Aamulla Potakoma heräsi ensimmäisenä ja ravisteli tytön hereille.
"Onko jo aamu?" tyttönen kysyi silmät sirrillään.
"On, vaikkei kukko ole kai vielä laulanutkaan. Nyt saamme hyvän etumatkan siltä varalta, että joku seuraa meitä."
He työnsivät lautat jokeen ja kiipesivät niiden päälle. Vesi oli hyvin viileää. He meloivat käsillään, mutta kun he pääsivät joen keskelle, virta vei heitä eteenpäin aivan itsestään.

Aurinko nousi korkeammalle ja vesi kimmelsi kauniisti. Jossain kohdissa oli niin matalaa, että pohja näkyi, mutta yleensä kelluva lieju peitti sen näkyvistä. Zirpsera kikatti kun pienet kalat näykkivät hänen paljaita varpaitaan suvantopaikassa. He nappasivat hedelmiä joen yli kasvavista oksista ja ne olivat erittäin makeita hedelmiä. Ne olivat värikkäitä, punaisia, keltaisia ja oransseja, ja kun sellaista puraisi niin leualle valui sokerista tahmeaa mehua.
     Illalla he pysähtyivät rannalle lepäämään.

Seuraavana päivänä he ohittivat kukkivien puiden rykelmän. Vesi oli täynnä pudonneita terälehtiä, jotka tarttuivat märkään ihoon kuin valkeat suomut. Zirpsera löysi ehyen kukkasen ja pisti sen hiuksiinsa koristeeksi, mutta myöhemmin hän huomasi sen pudonneen.
     Sinä yönä he nukkuivat veden ylle kumartuvissa puissa.

Aamulla Potakoma keihästi heille kaksi pronssisuomuista kalaa, jotka paistettiin nuotiolla. Ne olivat maukkaita kaloja. Aamiaisen jälkeen lähdettiin taas matkaan. Zirpsera huomasi virtauksen nopeutuvan ja tarttui Potakoomaa kädestä, ettei vauhti olisi ollut niiin pelottava, ja etteivät he olisi ajelehtineet erilleen. Poika kiljui riemusta ja nauroi, kun he tulivat koskipaikkaan. Zirpsera puristi kauhuissaan pojan kättä. Hänen jalkansa iskeytyi vedenalaiseen kiveen ja se sattui kovasti, mutta hän ei kertonut tästä Potakomalle, ettei poika olisi huolestunut.
"Joko nyt on aika rantautua taas?" kysyi tyttö, kun aurinko oli jo laskenut.
"Emme voi pysähtyä, seikkailu odottaa! Vanhempamme voisivat saavuttaa meidät, jos pidämme taukoja. Meidän on nukuttava tukeilla."
"Mutta entä jos luisumme yöllä veteen ja hukumme?"
"Kiinnitämme itsemme köynnöksillä, niin emme voi pudota."
Potakoma tarttui yläpuolella riippuvaan köynnökseen ja repi sen alas. Hän katkaisi sen ja antoi puolet Zirpseralle, ja he sitoivat itsensä kiinni tukkeihin. Sitten he nukahtivat.

Yöllä Zirpsera heräsi ja näki Potakoman kelluvan tukkinsa päällä vähän matkan päässä hänen sivullaan. Virta oli tyyntynyt ja vesi näytti hyvin tummalta. Tyttö tajusi, etteivät he olleet kiinnittäneet lauttoja toisiinsa mitenkään ja nyt poika oli kauempana kuin koskaan aiemmin. Hän ajatteli voivansa ojentaa kätensä ja vetää Potakoman tukin vierelleen, mutta hän ei uskaltanutkaan. Entä jos hän ei ylettäisikään? Oli parempi odottaa, että poika heräisi - hänellä oli pitemmät kädet. Zipsera hieroi silmiään, mutta kohta hän oli taas unessa.

Herätessään hän huomasi lauttansa pysähtyneen suvantoon. Potakomaa sitävastoin ei näkynyt missään.
Ehkä näin on parempi, Zirpsera ajatteli itkettyään hetken hiljaa. Potakoma tahtoi mennä niin pitkälle kuin virta vei, ja vielä kauemmaksi, mutta tyttö taas ei tiennyt mitä sydämessään todella tahtoi.

Hän meloi rantaan ja lähti tallustamaan ylävirtaan. Hän ohitti kosken ja kukkansa pudottaneet puut, ja ne toiset puut, joista roikkui nyt mätiä hedelmiä. Sitten alkoi maasto jo näyttää kovin tutulta, ja pian hän saapui kotirantaan. Siellä oli kylän miehiä keihästämässä kaloja virrasta. Zirpseran isä oli myös siellä. Tytön nähdessään he tervehtivät häntä kuin tämä olisi vain tullut majastaan aamulla.
Kylässä äiti oli survomassa villimaissia muiden naisten kanssa, ja he pyysivät Zirpseraa auttamaan. Tyttä teki mitä käskettiin ja pian hän oli jo unohtanut villin Potakoman, kuten kaikki muutkin.
     Ja aikanaan hänet naitettiin hyvälle miehelle, joka asui hirsitalossa.

Kirjoitin tämän tarinan kun huomasin etääntyneeni eräästä henkilöstä, mutta päätin sitten kuitenkin ottaa yhteyttä. Jos joku on teille arvokas, niin älkää päästäkö häntä ajelehtimaan liian kauas tai voitte menettää hänet lopullisesti.