Auquimin voimaan pahoin, vaikka ylimääräiset voimat nostivatkin hänet aivan uudelle tasolle muihin nähden. Mies alkoi taas lausua loitsua. Sanat soljuivat hänen suustaan kuin ne olisivat olleet elossa ja taikuus kuulosti kauniilta laululta hänen korvissaan. Kavuisin rinta kohosi ja luumurska liikkui lihan alla silminnähden. Haavat eheytyivät, luut kasvoivat, halvaantuneet jalat saivat takaisin liikuntakykynsä. Nopeasti kaikki oli kunnossa ja viimeisetkin mustelmat ja ruvet katosivat.
"Mahtavaa!" nimetön palkkasoturi henkäisi.
Kavuis pyyhki silmiään ja nousi istumaan. "Ei satu enää", hän kuiskasi. "Auquim, sinähän hohdat! Olemmeko me kuolleita?"
"Vielä parempaa, olemme elossa ja parantuneita!" palkkasoturi hihkaisi. Hän meni katsomaan Punaista ja hänen ilmeensä vakavoitui.
"Entä Tobuir? Voitko auttaa häntä?"
"Tietysti", Auquim sanoi itsevarmasti, hän uskoi sillä hetkellä pystyvänsä vaikka siirtämään Velhovuoret Pienen kuuman yli. Punainen näytti kyllä olevan aika pahassa kunnossa. Hänen vatsansa oli revennyt ja verta vuosi koko ajan. Raajojen murtumat olivat pieniä siihen verrattuna. Auquim suoritti parantamisen ja se sujui jälleen helposti, mutta hän tunsi hyytymän Tobuirin vatsaontelossa jääneen aika suureksi. No, olkoon. Hän näki Punaisen alkavan hohtaa hentoa kellertävää valoa. Se taisi tarkoittaa...
"Minä näen taikuuden", hän kuiskasi.
"Hei, niin minäkin, ihan niin kuin Tenuir", Kavuis sanoi iloisesti.
"Etkä, kun sinä et osaa edes taikoa, niin miten voisit?" Auquim väitti. Hän muisti pojan huomanneen hohteen hänessä jo aiemmin ja se sai hänet vihastumaan vielä enemmän. Mikä minua vaivaa? Hän yritti ajatella hyviä asioita. Kavuis näytti aika loukkaantuneelta.
"Anteeksi, minulla on aika outo olo", Auquim pakotti itsensä sanomaan.
Hän kulki vähän syrjemmälle ja näki toiset, Davuikin ja pariskunnan, siellä makaamassa. Hän kohdisti noihin onnettomiin yleisparantavan voimansa ja korjasi ruumiit edes sen tarkemmin keskittymättä. Hän tunsi niiden alkavan heräillä. Kaikkien paitsi yhden, naisen.
Mikä sinua vaivaa? Auquim kysyi ja ravisteli naista mielessään. Mutta tämän henki oli paennut ruumiista, eikä tulisi enää koskaan takaisin.
"Seri?" naisen aviomies huhuili ja ravisti vaimoaan kevyesti. "Herää! Ihme tapahtui, me olemme kunnossa, ihan kunnossa." Nainen ei herännyt. Miehelle alkoi kohta valjeta syy, mutta hän ei voinut hyväksyä sitä.
"Seri, mikä sinua vaivaa? Ei sinussa ole haavojakaan."
Auquim käveli lähemmäs. "Hän ei herää, hän on kuollut, hänen kallonsa oli murskaantunut."
"Mitä sinä puhut?" mies kysyi silmät pyöreinä. Hän silitteli vaimonsa hiuksia, joita ei tahrannut yksikään veripisara. "Hän on aivan kunnossa."
Auquim teki silloin, mitä hänen täytyi ja sammutti naisen sydämen. Verenkierto pysähtyi. Luonnoton elämä oli ohi. Hän kääntyi pois. Kyllä asia selviäisi vielä miehelle, hänen täytyisi uskoa.

Ei kulunut kovinkaan pitkää aikaa, kun leskeksi jäänyt alkoi itkeä lohduttomasti.
"Mikset auta häntä, velho?" hän ulisi. "Auta häntä!"
"En voi herättää kuolleita", Auquim huusi.
Hän palasi muiden luo. Davuik seurasi hänen jäljessään, mutta ennen niin äänekäs mies vaikutti nyt järkyttävän hiljaiselta. Hän maksoi Kavuisille suojelupalkan pahasti vääntyneellä kolikolla.

Auquim itki hiljaa. Vain Tobuir näytti sen huomaavan.
"Ymmärrän sinua", hän sanoi.
"Et voi ymmärtää!" Auquim kuiskasi ja hänen kasvonsa vääristyivät. "Se tuntuu niin hyvältä, niin mahtavalta, enkä kuitenkaan voi tehdä kaikkea."
Auquim katseli ympärilleen ja tuntui vasta nyt huomaavan kaikkialla lojuvat kivimiehet. Hän vaipui maahan istumaan.
"Minä tapoin nuo kaikki, vein heidän elinvoimansa. Enkä voi herättää kuolleita!" hän nyyhkytti.
Tobuir istui hänen viereensä ja piti hänestä kiinni, halasi kuin äiti olisi halannut lastaan. Auquim yritti vääntäytyä kauemmas hänestä, vaikkei todella tahtonutkaan.
"Rauhoitu", Punainen hyssytteli.
"Ota se voima, en tahdo pitää sitä", Auquim sanoi hänelle.
"En voi tehdä sitä", Tobuir sanoi, "mutta voi opettaa sinua käyttämään sitä hyvin."
"Ei, minulla on jo mestari - vaikkei hän minua haluaisikaan", Auquim sanoi lujasti. Hän työnsi itsensä kauemmas miehestä, eikä toinen enää estellyt häntä.
"Sinun täytyy ottaa se voima. Sinä olet Punainen, minä olen - tai olin Valkoinen. Tuo on kuolleiden voimaa, sinä hallitset sen paremmin", Auquim sanoi.
"En tahdo sitä", Tobuir sanoi lujasti.
Auquimille tuosta ei ollut niin väliksi. Hän kuiskasi voimansiirtoloitsun. Hän pystyi erottamaan kuolleiden voiman. Se vaikutti nyt likaiselta. Tuli kiire päästä eroon siitä saastasta. Hän irrotti kuolleen voiman muista ja työnsi sen pois, Tobuisin mieleen. Mies ei aluksi huomannut virtaa ja kun huomasi, sitä oli liian myöhäistä pysäyttää.
"Mitä sinä teit?" Punainen kiljaisi, tajuten samalla vastauksen.
"Mitä minä tein!" Auquim huusi takaisin ja pomppasi pystyyn. Hän näki keltaisen hohteen voimistuneen kultaiseksi velhon ympärillä. Ja oliko silmissäkin kultaisia täpliä? Hetki sitten ne olivat olleet täysin ruskeat. Auquim juoksi karkuun ja Tobuir seurasi vähän matkaa perässä. Sitten he pysähtyivät. Kaikki tuijottivat heitä.
"Kiitos", Tobuir sanoikin ja kävi maahan istumaan. Hän alkoi kuiskaten lukea loitsua.
"Mitä sinä nyt?" Auquim kysyi varuillaan.
Punaisen käsiin muodostui tyhjästä miekka, joka näytti koostuvan sulana hehkuvasta metallista.
"Varo, Auquim!" Kavuis huusi.
Tobuir nousi taikamiekka käsissään, ja siitä heijastuva valo sai hänen silmänsä hehkumaan punaisina. Auquim perääntyi askeleen, katse naulittuna miekkaan. Sitten hän pakeni niin kovaa kuin pääsi. Punainen seurasi hulluna. Kuolleiden mahti antoi hänelle yliluonnolliset voimat ja velho saavutti nopeasti huonokuntoisen Auquimin. Valkoinen oli selkä kiviseinää vasten.
"Oletko seonnut, Tobuir?" nimetön palkkasoturi karjaisi.
Tobuir kohotti miekan iskuun, mutta löikin sen Auquimin pään ohi kallioon. Miekka ei näyttänyt siitä vahingoittuvan, mutta muuttui aivan mustaksi ja kiillottomaksi, kuin se ei olisi ollut metallia ollenkaan. Vuoren huipulta putoili pikkukiviä heidän niskaansa tuon törmäyksen voimasta. Auquim ei uskaltanut liikahtaakaan ja Tobuirkin pysyi paikallaan.
"Oletteko te molemmat tulleet hulluiksi? vasta herännyt opas kysyi.
Kaikki muut juoksivat paikalle. Tobuir irrotti hikiset kätensä Auquimin paidasta ja miekan kahvasta. Palkkasoturi veti hänet kauemmas.
"Se kutsuu minua!" Tobuir valitti. "Et tiedä, mitä olet tehnyt, Valkoinen. Aseta kilpi tuon miekan päälle, pitämään se aisoissa."
Auquim huokasi ja totteli. Miekan väri palasi punaiseksi. Tobuir näytti vähän rauhallisemmalta. "Olit oikeassa, se tuntui mahtavalta", hän sanoi Auquimille. "Se sanoi minulle, että pystyisin tekemään mitä vain, mutta se oli väärässä. Tuota voimaa on hyvin vaikea käyttää oikein, varsinkaan jos ei ole Valkoinen."
Palkkasoturi ei enää pidellyt Tobuiria paikallaan. Punainen läimäytti Auquimia poskelle. "Olisin voinut tulla Mustaksi! Etkö ymmärrä, sinä tyhmä lapsi?" hän huusi.
Auquim ei lyönyt takaisin. Hän pysyi siinä missä oli. "Minä en tiennyt", hän sanoi kyyneleet silmissä.
"Sinulla on vielä pitkä tie edessäsi", Tobuir huokasi. "Kiitos, että pelastit henkeni. Meidän kaikkien hengen."
"Vaan etpä pelastanut Seriä", leskimies kuulutti. Hän piteli kuollutta vaimoaan käsivarsillaan kuin nukkuvaa lasta.
"Hän ei voi herättää kuolleita, usko jo. Kukaan ei voi", Tobuir puolusteli.
"Meidän täytyy jatkaa matkaa", opas sanoi tiukasti. Kenelläkään ei näyttänyt olevan mitään sitä vastaan. Kavuis poimi maasta sauvansa, joka ei kuin ihmeen kaupalla ollut vieläkään rikkoutunut, toisin kuin toisen palkkasoturin oma, joka oli nyt pirstaleina.

Taivasvuorelle oli hyvin lyhyt matka siitä. Kääpiöitä tuli heitä vastaan aika lauma.
"Tapoitte kivimiehiä, olkaa kunnioitetut", he toistelivat.
"Velho...", Davuik selitti.
Paikalle tuotiin tynnyrillinen jossain kaukana tuotettua harvinaista viiniä ja kaikki sortuivat ottamaan kupilliset, mutta sitten opas sanoi, että ne, jotka eivät suostuisi lähtemään sillä hetkellä, joutuisivat jäämään Rokgo'urniin loppupäiväksi. Niin vain velhot jäivät. Leskimiestä suostuteltiin myös jäämään, tai ainakin jättämään ruumis poltettavaksi, mutta mies oli vakaasti päättänyt kantaa ruumiin Rokmitzaan asti. Hulluja on kaikenlaisia. Saa nähdä jaksaako, Auquim ajatteli. Hän sanoi hyvästit Kavuisille ja astui sitten portista. Sen jälkeinen käytävä veisi Rokgo'urnin sisäportille.

Jatkuu...
KuoletarKohtalo2
Kktt-kuva.
Palaa Tarinat-sivulle
Palaa pääsivulle